PETO PSYYKENÄ

Minulla on ollut ilo ja onni elää minuuteni suhteen hyvinkin erikoista elämää, raskastakin, mutta se on opettanut minulle paljon. Voin sanoa, että olen luonnonlapsi hyvässä mielessä. Olen saanut säilyttää alkuperäisyyteni, aitouteni, rohkeuteni ja voimani uskoen sen hyvään vaikutukseen sekä itsen suhteen että avoimuutena toisiin. Näen nk. mieleni ikään kuin puokkoilevana punaisena juovana aivoissani ja tunnen sen vaikutukset nahoissani.

"Mieli on omalakisensa kehityksessään", vaikka se ottaa aistimuksista muistiin kuvia.(Juha Vuorinen, Psyk. professori, Persoonallisuus ja minuus, lainaus sitaatissa).

Normaalisti ihminen havaitsee maailmaa, luo niistä muistikuvan ja tallentaa muistiinsa. Lapsuudessa hän ihailee aikuisia ja minään syntyy ikään kuin kolme puolta. Ylitajunta, jonne ihanteet, pelot ja omatunto asettuu asumaan, ego, jossa realismi säätelee valintoja, hallitsee ajatuksia ja tunteita ja sitten alitajunta, jonne on kätketty ja torjuttu kiellettyjä asioita. Nämä kaikki tallentuu muistiin tietoisesti ja tiedostamattomasti. Itse erittelen vielä tiedostamattoman erilliseksi alitajunnasta. Tunteet syntyy aina tiedostamattomasta. Mutta nykyään puhutaan psykologiassa myös kehomielestä, josta syntyy tunteita, ehkä paremminkin tuntemuksia, mikä on auttanut minuakin erottelemaan tunteiden syntymät eri lähteissä.

Lapsuuteni oli vapaata, minua kunnioitettiin, ihailtiin ja rakastettiin, viestintä oli paljolti sanakielen kautta oppimista, leikkiä ja iloa, vaikkakin materiaalisesti kovin köyhää, leluja ei ollut. Ruokaa oli vähän ja piti tyytyä siihen mitä luonto tarjosi ja tuo ravinnon heikkous vei aistimuksista voiman pois. Minulle ei päässyt syntymään mieltä, joka olisi halunnut ja tahtonut, koska se ei ollut köyhyyden vuoksi mahdollista, ei ollut mitä tavoitella. Vahvimmin surin sitä, ettei ollut mahdollista opiskella, mikä sekin myöhemmin korjaantui. Kun ajattelen mieleni tuntemuksia, sanon ettei minulla varsinaisesti ollut mieltä, oli vain aistimukset ja kokemukset niistä. Omalakisensa mieli, tavoitteellinen sammui, koska ei voinut tavoitella mitään.

Viisitoista vuotiaana jouduin tuntemattomalla seudulla tuntemattomien ihmisten julman fyysisen väkivallan kohteeksi. Kukaan ei auttanut, ei viranomaiset kuin muutkaan, minua ei uskottu, vaikka kyseessä oli rikollisen taustan omaavat henkilöt, mutta nainen oli halveksuttu. Tällöin syntyi pelon mieli, joka oppi sen, että ympäristö voi miten tahansa mielivaltaisesti käyttää valtaa ja vääristellä asioita oman mielensä mukaan. Myöhemmin, kun kävin trauman läpi parinkymmenen vuoden päästä, silloinkaan auttajat eivät halunneet kuulla kohtalostani.

Nämä tapahtumat elämässäni opettivat kuitenkin hyvin arvokasta. Opin erottamaan mielen, joka syntyi pelosta ja väkivallasta. Sitä ei ollut, kun ei ollut väkivaltaa, mutta se nousi pintaan kun väkivaltaa oli, henkistä tai fyysistä. Ja sitä oli säännöllisesti. Elämääni tuli kuitenkin hyvä vaihe ja sain käsiteltyä trauman.

Trauman alussa mieleni katosi, koska en suostunut ympäristön valheisiin, mutta kehoni kärsi, siinä näkyi arpia, traumakipuja, jotka nostivat ympäristön karvat pystyyn, ihmiset halusivat nähdä maailman kauniina ja virheettöminä. Psyyke alkoi vieraantua itsestä, kun tuli torjutuksi ympäristön taholta, ja se alkoi synnyttää pelon mielikuvia, uhkakuvia ja todellisuuteen pohjaavia. Normaalit muistitoiminnot aistimuksissa tallensivat tapahtumat. Ihmiset eivät voineet ymmärtää, että joskus olin hajoamassa täysin ja pääsääntöisesti normaali. Murtuminen tapahtui väkivallan uusiutumisessa, hylkäämisessä ja poissulkemisessa yhteisöstä, posttraumaattinen reaktio. Mutta koska ympäristö ei tunnustanut omaa väkivaltaansa, vikaa haettiin minun korvien välistä. Kun joutuu erilaisuutensa vuoksi poissuljetuksi, sulkemiseen riittää yksi pieni virhe, ja minulla se oli väkivaltaan puuttuminen, ja siitä Suomessa ei saanut puhua.

Pelko jätti jälkensä, ja se alkoi romuttamaan muistia, hajottamaan mieltä ja lopulta mieli romahti. Tuo pelosta syntynyt mieli oli rosoinen ja särkyvä, satunaisesti muistava ja itsekäs, sen oli pakko tulla ulos. Siitä syntyi sisäsyntyisesti keskittymistä, mikä vei kehon liialliseen jännitteeseen, ja mikä purkaantui pakkotoiminnalla ja asioiden selittämisenä. Tuntui siltä, kuin sisälle olisi kasvanut palava pensas, joka roihusi tulta, ja jota oli sammutettava koko ajan väkinäisella puheella. Psyykestä syntynyt ihminen ikään kuin syntyi omansa kokoiseksi kuin ilmapalloa olisi täytetty sisältäpäin, syntyi toinen ihminen sisälle. Se toi esille valeseksuaalista kokemusta jännitteenä, mikä piti purkaa. Myöhemmin löysin rakkaudessa vapautuneen seksuaalisuuden.

Jo reilu kolmekymmentä vuotta sitten, kun rakkaus saapui elämääni sain takaisin luonnolliset aistimiset. Mieli, tuo pelosta syntynyt ja kauhukuvia synnyttävä, ei ollut normaalia. Ehkä Freudin seksuaaliteorian  perusta olikin peloissa, joita 1800 luku toi lapsille. Ikävintähän on tietysti se, että pelon katsotaan kasvattavan. Jos se synnyttää mielen, joka vain tuhoaa ihmistä ja tuo siihen kauhun käytöstä, on se järjetöntä ja tuo tuomoita. On surullista, että Herran pelko tuokin kauhukakaroita ja itsekkyyttä, ja mikä on pakko purkaa, ettei mieli jännityisi liikaa, ja sen saisi hallintaan.

Raija