ITSENSÄ MENETTÄMINEN

Menetin itseni 16 vuoden ikäisenä. Ihminen voi menettää itsensä monilla eri tavoilla, ja näitä tulisi tarkastella eri näkökulmista, kuinka niitä voi korjata. Onko helpompaa kohdata fyysistä sairautta ja puutteita kuin henkisten oikeuksien puutetta? Uskon, että negatiivisia asenteita ihmisyyden kohtaamisessa on runsaasti laidasta laitaan. Näyttää siltä, että fyysiset vaivat ovat jo saaneet suorastaan ylikunniallisen aseman, kuinka kiivaasti puolustammekaan lääkäriin pääsyä. Vallan väärin käyttöä on monen tasoista ja se on ehkä tutkitumpaa sosiologian piirissä. Viimeksi ärsyynnyin siitä, kun koin, että jotkin henkilöt vaativat kielivaltaa, jossa identiteettimme on kuin yleistä riistaa. Jos joku haluaa käyttää itsestään sanaa nainen, sitä ei katsota oikeutetuksi joidenkin näkemyksissä, vaan hänen tulisi alistua naisoletetun nimikkeeseen.

Itsensä menettäjät joutuvat monen valtamuurin taakse, jossa heitä hallitaan. Ihmisoikeuksia ei ole. Olin varsin onnellinen lapsuuteni, mutta luonnollisesti oli myös vastoinkäymisiä. Itsearvostukseni ja itsekunnioitukseni olivat kuitenkin kohdillaan, olin saanut arvostusta ja kunnioitusta äidiltäni, ihailua, kannustusta ja oikeudenmukaisuutta. Kun rikos kohdallani tapahtui (raiskaus; niille jotka luette ensi kertaa), sitä ei uskottu, ylitseni käveltiin ja olin ilmaa, muut alkoivat päättää mitä minulle oli tapahtunut, vaikka he eivät olleet paikalla näkemässä. Rikoksen tekijä oli uskottavampi, kuin minä särkynyt ihminen. Itsensä menettäminen oli totaalista, sen itsen, johon olin oppinut, kunniallisuuteen, rehellisyyteen ja itsensä arvostamiseen. Jouduin oppimaan valheen maailmaan, jossa näitä arvoja ei ollut. Valheiden kestäminen oli helvetillistä ja on yhä.

Mitä minussa särkyi? Menetin puhumisen oikeuden, osallisuuden oikeuden, ja ihmisarvon. Identiteettiini, jossa olin saanut aika vapaasti ilmaista itseäni, suljettiin. Jouduin täysin mielen armoille, tunteiden kauhuun ja ihmisten pilkattavaksi. Se alkoi näkyä kehossa, liikkuminen oli väkinäistä ja nykivää, vaikka olin ollut luokkani valiovoimistelija. Ahdistus tuli ääneeni ja korahtelin kuin karhu. Jatkuvat pettymykset alkoivat tuoda runsaasti aggressioita, ja ne muuttuivat vihaksi. Oppimista rakastavana etsin toivoa, ja innostuin välillä yrittämään, mutta se sai vain aikaan ivaa, mitä se hullu luulee tekevänsä. Työkaveri valitti hallintoon virallisesti kun pyrin opiskelemaan työnohjausta, koska se vei 2 tuntia aikaa viikossa harjoitteluna.

Itsen menetys, sielun katoaminen ja kehon kuoleminen tulee väkisin ihmiselle, joka ei saa ihmisoikeuksia. On ihan sama mitä puhuu, sitä ei kuunnella, se mitätöidään. Syrjitylle tulee parhaassa tapauksessa hyvää havaitsemista sivusta katsomisen seurauksena, mutta kun aggressio ottaa vallan se heikkenee, ja kun sitä ei saa ulos, se luo masennuksen, kuin mieli lukittuisi, muuttuisi lyijyksi, ja lopulta painaa niin paljon, että ei anna voimaa ulos. Usein kuulee sanottavan, jos puolustautuu ja ilmaisee itsensä, se auttaa, mutta minä olen saanut vain lisää julmia rankaisuja. Yhteisöt pakenevat totuutta, hyvä havaitsija teloitetaan, tunnetusti juuri masentuneet ovat hyviä havaitsemaan.

Ongelmana näiden ihmisten auttamisessa on nyrjähtänyt ihmiskuva. Uskotaan, että ihmisen persoonallisuudessa on vika, kun yksilö joutuu syrjityksi. Ongelman villakoira on kuitenkin moraali, ja valtaa väärin käyttävät ihmiset.

Raija