KUN USKO HYVÄÄN HIIPUU

Eräs henkilö, jonka elämää olen seurannut jo kohta 60v, elänyt rinnakkaiseloa hänen kanssaan monine tapahtumineen, iloissa ja suruissa, on nyt uupunut. Hänellä on ollut paljon vastoinkäymisiä, niitä on riittänyt vaikka muille jakaa, niitä on ollut liikaa, julmiakin. Olen jakanut hänen murheitaan nämän vuosikymmenet. Mutta nyt hänelle on tullut negatiivisia ajatuksia ja olen siitä surullinen. Hän on luonteeltaan vuorovaikutteinen ja uskonut hyvään, puheen kautta vaikuttamiseen. Onko hänen vihan pohjansa menneistä tapahtumista, sitä kysyn, eikö hänen luonteensa ota voittoa kokemuksesta?

Toivon menettäminen vie voiman hyvyyteen. Hän kertoi, kuinka hänelle alkoi tulla negativisia ajatuksia, tuomitsevia pahaa toivovia ajatuksia toisiin nähden. Kuinka hän ei ollut kokenut niitä ennen, mitä olikin, ne oli pientä kiusaamista lapsuudessa, mutta nyt oli tullut pahaa toivovia ajatuksia. Mietin asiaa paljon. Pahaa on vastustettava, sysättävä syrjään ilkeät ajatukset, ettei katkeruus voittaisi. Hän uskoi hyvään, toi positiivisia näkemyksiä tilanteisiin, kylvi huumoria ja järjesti niin aistimielihyvää tuottavia ruokailuhetkiä, kuin mieltä ylentäviä tapahtumia leikin ja taiteen parissa.

Tämä tietenkin on laittanut minut pohtimaan pahuuden alkuperää. Minusta pahuus ei ole synnynnäistä. Lapsi syntyy viattomana. Pahuus on synnytettyä ja kasvatettua, se on vallan kautta rakentunutta, aliarvostuksen ja huonon kohtelun seurausta. Tottakai lapsi on vilpitön ja alkaa uskoa ja mieltyä mielekkäisiin kokemuksiin, jos ne hänelle suodaan. Hän saattaa jopa ihastua ja rakastua niihin liikaa, niin ettei hän halua eikä kestä enää epämiellyttävää.

Mutta tarvitaanko sellaista kestävyyttä pahan kestämiseen, mitä ei luonnollisesti synny. Tarvitseeko ihminen ylimoralistin virkaa. Ei tarvitse. Sellaista kasvatusta kutsutaan rankaisuiksi. Kasvatus ja opetus lähtee hyveiden tiedostamisesta, niihin pyritään, ne on tavoitteita. Jos tavoitteet on vain tulevaisuudessa, seikkailevat etuaivolohkolla tietoisena, mutta eivät toteuta käytännössä hyvyyttä, kasvatus ja opetus on turhaa.

Uskon puhumisen voimaan. Se toimii kun ihminen on arvostettu, häntä kuunnellaan ja arvostetaan. Hänet otetaan tosissaan ja tunnustetaan hänen todellisuutensa todeksi hänen kokemuksessaan, itseisarvoksi. Ylimielistä on asettua toisen ylä-ala-sivupuolelle ja ryhtyä tarkkailijaksi, joka ei jaa kokemuksia. Tämä ei koskaan tule opettamisessakaan esteeksi, sillä opetuksessa arvioidaan tietoa.

Raija