KUN ITSE TUHOUTUU TAI HÄVITETÄÄN

 

Itseä/minää voi tuhota monella tapaa, huonoilla elämäntavoilla, opiskelemattomuudella, välinpitämättömyydellä tmv., mieli itsessään voi tuhota itseä/minuutta, ellei se ohjaudu tai ohjata tietoisempaan toimintaan. Elämä voi tuhoutua tiedostamattomaksi ja et ehdi päästä tuhoavasta voimasta irti edes oppimisen tiellä. Tuho voi tapahtua sekä yksilön itsensä että toisten toimesta, se voi tapahtua yhteiskunnan järjestelmien puitteissa, mistä tästä viimeisestä ei juuri käydä keskustelua, yhteisön valta on pyhää. Yhteisövallan ja yksilövallan ongelmia ei juuri avata tuhoavina vaan ne nähdään positiivisina asioina, kuin ihmisyyden luonnollisuutena, vaikka niissä on monella tapaa elämää tuhoavia voimia. Sanotaan vain, että se kuuluu elämään, ihminen on sellainen. Minusta elämässä pitää pyrkiä suojeluun ihmisyydessä ja luonnossa monella tasolla.

Suomessa kuten muualla maailmassa on filosofioita ja näkemyksiä, jotka tuottavat ihmisen tuhoamista ja vaativat minuuden hävittämistä. Niitä tulee uskonnoista ja tieteistä, kaupallisesta ja ei kaupallisestä lähteistä, myydä saa mitä tahtoo, ja asiakasta syytetään tyhmyydestä, jos hän ostaa, täten tyrkyttäjälle annetaan vastuuvapaus. En halua nihilistisesti, tietoisesti tai tiedostamatta ajaa arvoja, järjestystä tai loogisuutta sekä inhimillisyyttä täyteen kaaokseen, vaikka se on elämää, haluan pyrkiä mahdollisimman hyvään tietoisuuteen. Tiedän, että ne ovat vaikeita asioita, mutta haluan vastustaa elämän ja ihmisyyden tuhoamista. Yksi niistä, ja minua puhuttelevin on itsen, eli ydinminän, jossa elämänvoima asuu, tuhoaminen arvojen ja vallan avulla, minuuden hävittäminen, jota monet tunnetutkin vallanpitäjät harrastavat sekä kirjallisuuden että tieteen avulla, moralismina, tukien yhteisövaltaa ja/tai yksilövaltaa, mikä tuhoaa, ajatusrakennelmia ja asenteita. Normipatologia hallitsee.

On aivan eri asia puhua itsekkyydestä, egovoimasta, mikä voi tuhota ja siitä pitää pyrkiä eroon, kuin minuudesta, mitä tarvitaan ihmisyyden toteutumiseen ja mahdollistumiseen. Minuuden kolmijaossa EGO on keskeisin tietoisuuden kehittymisessä, SE = mielen seksuaalivietin, aktiivisuuden, yllykkeiden ja aggressioiden tyyssija, mistä saamme voimaa, EGO= tietoisempi kartoittamiseen pyrkivä osa kohdata yllykkeitä ja YLIMINÄN haasteessa tutkia kasvatuksesta tullutta kontrolloivaa puolta sen avulla.   

Yhteisön ja yksilön välisiä suhteita on tarkasteltava kriittisesti, mikä tuottaa tuhoa. Kun menetin itseni täysin uhkien, mielivallan ja ennakkoluulojen alla, minuudessa ilmeni asioita, joissa ei voi enää sanoa, että minuus olisi ollut olemassa, ne olivat oireita vallan ja kohtelun vaikutuksesta, mielettömyyttä. Tätä on paljon ihmisissä. Kuten monesti sanotaan, tunteet ovat tarttuvia, niin on myös ääni kehotasolla. Huomasin samaistumisessani, yhteisövaatimuksen ja alistamisen alla, että äänensävystä alkoi muodostua samanlaista kuin muilla puhujilla, intonaatio siirtyi kuin kehokertymäksi, se ei suodattunut enää itsen kautta. Koinko sen itse niin ja kuulivatko muut niin, ovat eri asioita. Olin sitä ihmetellyt ja ihaillut, kuinka kummitätini ääni oli oman kehon kautta tulevaa, omanlaista, itse menetin sen. Äänimatkani on särkyneiden kokemusten, menetettyjen kehoviestien jälkiä, hajoamisen helvetti. Itseä ei ole aina tietoisena valintana.

Herääminen kauhun mielestä on muistissa merkittävintä poisoppimisessani, irti mielen vankilasta, mielen etsimisessä ja aktivoimisessa. Olin 1970 luvun lopussa matkalla Jaltalla. Lasten kanssa olimme usein rannalla ja siellä soi koko ajan sävel, ”metsässä ei liikahda lehtikään”, kaksi viikkoa, se jäi puhuttelemaan. Myöhemmin ymmärryksen paluussa, metafora äidin opeista, kuten ensimmäinen käsky, johdattivat etsimään itseä mielen alta, irti mielen pakkopaidasta olla tietynlainen, häpeän sitoessa pakkoroolin kautta minuutta, estäen vuorovaikutusta, kun häpeätabu sitoi koko kehon ahdistuksessa jäykkyyteen ja toimimattomuuteen. Kauhut kuitenkin jatkuivat yhteisön rankaisevuuden vuoksi, kunnes vanhempani lopulta tajusivat, että minua on autettava. Kuinka paljon olenkaan kokenut syyllisyyttä lasteni kärsimyksestä, kun en silloin äitinä voinut olla heidän kasvuaan ja oppimista tukemassa. Kuinka paljon olen kokenut tuskaa historiasta, kun ei ollut kykyä ja mahdollisuutta itsellä eikä ympäristön ihmisillä ymmärtää mielen ongelmaa ja perusoikeuksia itsemääräämisoikeudesta. Yksikään pilkkakirves ei ole unohtunut, eikä tarvitse. En niistä muistuta henkilökohtaisesti, voin puhua vain yleisellä tasolla, mikä ei ole hyväksi kohtelussa ihmiselle. En voi syyttää muita ymmärtämättömyydestä, voin vain toivoa, ettei kaikkia virheitä laiteta suurennuslasin alle ja oteta oikeutta tuomiovaltaan, suurimpana ongelmana on juuri puheoikeuden riisto asian yhteydessä. Olen valitettavan usein saanut vain rankaisun, kun olen puhunut, mitä on tapahtunut, vallanhimoiset ovat määritelleet muistini vääräksi. Sen voin kertoa, mitä olen kokenut, ja mikä on tuhonnut minut, jokainen on vastuussa teoistaan ja kokee syyllisyyttä, jos tekee väärin, ei ole oikein, ettei saa puhua ja kertoa tapahtumista.

Kantaako Jeesus taakan, sitä kysyn jatkuvasti ja olen tullut siihen tulokseen, että se on oppi, mutta ei pelastaja, rukous voi tuoda helpotusta omantunnon tuskaan, mutta paras apu on tunnustaa omat syntinsä, kunnioittaa toista ihmistä, tekemättä hänen kokemuksistaan tulkintoja, kantamatta vastuuta omista teoista. Jos ei edes itse anna armoa itselleen, Jeesus voi olla apuna. Kun ajattelen, että en saanut apua virallisesta terveydenhuollosta, en kirkosta, enkä ihmisiltä, minun oli itse löydettävä tie paranemiseen. Monessa kohtaa sain oppia Jeesuksen opetuksista. Ei ole oikein, että ihmisen ei anneta parantua mistään, vaan on uskottava vallanpitäjien totuutta ja tarinaa, mikä voi ylläpitää mielenterveys ongelmaa.

Kun luodaan epätoivoa ja tuskaa toimintatavoilla ja vallan avulla, tarvitaan pelastajia, mutta se ei voi olla vain tottelemista ja uskomista, toisen näkemykseen alistumista, koska mieli vaatii toimiakseen vapauden itseilmaisuun ja itsensä toteuttamiseen. Olen oppinut paljon muilta. Omaa ahdistusta on syytä hieman sietää. Ahdistus on myös oppimiseen johtava, ja kun sen kohtaa, tutkii ristiriitoja ja omien tekojen yhteyttä, voi muisti parantua, selkeys aueta loogisiin jatkumoihin, syihin ja seurauksiin, mutta liiallisena kauhu ja ahdistus tuhoaa, ja voi viedä kokonaan tietoisen elämän.

Kun yksilö ei voi valita, mieli joutuu kaaokseen, erityisesti silloin, jos yksilöllä on aiemmin ollut valinnanvapaus ja hän tiedostaa sen, alusta alkaen toisen ihmisen mallista toistamiseen opetettu ei ehkä koskaan tiedosta omia kokemuksia ja itseilmaisuaan todellisena itsenä, eikä havaitsemistaan ja hahmottamista ole kykyä nähdä todellisena.  Vallan väärinkäyttöä on runsaasti, tulkitsemme toisia, alistamme uskomaan omasta todellisuudesta käsin, uskomme valhetarinoihin, etsimme ”totuutta” eri menetelmin. Olisi hyvä hyväksyä, että totuuksia on monenlaisia, muistimme kehittyvät eri tavoin. Joskus on niin, että todelliset tapahtumat ovat muistissa, mutta niitä ei saa tuoda esiin tai se ei onnistu itseltä, rikos voi paljastua, se ei ole miellyttävää ja itse voi olla syyllinen tekoon tai ei. Kun uskoo vain puhuttua, kerrottua tarinaa, ja oma muisti havaintoina kertoo toista, syntyy ristiriita, mikä voi olla mieltä tuhoavaa ja liian ahdistavaa, voikin ongelmaksi tulla asiasta pakenemista ja turvautumista kauniisiin tarinoihin, aina ei jaksa kestää eikä vastaanottaa todellisuutta.  Omaa tapahtunutta asiaa ei yhteisössä, jossa elin, haluttu uskoa, ei ammattiauttajat ja vain yksi ystäväni kuuli sen mitä sanoin. Uteliaisuuteni vei asian tutkimiseen, muistini kertoi sen, vaikka tarinat olivat toisia.

Lopulta jännite oli niin suuri olemassaolossani, että se hajotti mielen murtumiseen. Usein kuvitellaan, että ihmisen valintojen taustalla on pelko, ja kun hän sen selättää, hän saa avun itselleen. Se on psykologinen lähestymistapa ja tietoista valintaa ja on tietysti pyrittävä tunnistamaan omat ongelmat tunnereaktioissa, jos kysymys on siitä ja siihen kykenee, on valmiutta kehollisesti, kokemuksellisesti ja ajatuksellisesti. Jos kuitenkin taustalla on vallan väärinkäyttö ja yksilö saa vain rangaistuksia, sitä ei voi ratkaista yksilön tunteita analysoimalla, on katsottava totuutta silmiin, sillä pelkojen jatkuva tulva ei päästä ihmistä vapauteen, vaan voi viedä kauhuun, mikä tuhoaa mielen.

Tarinoiden avulla voidaan joskus päästä mielen hallintaan. Alkuun, kun mieleni alkoi parantua ja uskalsin kohdata asian yhteisön tarinasta huolimatta, silloin läheisten ihmisten tuottama turvallisuus oli riittävänä suoja minuuden palautumiseen toimivaksi. Raiskaus, mikä oli tapahtunut, ei ollut kauniiseen uskovan yhteisön mukaan mahdollista, vaikka kylällä oli tapahtunut useita raiskauksia, jopa joukkoraiskauksia, josta joku joutui vankilaankin. Ennakkoluulot olivat hallitsevia ihmisten mielissä. Uskominen tarinoihin sokeasti voi viedä kohti vaikeampaa mielen kokemusta, jossa ahdistus ja kauhu tuo helvettiä, ja mitä on taas helppo paeta kauniiseen tarinaan, se on myös mielen puolustusmekanismia. Traumat ovat erityisen pitkäkestoisia ajallisesti löytyäkseen, kestää niiden vaikutus mieleen, hajottavina, kauhuina, pelkoina, tarinoiden kehityksinä mielen ja sanakielen kautta, niiden tutkimisessa kokemuksessa.

Kun aloin käsittelemään traumaa, mieli alkoi nousta ylös tuskasta, siihen asti olin vain sekoileva sanoissani, valinnoissani, teoissani, epäjohdonmukainen ja kauhusta ajautuva. Muisti palautui ensin vertauskuvallisena mielen suhteen, tapahtumat todellisina muistissa. Järkytykseen joutunut mieli oli saatava hallintaan kehollisena osaamisena, vapaina mielikuvina ja ajattelutyön kehittämisenä, muistikuvien koostamisena sekä palautumisina ja niiden tuottaminen puheena ja sanakielenä, ensin kirjoittaen mielikuvien kautta autenttisesti, sitten näytellen vihaisen roolissa huutamalla aistivahvuutta ajattelutasoon. Ja lopulta selkeämpää tekstin tuottamista ja vielä päälle opiskelu mielen toiminnan ehdoista, mikä minulle tuli vasta jälkeenpäin, ja olin iloinen, että ihan ”luontaisen ohjautumisen” kautta olin oppinut sellaista, mikä oli tutkimuksellisesti todistettua, itseohjautuvuus oli oikeaan ohjaavaa itsemääräytymisen saamiseksi mieleen takaisin, jossa oleellista oli leikin kyky varhaislapsuudesta tulleena. Vaikka mielenterveydessä ei käsitelty traumaani, se sivuutettiin, ehkä sain apua koristeiden askartelusta aistihallintaan käden ja silmän yhteistyössä.

Kauhun kaudella jännite oli niin suuri olemassaolossani, että se hajosi mielen murtumiseen. Usein kuvitellaan, että ihmisen valintojen taustalla on pelko, tai heikko itsetuntoa tai kuvitelmat tulevasta ja kun hän se selättää, hän saa avun itselleen. Karkea kohtelu, julmuus ja väkivalta voi olla myös totta. Psykologinen, tunteiden osalta on tietysti tunnistettava, jos kysymys on siitä. Jos kuitenkin taustalla on vallan väärinkäyttö ja yksilö saa vain rangaistuksia, sitä ei voi ratkaista yksilön tunteita analysoimalla, on katsottava totuutta silmiin, sillä pelkojen jatkuva tulva ei päästä ihmistä vapauteen.

George Orwell sanoo kirjassaan 1984, tietämättömyys on valtaa, millä voidaan hallita mielivaltaisesti, tietoisuuden estossa tiedon puuttuessa, kuinka minuus tuhotaan puolueen avulla, ihmistä kontrolloimalla ja toisen vallan alle sanelemalla, järjestelmällä, jossa ei kunnioitusta tunneta.

Perustarpeet ihmisyyden olemassaolostani oli suljettu, vuorovaikutus ihmisten kanssa, sulkeuduin rankaisujen vuoksi häpeään. Monta kertaa ihmettelin, kuinka puheet, teot ja ihanteet olivat ristiriidassa ja kuinka he itsekin tekevinä joutuivat häpeään ja tuskaan vallan väärinkäytössä, kun olivat uskoneet tarinaa. Vallalla voidaan tuhota paljon. Yhteiskunnallisissa järjestelmissä on vielä paljon ongelmia tiedostaa ihmisyyteen tulevia ongelmia, annetaan väärää hoitomuotoa.

Raija