HÖTTÖUNELMAA

Luen nykyään enimmäkseen rikosdekkareita, koska ne osittain kertovat enemmän siitä todellisuudesta, mitä olen nähnyt nk. normaalien ihmisten keskuudessa. Keväällä luin kuvitteellisen romaanin, mikä laskettaneen kaunokirjallisuuteen. Tämä romaani suorastaan yökkäsi päälleni. En vain jaksa kulkea taivaan rannoilla. Ja jokseenkin olen sitä mieltä, että taiteen tehtävänä katharsis on kyseenalaista. Mielestäni se on verrannollista uskoon, jossa Jeesus pelastaa meidät synneiltä. Pidän terveenä sitä, että kukin kantaa oman syyllisyytensä ja ottaa vastuuta teoistaan, kohtuullisesti, ei tuhoten.

Eikö ihminen sitten tarvitse kaunista mieleensä? Tarvitsee. Se on vain kauniimpaa todellisuuden kautta, kohtelussa ja arvostamisessa, kuin keinotodellisuudeksi luotuna. Lapset tarvitsevat tarinoita hahmottaakseen elämää, ne tarvitsevat myös toiveita ja unelmia, jotta voivat uskoa hyvään.  Aikuisen keinotodellisuuteen pakeneminen ei ole aina paikallaan, vaikka onkin hänen todellisuuttaan.

Eikö minun todellisuuteni sitten vieri epätodellisuuteen ja näe maailmaa liian paljon kielteisenä. En näe. Havaitsemani todellisuus on läsnä niin kauniina/hyvänä kuin pahanakin. Minun elämässä elämä on suojeltavaa, johon mahtuu myös mielen suojelumekanismit. Liiallisuutena minä en niitä ymmärrä, olen liian arkinen. Fantasiat ovat minulle vieraita, enkä ymmärrä niitä, johtunee määrittelystä, mutta toisaalta pidän fantasioita mielen ylilyönteinä, jossa pelko on johtajana, ja kääntää rumankin kauniiksi jakautuneena.

Minä katselen Kauniita ja rohkeita, sekä Emmerdalea tasapainoksi, koska niissä on myös paha näkyvissä. Eihän missään olla niin viheliäisen julmia, kuin näissä ohjelmissa. Höttöunelmaksi muuttuu elämä, jossa ei ole paha näkyvissä, on vain unelmaa, joka on mahdollista satunnaisesta tuurista, tai vaikkapa järjestelmän antamasta mahdollisuudesta rikastua tolkuttomasti, ja tilata vaikkapa kultaiset vesihanat kylpyhuoneeseensa.

Miten paljon ihminen tarvitsee kauneutta, ja koska mennään katharsiksen puolelle? Jos ajatellaan niin, että elämä on luotu mahdollisimman terveellä tavalla toimivaksi ja luonnolliseksi, keinotodellisuus surkastuu tarpeettomaksi. Lapsi, jos kuka on aidosti todellinen. On ilmeisen todellista, että keinotodellisuuksia luodaan, koska emme kykene kunnioittamaan ja arvostamaan ihmistä, suomaan tälle hyvää.

En kaipaa jatkuvaa mielikuvien virtaa, kauneuden ylikuormaa, mutta en toki jaksa katsella kurjuuttakaan liikaa. Huudan tuskaani ulos väkivallasta, ja toivon elämältä hyvää kaikille, mahdollisuutta huolehtia elämästä tuiki vähäisten tarpeiden saattelemana. Elämä on sinällään kaunis ja suojeltava. Niin monet kärsimykset ovat ihmisten luomia moralististen juonien kautta.

Raija