Kyllä se
palaa, menee ainakin osin piiloon, siellä yksikseen elelee, ei suvaitse tulla
esiin vallan yleistyessä moniin verkkoihin, tarinoihin, mielen sokkeloihin,
pelkoihin, tunnevyöryihin ja kehon kiemuroihin, pakoteitä on runsaasti. Tuntuu,
että totuus on aina karkuteillä, sitä on etsittävä suurennuslasin kanssa, kaivettava
seinän takaa ja kivien koloista. Niin moni rakastaa valheita, niin moni on
pakotettu valitsemaan valhetarina yleisen hurmoksen alla. Minun oli pakko etsiä
totuutta itsestäni, ettei mieleni olisi murtunut kokonaan, se oli vaikeaa,
sillä sitä vastaan taisteli koko maailma, sitä et kerro. Lauantai ykkösaamussa Björn
Walhroos, jos ei nyt suoraan kehottanut, mutta ainakin valaisi sitä, että
Euroopan valtiot selviytyy valheen avulla liike-elämässä ja että suomalaiset
ovat liian rehellisiä. Suomalaiset ovat rehellisiä toisissa asioissa, toisissa
ei, arvojen mukaan, pakotorneja on pilvin pimein kuten nurkkiakin. Toisille ollaan
rehellisempiä kuin toisille, kuninkaita kumarretaan. Niin moni haluaa
paistatella auringossa, se on niin miellyttävää, ei se inhoa synnyttävä sosiaaliavuilla
elävä. Se on se psykologian tutkija Joharin ikkuna, itselle ja toiselle näkyvä
ja näkymätön, julkiminuudet ja salatut.
Niin moni
joutuu alistumaan valheiden alle, kun pappi käskee, aviopuoliso piinaa,
työpaikan esimies vaatii, isä ja/tai äiti pakottaa, ja lopulta se muistikin on
kuin heinäsuovasta neulan etsimistä, kenelle näyttäisi, osaisi, omistaisi,
piilottaisi. Rehellisyys ei aina ole helppoa, se on kuin kiven sisässä, muurin
alla, tuhansien valheiden takana ja sitä vastustaa koko maailma. Rehellisyys ja
avoimuus oli lapsuuteni arvoista suurin, joskus vahingoittaenkin, pääasia
lienee, että suurin piirtein voimme elää hyvinvoivina tervettä elämää, jossa on
mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen toisia vahingoittamatta. Mitä siitä, jos
voittaisit itsellesi koko maailman, mutta saisit sielullesi vahingon. Rehellisyys
on kuin sidottu arvoihin, valtaan ja asemaan, et saa olla avoin, kohdata, etkä
puhua, ettei vallanpitäjät harmistuisi, menetät ystävyyden tmv., monia alistamismuotoja
löytyy historiasta paljon. Ne ovat usein valheverhon takana, mutta totuuden voi
löytää mielen takaa, usein se on tallentunut muistiin hyvin, ei aina. Sen
kautta voi löytää vapauden mielessä, mikä estää ahdistusta ja masennusta. Mutta
se ei ole mahdollista, jos sinua rangaistaan kokoa ajan, tehdään sekä ruumiillista
että henkistä väkivaltaa ympäristön ja/tai yksilöiden taholta. Se voi olla
läsnä toisten kanssa ja toisten kanssa ei. Suurin osa ihmisistä elää
valhetarinoista, Putin hallitsee koko kansaa valheen avulla. Niin on useimmiten
kaikkialla, mutta ne, joille ollaan epärehellisiä, on piilotettu maton alle
häpeämään, koska pahan tekijöillä on niin paha olla, ettei mieli kestä sitä. Uhriutumisesta
puhutaan paljon, se on monesti vastuun pakenemista tekijän taholta. Usein on
auttanut asian selvittelyissä, että eritellään asioita ihmisyyden oikeuksien kautta.
Elämäni
opetustunneista vaikuttavimpia ovat olleet työelämän ristiriidat. Kun yksilöstä
kerrotaan valhetarinoita ja yksilö onkin ihan fiksu, tarkkailijat joutuvat
ristiriitaan havaituissa ja kerrotussa. Tämä vie häpeään, ahdistukseen,
pakenemiseen ja asian kieltämiseen, joskus julmaan syrjintään, joissa yksilöitä
tuhoutuu.
Kaikkein
vaikeinta näyttää olevan niillä, jotka joutuvat uskomaan valheisiin
rangaistusten pelossa, maineen ja kunnian säilyttääkseen tai mitä kummallisimpiin
yhteyksiin, kun ihailee jotakin sokeasti tai on riippuvainen ihaillun rakkaudesta
ja hyväksynnästä, kuten oma vanhempi. Rangaistuksen voi antaa oma omatunto tai
naapurin isäntä, esihenkilö, yhteisön tarinat. Muistan työpaikan, jossa minusta
oli annettu tietoa etukäteen ilkeiden juorujen perusteella, mielen murtumisen
vuoksi, olinhan taistellut eri yksiköissä valheita ja lasten kaltoinkohtelua
vastaan, mikä on varman suurimpia ja vaikeimpia asioita ihmisen kestää, lasten
huono kohtelu, sen helposti kieltää ja kun se vallankin työpaikalla oli kiellettyä.
