NOUSETKO VAHVEMPANA?

 

Luen Brene Brown kirjaa ”Nouse vahvempana”. Sain kirjasta suosituksen ja koska kunnioitan suosittelijaa, olen lukenut nyt muutaman hänen kirjoistaan. Pääosin siinä ajatukset ja teoriat sukeltavat vuorovaikutukseen, itsetutkiskeluun ja itsensä opettamiseen. Kun ihminen lähtee lähestymään itseään, tunteita syntyy ja kokemuksia nousee pintaan; loukkaantumista, haavoittumista, syyllisyyttä, häpeää, sanomista, hylkäämistä, pettämistä, menettämistä jmv. Kirjassa on erinomainen opetus. Kirjoita oma elämänkertasi paperille ja pääset käsiksi niihin tunteisiin, jotka ehkä joskus ovat satuttaneet tai tuoneet iloa ja opettele löytämään siitä koko ajan uusia ulottuvuuksia. Monet tunteet tulevat menneisyydestä, mutta eivät auta, jos ihmisen todellisuutta ei hyväksytä, joko itse tai muut, ihmisen itseilmaisua, jos rikollisuus on sallittua, jos hierakkinen vallankäyttö on ohjenuorana, ja ihmistä kohdellaan yhä uudelleen huonosti, haavat ovat jatkuvasti verillä ja synnyttävät uusia traumoja. Yhä liian monet pakenevat rooleihin ja vanhoihin menetelmiin tavoissaan ja eivät kohtaa omia tunteitaan. Roolien avulla valitaan se mitä saa tehdä ja olla. Tämä on hierarkkisen vallankäytön tapoja, vuorovaikutteinen ja kaikkia tukeva lähtee molemminpuolisesti, se ei tarkoita sitä, ettei osata kunnioitusta. Kirja ei ole vastaus sellaisiin ongelmiin, joissa kohdellaan toista ja itseä brutaalisti, vaan enemmän hyväosaisten ja omia kokemuksiaan havainnoivien ja kehittämään pyrkivien oppimisteorioita, ei jatkuvaa psyykkistä puolustusta pahasti vaurioittavien tekojen ja niiden seurausten kautta ongelmien ratkaisua, jolloin saa kertoa vain valhetarinaa. Kyky käsitellä kokemuksiaan vaatii opetellun taidon, jossa järkytykset otetaan hallitusti vastaan menetelmän avulla, elämän eläminen niin kuin se vastaan tulee, ei välttämättä auta , vaan voi viedä tuhoon. Oppimista tarvitaan.

Odotukset ja turhat toiveet voivat viedä ojasta allikkoon, elämä pettää. Kauniimmat tarinat auttavat joskus käsittelemään traumaa etäännyttämisen avulla, mutta jos niillä kielletään totuus ja tapahtumat, ne vievät mielen sairastumiseen. Trauman synnyttänyt teko on kohteelle aina raskain, mutta myös läsnäolijat ja kokijatkin rinnalla tarvitsevat tukea asian käsittelyyn, eikä kenenkään elämä pitäisi olla arvoton. Sosiaalisen ylivallan kautta vääristellään asioita, jos kaikkia ei kuulla, ja ne eivät paranna yksilön elämää, ja vaikka yksilö osaisikin käsitellä psyykeään, valhe yhteisön narratiivissa tuhoaa sitä kykyä yhä uudelleen traumatisoiden. Näemme sen nyt Venäjän kansan sokaistumisena, jossa julmuutta ei haluta nähdä, vaan julkitarina on uskottava johtajan kautta. Kun diktaattori käyttää käskyvaltaa, ihmisten mielet jumittuvat ja lukittuvat, he liittyvät laumasieluihin, eivätkä enää tunnista tarinoiden opetusvaikutusta, he sokeutuvat totuudelle. Tapahtuu tottelevaisuususko ja ihminen menettää yksilöllisyytensä. Tällöin ihminen sidotaan häpeän ja syyllisyyden avulla, ristiinnaulitaan, kuten Jeesus. Jeesuksen tarinassa Jeesus nousee ylös kuolleista Jumalan avulla uskoen, mutta yhteisövallassa ei niin pääse tapahtumaan, kun vallan ja häpäisyn avulla ruoskinta ei pääty koskaan. Jeesuksen oli noustava salaisuuteen, kuoltava sekä hävittävä, jäljelle jäi vain usko, ei totuus elämän oikeutena. Tarinoiden ja taiteen mahdollisuus vaikuttaa on näyttää sekä rumuus että kauneus, että ihminen näkisi itseään mikä vahvistuu hierakkisessa vallan väärinkäytössä.

