Nuoruudessa
rakastuin vuorovaikutukseen ja sanakieli oli yhdistävä linkki tunteille.
Rakkaus sai kestää vain viisi kuukautta, kun se otettiin minulta pois. Se jätti
vahvan voiman minuuteeni, uskoni vuorovaikutukseen ja alkoi rakentamisen kauden.
Maailma ei ollut kuitenkaan kirjoitettu vuorovaikutuksen varaan, näin vallan
voiman, joka saneli enemmän. Valta ja asema olivat yhteiskunnan toimintamalli,
enimmäkseen ennakkoluulot ja vihamielisyys. Unelma rakkaudesta jäi uinumaan unipurrelle.
Rakkaudelle ja myötäelämiselle ei ollut tilaa.
Tuli
varhainen keski-ikä, puolessa välissä kolmeakymmentä. Uinuva rakkaus heräsi, ja
löysi takaisin puheen. Rakentamisen palikoita järjesteltiin ja soviteltiin
uusiin kehikkoihin. Nuoren aikuisen aistillisuus nousi esiin voimakkaampana
kuin osasi kuvitella. Realismi otti enemmän kuin voimavarat antoivat myöten. Se
otti voimille, enää ei jaksanut uskoa niin paljon kuin unelmat hakivat.
Tuli uusi
aika ja pettymykset. Maailma näytti veriset kasvonsa, mitään ei saanut toivoa,
ei uskoa, järjestelmä valaisi raadolliset sävelensä, ihminen ei ollut
arvossaan.
Mutta vieläkin
oli opittavaa. Sielu kaipasi rakkauden unta. Se tuli yllättäen, en etsinyt.
Minun oli jälleen nähtävä se, että rakkaus oli monivaiheinen, se esiintyi omissa
kehityspylväissä, antamassa jotakin sellaista, mitä ei ollut ennen kokenut, se
antoi aina uutta, eri tasolta. Oli kasvettava ja opittava jälleen uutta,
syvempää, puhuttelevampaa, tulla omaksi itseksi aina vain uudestaan eri ulottuvuudessa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti