maanantai 30. joulukuuta 2019

ANALYYSIÄ ODOTUKSISTA



Odotukset liittyvät oleellisesti ihanteisiin, joissa normittamisen myötä on hyvät ja huonot puolensa vuorovaikutuksiin. Petymme, kun odotuksemme eivät täyty.

Olen ilmeisesti saanut viettää hyvän varhaislapsuuden. Olen saanut rauhassa ihastua omiin kokemuksiini, itseeni ja leikkiä rauhassa minuuden alkukehitysvaiheilla. Psykologiassa pidetään hyveenä, että lapsen itsekeskeisyys on pohja hyvälle kehitykselle, minuus tulee vahvaksi selviytymisen tielle. Vaikka minuuteni pohja on ollut vahva, se ei ole turvannut sen pysyvyyttä, koska olen joutunut kokemaan julmia tekoja sekä fyysisesti, että psyykkisesti elämääni tunkeutuvien ihmisten vuoksi. Siksi olen tajunnut, että ympäristöllä on erittäin suuri merkitys, mahdollistuuko minän kehitys.

Elämäni matkat ja tapahtumat ovat aukaisseet erittäin merkityksellisesti arvoja. Perusarvoina hyvyyttä, kauneutta ja totuutta pidetään muuttumattomina niiden mahdollisuutena ohjata ihmisen valintoja. Arvostukset ovat muuttuvia ja ajan ilmiöitä, näitä voisi jo vähän päivittää. Itselläni varhaisen lapsuuden vaikuttajana oppimiskokemus näytti perustavan laatuiset ongelmat ihmisyyteen, ne toivat mahdollisuuden kypsymiseen ja kehittymiseen, mutta veivät juuri ympäristön vallan vuoksi ne olemattomuuteen. Tuo lapsuuden innostus tuotti paljon kateutta kanssaihmisiin ja liitettiin narsistisiin piirteisiin, vaikka oppimiskyky ja tunteet ovat aivan eri asioita, vaikka vaikuttavatkin tosiinsa.

Rankan kymmenen vuoden kidutuskauden jälkeen apua saamatta pääsin vapauteen. Olin intoa täynnä, pursusin riemua ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta tunnollisena tein työni hyvin, se ei mennyt äärimmäisyyteen. Työyhteisön johtaja oli ajautunut autoritaarisen ja alistavan johtamistyylinsä vuoksi toimistokammioonsa, kärsi yksinäisyydestä ja oli ahdistunut, iloni oli hänelle tuskaa. Hän peilasi ongelman minuun ja yritti valheella irtisanoa.

Eräs työkaveri antoi negatiivista palautetta minun ihailemistani näyttelijöistä ja elokuvista. Ne olivat hänen mielestään aina tyhmiä, joita ei olisi kannattanut katsoa. Meidän ero oli se, että hän piti romantiikasta ja minä draamasta, minun romantiikan vaihe oli tullut väkivallan jälkeen. Tämäkin kantoi hedelmää myöhemmin, näytteleminen tuli auttamaan ahdistuksen myötä esiintymispelkooni. Kaikki eivät näin onnistu, eivätkä löydä ratkaisua, eikä se minullekaan ole helppoa ollut. Jotkut elävät erikseen ihanteet ja todellisuuden ja puhuvat niistä ilman yhteyttä todellisuuteen. Tässä näkyy klassinen ihmisyyden ongelma. Liikaa kauneuteen ja rakastumiseen ihastuen tuokin inhon ja vihan, kuten olemme oppineet Oidipus ja Narkissos tarinoista, se heijastetaan. Nämä ovat usein niitä tiedostamattomuudesta tulevia, joita ihmiset eivät näe itsessään, tunnetason vaikutteita, mitkä näkyvät sanoissa ja kehonkielessä.

Lapsena pelot ja jännitykset ovat kanssakulkijoita, joista oppii pois vain turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä. Ne liittyvät usein auktoriteetteihin, mutta joukkovalta voi olla myös erittäin vaurioittavaa. Itselläni oli päinvastoin, ihailin auktoriteetteja ja oppineisuus oli arvossaan enemmän kuin oli viisasta, sillä elämä opetti, että he eivät ole vain hyvään pyrkiviä. Lapsena tietysti ihaili enemmän ulkoisia piirteitä, nuoruudessa tuli jo vuorovaikutuksen iloista nauttiminen, kolmekymppisenä löysin takaisin ilooni kehosta. Kaiken aikaa olen ollut toiminnallinen ja pyrkinyt eteenpäin, paitsi masentuneena. kun makasin lavetilla. Olen ollut oppimisintoinen ja kuinka ollakaan, elämä toi oppimisen tutkimiseksi tietoa oppimisen esteistä.

Mielestäni Suomen kansa on historiastaan johtuen oppinut enemmän sosiaalisuuteen hallinnallisia tyylejä kuin hyvää vuorovaikutusta ja toisen tukemista sekä kunnioitusta. Ihmisiä rangaistaan yrittämisestä, itseilmaisusta ja jopa opiskelusta, ammatteja vaaditaan omien arvojen puitteissa, ei kiinnostusten.

Jokin aika sitten erosin yhdestä yhdistyksestä. Sain jälleen rangaistukseksi puhumattomuuden ja välien katkaisemisen. Olin yhdistyksen innoittaja, joka sai ihmiset puhumaan. Minussa oli vielä jäljellä sitä lapsenominaisuutta, mitä tarvitaan vuorovaikutuksen syntymiseen. Arvostuksen syntyminen oppimiseen on tuonut sen, että olen ihaillut oppineisuutta ja se on ollut vahva kannattelija elämässäni. Eila Roineen sanoin voisi sanoa, että aito ja rehellinen ilmaisu on se, joka saa lapsetkin tottelemaan ja innostumaan.

Raija




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti