Elämässä on
ikävää se, etteivät ongelmien villakoirat pääse esiin, vaan ongelman
aiheuttajat piiloutuvat tarinoiden taakse ja kärsijät nousevat tarkastelun
kohteeksi. Muistaakseni tutkija Goffman onkin sanonut, että elämä on näytelmä,
jossa näyttelemme rooleja toisiamme väistellen.
Ikävintä
tässä näytelmässä, joskin minun versiossani totisemmasta totuudesta, on se,
että ongelmien aiheuttajat pääsevät kuin koira veräjästä. Jostakin kumman
syystä me ihmiset osaamme katsoa vain pinnalta asioita, miltä näyttää, ei
syy-seuraus suhteessa. Tiede ei ole arvostettua kuin tietyissä koulukunnissa ja
alakohtaisesti, uskomukset elävät vahvasti, luulot ja epäilyt.
Otetaan
esimerkiksi perhe, jossa isä käyttää ylivaltaa. Äiti ahdistuu ja joutuu psykiatrin
palvelujen alaisuuteen. Pian ollaan siinä pisteessä, että äiti todetaan perheen
ongelmien synnyttäjiksi. ( ehkä se on juuri se, miltä asiat näyttää, näköhavaitsemista). Perheen
hirmuvaltias isä kertoo kauniit tarinat perhekokouksessa, odotusten mukaiset.
Laajemmin
ymmärrettynä, ahdistuneet ovat niitä, joita perheen lapset pelkää. Lapset
lukevat ilmeitä ja eleitä, ja ahdistuneen aggressiot saattavat hämmentää. Perheen
alistajajäsen ei tunnu pelottavalta, koska toisaalta hänen määräyksensä tuntuvat
tuovan turvaa ja rutiineja. Vasta myöhemmin aikuisena osaa erotella sen, ettei
väkivalta tuo turvaa, vaan lisää pelkoa ja vie juuri näytelmien rooleihin,
jossa asemasta käsin käyttäydytään juuri ylivallankäyttäjän vaatimusten mukaan.
Ongelmien ratkaisuissa
focus on oireilevan tarkkailussa ja hänen persoonallisuudestaan aletaan etsiä
syitä. Tämä toimintamalli on tyypillistä niin perheissä kuin työyhteisöissä. Hoidetaan
oireita, ei etsitä ongelmien synnyttäjää. Tämä tukee hierarkkista
valtakäyttäytymistä, mikä on lääketieteelle ominaista, kuin sokea pilkku koko
vyyhdessä. Eikä ongelman aukaisemiseen tarvita kuin yksi sana, väkivalta ja sen
aiheuttamana ihmisoikeuksien puute, kuka saa puhua, kuka toimia, kuka olla
olemassa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti