ELÄMÄN PITKOSPUUT

 

Lähellä itärajaa syntymäkunnassani sukukirjastani löytyy tarinaa aina 1500 - luvulta saakka. Ei ollut teitä, ei rautateitä, ei autoja, oliko edes hevosta aina apuna. Alueella oli paljon soita, metsiä, jonne esi-isäni raivasivat peltoja, kaskesivat, ja kypsensivät hiilloksella nauriita pysyäkseen hengissä. Tarinat ja todisteet kertovat, että ihmisiä kuoli ruuan puutteeseen, nälkään. Teinä oli pitkospuut, tarkoittaen sitä, että puu on halkaistu keskeltä halki ja aseteltu kaksi vierekkäin tieksi. Taikauskosta nousseet tarinat alkavat kylän historiasta ja kertovat siitä tietämättömyydestä, mikä oli tuona aikana ja noususta, kun kansakoulu tuli kylään 1930 - luvulla. Kylän historiaa on tutkittu yliopiston taholta 50 vuotta.  Lainaan tässä otteen ilman lupaa, osan kylän historiaa dokumentoineen henkilön kirjasta, jonka kylän kynämestari on kirjoittanut ja sukulainen toimittanut (alla kopio). Siitä minut tuomiolle laitettakoon, jos näitä kerron, sillä niin monissa paikkaa olen saanut selkääni siitä, että puhun asioista, en enää jaksa kysellä kaikkea.

Tämän päivän kuolemat ovat erilaisia, ne on erikoistuneet tiedon valikoiduttua vain järjen tasolle, eikä asioita saa kuvata syväkokemuksien kautta, mielen ja sielun matkalta, niiden kuvausten avulla, joilla maailma on aiemmin yrittänyt kuvata ihmisten näkemyksiä, näkyjä ja harhojakin mielen sokkeloista. Se on ikuisuuskysymys, kenellä on oikeus totuuden väittämäksi, surullista on se, ettei se perustu aina ollenkaan laadullisesti tutkittuun, vaan vallan kautta hankittuun, politiikkaan. Kun luin muistin kehityksestä lopputyötäni varten (1995), siellä ei ollut loogisia jatkumoita ennen muistia, tietoisuuden kuoltua ja hävitessä, kun noustaan ylös sieltä vain kuvien avulla, osatajunnallisuudessa, kinesteettisestä muistista, oli vain opittua muistia psykologisesti ja fysiologista toiminnallisuutta aistiemme erikoistumisessa, kuten kuulo, mutta ei sitä, kun valintaa ei ole, tietoista minuutta.  Juuri uutiset kertoo, että Venäjä on tuhonnut Ukrainassa taidelaitoksia, jättäen vain jälkeensä Stalinin teokset. Itken maailman pahuutta, sitä tiedon vähyyttä, jolla maailman johtajat uskomuksien kautta analysoivat oikeuksiaan, terrorisoivat ja ottavat valtaa sotimalla ja kulttuurin oikeellisuutta ja oikeutta kansakuntien olemassaololle ja valitsevat tiedosta vain sopivan, itseään hyödyntävän. Sama tapahtuu kaikissa yhteisöissä, kun valta on valheiden ja enemmistön tai vähemmistön avulla rajattua, suljettua ja salattua. Suomen viranomaiset eivät vastaa presidentistä pääministeriin ja oikeusasiamieheen, jos kysyy mielen kuolemien perään.

Pidemmälle kehittyneet ammattiosaajat ja osa tutkijoistakin tietävät, että henkisen puolen kuoleminen tuo myös ruumiin kuoleman ilman aktiivista henkisyyttä, ilman osallisuuden oikeutta, kun muisti on karannut mielen taakse tai alle, ilman olemassaolon oikeutta halun ja tahdon kautta, tai eriytynyt osiin persoonallisuuden kehityksessä vain tunne-elämää kuvaten, johon ei ole riittävästi tietoa ja sitä saa kuvata vain aivoreaktioiden kautta reaktioina, ei kuvina kuvaten yksilön kokemuksia, mitä sitäkin on tutkittu paljon, lähinnä psykoanalyysin kautta, mutta se on kiellettyjen listalla Suomen johtavissa vallan kammareissa. Koko maailma valjastetaan järjen ympärille ja vain todistamisen kautta uskotaan totuuden löytyvän. En vaadi mitään näkymättömien tietojen valtaa, en uskomuksia, mutta uskon, että tietoa on enemmän ja syvemmin taiteen, uskontojen ja mysteerien takana, jota järkimaailma ei osaa tulkita.

Oma kuolemani tuli sosiaalisen syrjinnän vuoksi, roolien pakkovallan alla. Roolien, joiden sanotaan syntyvän annettuina ja otettuina, epävirallisina ja virallisina, tietoisina ja tiedostamatta.

Raija

 

 

Kalamakevät 90-vuotta sitten Osa 3 1958 / 051

Antti Pääkkönen muisteli, että toinen pehkupirtti oli ollut Ylikylän Hoikalla Tolvalassa. Siellä oli kuollut paljon Sivakan puolelaisia nälkään ja vilutautiin. Muuten Pääkkönen arveli, että jos perunaa olisi silloin enemmän viljelty, ei nälkäkuolemia olisi niin runsaasti sattunut.

Samana keväänä helluntaina olivat isoisä ja isoäiti vihitty avioliittoon Kuhmon pappilassa. Molemmat nuorikot olivat pitäjän vauraimpien talojen perillisiä, mutta silti oli heillä ollut kontissa pettuleipää eväänään. Samana päivänä oli Kuhmon kirkkomaahan siunattu neljäkymmentä "nälkään ja ruttoon" menehtynyttä vainajaa. Tuona "kalamakeväänä" oli Nurmeksen hautausmaalla hautapula, sillä hauturit kuolivat nälkään, ja uusi mies ei jaksanut kaivaa tarpeeksi, joten oltiin pakotettuja latomaan useampia arkkukerroksia päälletyksin. Nämä haudat olivat myöhemmin arkkujen lahottua "lasehtineet", ja olivat ne vielä lapsuuteni aikana noin parin korttelin syvyisillä notkelmilla. Näihin hautoihin haudattiin monia tielle kuolleita, joista ei kukaan tiennyt, kuka ja mistä tuo vainaja oli ollut ja tullut. Sillä nälänhätä oli kaikkialla Suomessa, ja teillä kuljeskeli nälkäisiä, kerjäten taloista maidon tippaa, taikka jotain muuta suuhunpantavaa. Viljavassa Hämeessä oli niin kova nälkä, että esim. Urjalan pitäjässä syötiin sinä keväänä yli 200 hevosta, ja melkein kaikki nautakarja kaupan päälle. (Kertoi minulle vanhaisäntä A. Rajoo Urjalan Menoisten kylässä talvella 1932).

Tulee mieleen J. L. Runebergin lause: "Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken?"