Tiedän, että nämä ongelmat ovat monelle vaikeita uskoa, että nämä olisivat
totta, minulla on mustaa valkoisella, sain talteen pöytään liimatun paperin,
jonka johtaja oli laittanut töihin tuleville, negatiivisen kuvan tulijasta ja
valvomisvelvoitteen. Ei niitä voi yleistää,
mutta tuloksista voi katsoa, kuinka paljon pahoinvointia on ihmisillä, mielenterveysongelmia,
oppimisvaikeuksia, tmv.
Yleisemmin
ongelmiin etsitään syitä yksilöstä ja persoonallisuudesta, sen sijaan, että
mietittäisiin, tehdäänkö ja toimitaanko rikollisesti, ei ole sääntöjä ja
periaatteita, joita noudatettaisiin, toimintatavat ovat rehellisyyttä vastaan
ja yksilölle on erittäin raskasta tuoda totuutta esiin. Totuuden etsintä ei ole
helppoa, kun kieli vie saarroksiin, mielikuvat lentelevät mielen paineessa, häpeä
läpsii selkään ja tietoakaan ei ole. Ei ole helppoa tietä, mutta jos tuloksena on
vapaus ja ilo, sen eteen kannattaa tehdä työtä. Esteenä voit olla itse ja/tai
yhteisö, joku yksittäinen henkilö tai toivoton tilanne, ei ole voimaa, kun kaikki
voimat menee leivän hankkimiseen. Jos ja kun ympäristö tekee kaikkensa, ettei
saa puhua siitä mitä tapahtuu, estävät havaitsemasta, se tie voi olla
äärimmäisen vaikeaa, kun pahansuovat ihmiset kuljettavat valhetta, kaunista
tarinaa, suojelevat omaa mainettaan, kun joku perin mukava, mannaa ja mainetta
niittänyt johtajahahmo, korkean auktoriteettiaseman saanut kertoo asiaa toisin,
et uskallakaan havaita ja nähdä mikä on oikein. Ja juuri tämä ristiriita tuo
elämääsi tuskan, ahdistuksen ja masennuksen, mikä voi tuntua hirveältä ja
tuntuu, että on paljon mukavampaa uskoa siihen satuun, mikä miellyttävästi
kerrottiin. Voit jäädä yksinäisyyteen, sinut hylätään ja koko joukko käy kynsin
hampain sinun muistisi kimppuun, että muistat kaiken väärin. Muisteissa on paljon
ongelmia ja niihin voidaan vaikuttaa vaurioittavasti, oma muisti on kuin löytämisen
tie, josta on pidettävä kiinni kynsin hampain. Surullista, että lähdetään
taisteluun siitä, mikä on oikea muisti, varovaisuutta saa harrastaa, mutta yksilön
todellisuus on mielen turva. Itse pyrin katsomaan syiden ja seurausten perään,
jos ihminen ei opi, taustalla on jotain, mikä estää sen, typerää tyhmyysteoriaa
en usko, rotuoppia. Jokainen osaa jotakin.
Kun valitsee
kunnioituksen tien, osaa arvostaa myös toisen muistia, eikä pyri sitä kumoamaan,
käytä valtaa väärin, vaikka ihminen voi muistaa väärinkin, on otettava
huomioon, että hän voi muistaa myös oikein, muisti voi palautua olosuhteiden salliessa.
Kaikkein vaikeampana olen nähnyt juuri tarinoiden vallan, jota pääosin joku
sinnikkäästi kuljettaa kuulematta muiden totuuksia. Se ei ole ollenkaan miellyttävää
katsoa totuutta silmiin, mieli tykkää miellyttävistä ja kauniista asioista. Kun
kaunis ja miellyttävä kokemus on syntynyt valheen kautta, sitä on tukenut
ympäristön uskomukset ja mielikuvat, auktoriteettien vakuuttelut, oma mieli vie
juuri näihin miellyttäviin kokemuksiin, valhe voikin tuoda luottamusta ja
turvaa. Kun on ihaillut jotakin sokeasti, uskonut ja luottanut, on vaikeaa
murtaa tuo valhe. Miellyttävyyttä tarvitaan, siihen paras tie näyttäisi olevan ystävällisyys
ja huomiointi, mielekkäät toiminnat.
Mistä luovut,
sen saat, sanoo Tommy Hellsten, pidän hänen monista viisauksista, mutta aina ne
ei pidä paikkaansa. Kun menettää puheoikeuden estämisessä puhekyvyn, kun menettää
oppimisoikeudet, kun ei ole tarjolla koulutusta, ei ihmisturvaa, tai mielen
kautta murretaan, ei niitä välttämättä saa takaisin, on suru puserossa. En
saanut huippuosaamista Englannin kielen oppimisessa, en Ruotsin kielen, menetin
kykyni kommunikaatioon, kuulemisen toisilta
ja itseltä minuuteen, mutta sain takaisin ydinminuuteni tarkastelun, totuutta kokemuksistani,
mutta ne ei ole arvostettuja, niissä syytetään itsekkyydestä ja suljetaan
ryhmän ulkopuolelle, vaikka niiden vuoksi maailmassa tuhoutuu valtavat määrät ihmissuhteita
ja ammattilaisia tarvitaan pilvin pimein niitä korjaamaan, mikä tuhoaa yhteiskuntia,
kun oppiminen on valjastettu kaupan hyllylle ja tarjontaa rajataan, vain taloudellinen
tuotto on arvo. Kun joudut luopumaan elämän perusarvoista, ihmisyydestä,
oppimisen mahdollisuudesta, ruoasta ja asunnosta, se ei tule noin vaan
takaisin, sen voi menettää täysin. Liian usein näitä asioita katsellaan kapeasti
minuuden toiminnan kautta, eikä sitä todellisuutta, missä mahdollistuu toteuma.
Kun on se
oma totuus ja toisten totuus ja en todellakaan pidä totuuden löytymistä
helppona ja niitä on monella tasolla, on valinta kysymys, otatko tuomarin
roolin, mikä vahingoittaa sinua yhtä paljon itseäsi kuin toista vai valitsetko
kunnioituksen polun ja kuuntelet muita. On valittava tie, jossa sisäinen minuus
tulee mahdolliseksi, se, josta näkee mitä se keho tekee, ei vain naurua vaan
myös sisäistä iloa, mitä voi löytää totuuden etsimisestä itsestä. Maailma syytää
sinulle kaikenlaista mömmöä, ette useinkaan ehdi edes miettiä, onko tarpeen
kaikki. Ajalla ja järjestelmillä, vallan väärinkäytöllä rajataan ja hallitaan
ihmisen vapauksia valita yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien kautta aina
kirkkoa myöten, mahdollistaa kehityksensä, suhtautumisensa elämään, säädellä
siinä omia kokemuksiaan niin, että ne suojaavat optimaaliseen kehitykseen ja oppimiseen.
On hyvä kysyä, onko kysymys aina Jumalan luomasta. On hyvä muistaa, että persoonallisuudentappajat
ottavat yhden virheen, jota he todistavat, eivätkä näe kokonaisuutta.
Toivon, ettei
yksikään enää tule ulkopuolelta ylimielisenä eteeni, kyllä minä sinut opetan
tyyliin, vaikka se on epärealistista. Minun henkinen kasvuni on ollut kipujen
taival. Kuljin tiedostamattomana vailla tietoisen minuuden ohjausta, lähtien keskellä
yötä kävelemään kerrostalossa, 1979. Kirjoitin psykologian professorille
äärimmäisen vaikeassa alistamistilanteessa kahta viikkoa ennen kävelyäni, minut
oli uhattu koulutukseen ilman omaa tahtoa, pelolla, ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala
on johtaja ja hyvä psykiatri”, hullun puheiksi katsottiin ja niin vain kävi,
että olin kolmen viikon kuluttua psykoosissa. Paha alistaminen, kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtunut, laukaisi mielen kauhun maastoon.
Syvimmän
oppimisen kasvun opetti äitini kunnioituksen ja lapsitasoisen kasvatuksen kautta
minuuden olemukseen, itseyden säilyttämiseen. Äitejä halveksivassa yhteiskunnassa
tuli aina vaan uusia opettajia ja kasvattajia, jotka halusivat määritellä
uudelleen kasvuni juuret, ja siitä seurasi, että ihmisyyteni vain tuhoutui.
Niin konkreettiseksi voi muuttua Jeesuksen opit. ”tässä on minun ruumiini…”,
kaikki otetaan pois. En halua tehdä muista ihmisistä enkä yhteisöstä Jumalaa,
en pyytänyt muuta kuin tasavertaisen oikeuden vuorovaikutukseen. Tätä selitetään
kärsimyksen tuomalla opilla, että voi kasvaa ja tulla ihmiseksi, kävikin
päinvastoin, ihmisyyteni tuhoutui.
Tiedän, että
herkästi tuomitaan uskonnon henkilöistä puhumista ja sitä pidetään hölynpölynä.
En ajattele noin, ajattelen, että jo silloinkin oli viisaita ihmisiä, korkean
moraalin omaavia, kuten tänäkin päivänä, myös tuhoajia. Ymmärrän sieltä yhtä
paljon ongelmia kuin tänäkin päivänä. Huomaan olevani tiukka siinä, että meidän
todistamisemme on tavallaan myös tuhoon vievää, jos Jumala on, emme me sitä voi
tietää emmekä selittää Jumalan teoksi, voimme vain kertoa ja puhua heistä, jotka
kokevat, alistamatta tai ylistämättä heitä kuten tämän päivän ihmisiäkään.
Minusta Jumala ja jumaluuden kokeminen on kaikille ja näen sen sekä persoonallisena
että maailmankaikkeutena.
Vikaa
ongelmiin etsitään usein juuri persoonallisuudesta ja siihen yritetään vaikuttaa,
harvoin toimintatavoista, arvoista, moraalista, joita yhteisössä yleisesti
noudatetaan, kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin. Kuitenkin moraalinkin
ytimessä on sovitut säännöt, joita noudatamme.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti