ONGELMAT PIILOSSA

Elämässä on ikävää se, etteivät ongelmien villakoirat pääse esiin, vaan ongelman aiheuttajat piiloutuvat tarinoiden taakse ja kärsijät nousevat tarkastelun kohteeksi. Muistaakseni tutkija Goffman onkin sanonut, että elämä on näytelmä, jossa näyttelemme rooleja toisiamme väistellen.

Ikävintä tässä näytelmässä, joskin minun versiossani totisemmasta totuudesta, on se, että ongelmien aiheuttajat pääsevät kuin koira veräjästä. Jostakin kumman syystä me ihmiset osaamme katsoa vain pinnalta asioita, miltä näyttää, ei syy-seuraus suhteessa. Tiede ei ole arvostettua kuin tietyissä koulukunnissa ja alakohtaisesti, uskomukset elävät vahvasti, luulot ja epäilyt.

Otetaan esimerkiksi perhe, jossa isä käyttää ylivaltaa. Äiti ahdistuu ja joutuu psykiatrin palvelujen alaisuuteen. Pian ollaan siinä pisteessä, että äiti todetaan perheen ongelmien synnyttäjiksi. ( ehkä se on juuri se, miltä asiat näyttää, näköhavaitsemista). Perheen hirmuvaltias isä kertoo kauniit tarinat perhekokouksessa, odotusten mukaiset.

Laajemmin ymmärrettynä, ahdistuneet ovat niitä, joita perheen lapset pelkää. Lapset lukevat ilmeitä ja eleitä, ja ahdistuneen aggressiot saattavat hämmentää. Perheen alistajajäsen ei tunnu pelottavalta, koska toisaalta hänen määräyksensä tuntuvat tuovan turvaa ja rutiineja. Vasta myöhemmin aikuisena osaa erotella sen, ettei väkivalta tuo turvaa, vaan lisää pelkoa ja vie juuri näytelmien rooleihin, jossa asemasta käsin käyttäydytään juuri ylivallankäyttäjän vaatimusten mukaan.

Ongelmien ratkaisuissa focus on oireilevan tarkkailussa ja hänen persoonallisuudestaan aletaan etsiä syitä. Tämä toimintamalli on tyypillistä niin perheissä kuin työyhteisöissä. Hoidetaan oireita, ei etsitä ongelmien synnyttäjää. Tämä tukee hierarkkista valtakäyttäytymistä, mikä on lääketieteelle ominaista, kuin sokea pilkku koko vyyhdessä. Eikä ongelman aukaisemiseen tarvita kuin yksi sana, väkivalta ja sen aiheuttamana ihmisoikeuksien puute, kuka saa puhua, kuka toimia, kuka olla olemassa.

Raija