Tunteita ei pysty käsittelemään toisen kanssa, jos puhuminen on kielletty, asia kaunisteltu tarinaksi, mikä ei ole totta. Tarinoiden avulla käsittelyn rinnalle mahtuu totuus. Ei riitä, että yksilö saa sen kertoa, vaan sen vaikutukset yhteisössä on avattava monella tasolla, kuten osalliset ja kohdanneen kohtelu, asia on tehtävä näkyväksi. Unohdamme helposti oman osuutemme, kun vastuuta pitäisi kantaa. Olemme oppineet syyllistämisen hyvin. Suomessa on historiallinen taakka erityisen raskas, kun olemme olleet toisen valtion vallan alla hierarkkisesti johdettuna. Sosiaalistaminen sokeana tottelemisena on yhteisövallan kautta hivuttautunutta tapaa, jossa katsotaan, että kontrolloimalla toista, ihmisen moraali kehittyisi, mutta jatkuva syyllistäminen väärin tekemisestä ja olemisesta vie ihmistä yhä syvemmälle ahdinkoon ja masennukseen. Kunnioittamattomuus vie elämänvoimat. Vaikka yksilö kuinka on itselleen saanut mielenrauhan ja antanut anteeksi, mutta jos ja kun ihmiset eivät koskaan myönnä omia tekojaan, virheitään, huonoa kohtelua, ja mitätöivät toisen kokemuksen, väittävät valheeksi tapahtumat ja kokemukset, anteeksipyyntöä/antoa ei tosiasiassa tapahdu. Traumat vaativat koko yhteisön hoitoa.

Tuomitseminen on yleistä, määritämme, ilmoitamme ja vaadimme herkästi, mitä, missä, milloin, kuka, miten, mitä varten toinen saa olla ja tehdä.  Tivaamme syyllisyyttä, ja asetamme toisen täysin kerjäläisen asemaan, emme tule vastaan, pidämme pihdeissä. Yksi suhteeni päättyi, kun henkilö ilmoitti ”meillä ei ole mitään ongelmia, sinä aiheutat kaikki ongelmat”, puutuin lapsen kaltoin kohteluun. Minulle on sanottu itselleni lasten kohtelusta, kun nuorena hölmönä en osannut nähdä sitä, ja se oli minusta välittämistä.

Ihmiset, jotka eivät arvosta toista, vaativat, että tuo arvostamaton on aina se, joka tekee aloitteen, he vain kontrolloivat sitä, onko se oikein, se on vallan väärinkäyttöä. En suostunut kantamaan toisen ihmisen taakkaa, en suostunut syylliseksi ja sain rangaistukseksi ulkopuolelle siirtämisen. Lieneekö taustalla ollut myös se, että uskonnon tavoin haluttiin minun uskovan, että Jeesus kantaa kaikki syntini, opetettiin uskovaiseksi, minusta se johtaa välinpitämättömyyteen ja on hierarkkista ylivaltaa, toisen alistamista, ei rakkautta. Tämä on alistamisen ja vallan väärinkäytön menetelmä, jossa ihmisarvoa ei ole, ei yritystä yhteyteen ja todelliseen anteeksiantoon, vaan rangaistus ja häpeään saattaminen häpäisemällä. He voivat olla kirkossa kävijöitä, jotka pyytävät anteeksi Jeesukselta, mutta ovat muualla ilkeitä, heitä voi olla missä tahansa, perheissä, harrastuksissa, töissä jne.

Enkä nyt tarkoita, että kaikki olisi hyväksyttävä, on oltava yhteiset säännöt, miten kohtelemme itseä ja toista. Ei ole oikein, että riistämme toiselta ihmisyyden oikeudet, tulla näkyväksi ja kuulluksi ja käytämme ylivaltaa, alennamme toisen arvottomaksi. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja, se on ihmisyyttä, teemme virheitä, säädämme ehdot, jotka vievät ihmisoikeutemme, kun emme huolehdi toisistamme, rakasta. Aina löytyy selityksiä sille, miksi emme voi huomioida toista.

Suomalaisessa kasvatuksessa näkyy moralismia ja toisen kontrollia ylimitoitetusti. Kasvatuksen ja opetuksen ydin on kuitenkin hyveissä, mihin meidän tulee pyrkiä.

Edm. kirjan opetus on, että itseä täytyy opettaa myös itse, parantaa tapojaan, kehittää taitojaan tunne-elämän kohtaamiseen itsen ja toisten kanssa. Sosiaalistamisen kautta me kuitenkin kontrolloimme ja katsomme, että juuri meidän täytyy opettaa toista ja alistetaan.

Anteeksianto ja ymmärrys on enemmän konkretiaa hyväksymisessä kuin kohteliaita tapoja, vaikka niitä on hyvä olla. Tuntuu irvokkaalta ja häpäisemiseltä, kun pyydetään sanoin anteeksi, mutta annetaan rangaistus ja tuomio hylkäämällä ihminen yhteydestä pois. Jokseenkin ajattelen, että vain Jumala lopulta kykenee anteeksiantoon, armoon ja hyväksyntään, ihmisellä menee koko elämä sen oppimiseen ja yhteisöllinen eriarvoisuus ruokkii tätä toisen halveksuntaa. Oudolta tuntuukin synnintunnustus, ”niin kuin mekin anteeksi annamme”. Ikään kuin opettaisimme Jumalaa. Tämä on minun hierakkisen hyväksynnän mittari, kristillistä oppia, pidetään Jumala aina korkeammalla.

Raija