HEIKOMMAN OSA

Heikot ne elon tiellä sortuu, jätkä sen kun porskuttaa, tämä suomalainen sanonta tunnetaan. Minusta elämä ja tavat toimintoineen näyttävät siltä, ettei heikkoutta ymmärretä heikon kannalta, se on valtaa auttajan taholta, minkä hän rakentaa omaksi edukseen. Se on usein helpommin toteutettavissa, helpommin määriteltävissä, helpommin tutkittavissa, sille on järjestelmän tuki. Vaikeinta näyttää olevan henkinen auttaminen, tukeminen ihmistä henkisesti, koska auttajan ylimielisyys ja asema estää sen. Altruistista valtaakin on joskus olemassa.´

Olen pyytänyt apua monessa asiassa, rikoksen uhriksi jouduttuani terveydenhuollossa, ystäviltä, ammattilaisilta, ja pyytänyt apua myös muille ihmisille. Apua en ole saanut, vain tuomioita. Tukea ja puuttumista tulee sellaiseen asiaan, jossa syylliseksi katsottu on heikossa asemassa, ja jossa näyttää siltä, että syytetty on niin heikko, ettei hän pysty puolustamaan itseään, siten syyttäjä on varma voitostaan. Joskus 1990 luvun alussa lähetin ensimmäisen kirjani piispa John Wickströmille, koska pidin tärkeänä sitä, että heikkoa ihmistä aletaan suojella ja heikkoutta aletaan nähdä. Kymmenen vuotta myöhemmin tarjosin saman kirjan paikkakuntani kirkolle. Molemmat palauttivat kirjan nopeasti, tuskin olivat lukeneet.  Oli tietysti sopimatonta antaa kirja Kristinopin edustajalle, sillä heidän mielestään ihminen on paha, joka ansaitsee vain tuomion. Tämä on mielestäni Jeesuksen opetuksen vastaista. Ihmiskuva, jota kirkko kuljettaa mukanaan on vastoin Jeesuksen oppeja, ja estää näkemästä totuutta.

Hyvä ja paha, vahva ja heikko, näillä termeillä on pelattu aina kääntäen ne toisiksi, toistensa kääntöpuoliksi, mutta siinäkin ilmenee vain vallan väärin käyttö, muodostetaan sellainen käsitys, ettei ihminen kykene muodostamaan näkemystä oikeasta ja väärästä. Mitkään ihmisoikeussopimukset eivät näytä auttavan tähän käsittämättömään vallanhimoon. Yhteisöt ihmisineen toimivat juuri niin, että kaikki seitsemän kuoleman syntiä mahdollistuu, ei ennalta ehkäisevästi.

Opiskellessani yliopistossa sosiaalipsykologiaa, vein vaatimuksen mukaan tapauskuvauksen keskusteluun, jossa kerroin kuinka päiväkodissa käsiteltiin huonosti käyttäytyvän lapsen asiaa palaverissa. Litteroin puheenvuorot sanatarkasti ja suurin osa niistä oli lapsen tuomitsemista. Ryhmän oli vaikea uskoa asiaa todeksi. Muutaman tapauksen, jossa lapsia kohdeltiin huonosti päiväkodin henkilöstön taholta, vein johtoon, mutta sain siitä rangaistuksen häirikkönä.

Auttamisessa ilmenee hallitsemisen menetelmät, ei autettavan huomioiminen.

Tukijat, ystävät ja auttajat määrittävät sen, mikä on sopivaa auttamista, mitä autettava saa pyytää, mitä hän saa tuntea ja sanoa. Pahimmillaan koko autettavan avunpyyntö, ilmaisu tai koko tapahtuma muutetaan täysin toiseksi.

Mitä järkeä on julistaa oppeja, ylistää niitä, jos kuitenkin toimii vastoin niitä. Kun luen Jeesuksen opetuksia, huomaan aina, että ihmiset toimivat juuri päinvastoin. Ei ole todellista välittämistä ja rakkautta, on vain valtaa ja hallintaa toiseen nähden. Yksilöllä ei ole oikeuksia, on vain joukkovaltaa, on vain mielten kautta hallintaa, mikä kulkee yhteisövoiman mukana. Ei asioita voi korjata, jos ei näe totuutta, vaan ylistää vaan omaa hyvyyttään, suojelee oma organisaatiotaan, ja menee vahvemman puolelle.

Ihmiset asettavat ehtoja sille, kuinka he hyväksyvät toisen. Jos toimit näin, jos tulet sinne, jos harrastat tai teet sitä ja tätä, niin sitten vasta hyväksyn sinut, muuten me hylkäämme sinut, eristämme ja tuomitsemme. Se on yhteisön epävirallista tuomiovaltaa. Ei se ole ihmisen tehtävä, se on juuri vastoin Kristinopin oppeja. Ei se tarkoita sitä, että ihmisen annetaan tehdä rikoksia, käyttäytyä törkeästi, se tarkoittaa sitä, että ihmiselle annetaan ihmisarvo, häntä kuunnellaan, ja hänelle suodaan ihmisoikeudet. Auttamiseksi ja tueksi hyväksytään se, mitä auttaja antaa armostaan, ei sitä asiaa, mitä autettava tarvitsee. Tämä ei ole todellista rakkautta.

Raija