RAKASTAMISEN KYKY

 

 

Joskus viisas psykologian opettajani sanoi, ”ei sen väliä, miten kohtaaminen tapahtuu, on tärkeää löytää yhdessä tie oppimiseen ja kasvamiseen, tie itsensä löytämiseen”. Tämä tuntuu olevan kadoksissa liian monesta paikasta ja ihmisellä, elämän tarkoituksen löytäminen, miten rakastaa niin, että se on hyväksi ihmiselle. Opettajia on ollut elämässäni paljon, toisten ohjeet ovat vieneet kohti katastrofia, koska he ovat määrittäneet minut ja oivallukseni vääriksi, ja vaatineet alistumista heidän näkemyksiinsä. Siitä on tullut pahaa jälkeä, olen saanut osakseni kärsimystä enemmän kuin psyykeni olisi kestänyt. Eikä nämä suuret opettajat suinkaan ole olleet tavallisia pieniä ihmisiä, heitäkin, he ovat olleet korkeimmalla yliopiston oppituoleissa, tuoden tiedon viisautta ja valistusta oppimiseen, valtaa käyttämässä, ohjaamassa alan ammattilaisia tekoihin, mikä oli kohdallani enemmän nöyryyttämistä, ei suinkaan opettamista, se oli alistamista, ei kasvuun vievää.

Kun melkein puoli vuosisataa sitten kirjoitin yhdelle psykologian professorille, ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja ja hän on hyvä psykiatri”, olin hirvittävässä hätätilanteessa, jossa minulla oli pelko päällimmäisenä, menetänkö elämisen mahdollisuudet, jos menetän työt yksinhuoltajana, sillä koulutusvaatimus tuli työnantajalta ja sain tietysti hullun maineen ja se sai vallanhimoiset ja uskon halveksujat hurmokseen, kyllä tuo tyttö opetetaan. Ja tällöin alistamalla psyykestäni nousi pintaan nuoruudesta trauma, jota ei voitu kyseisenä aikana käsitellä, koska aika ja yhteisö piti sitä sopimattomana asiana. Kahden viikon kuluttua opetuksen aloittamista olin erittäin syvällä psykoosissa, täysin lapseksi taantuneena.

Rakastamisen kyvyt menetetään, kun katsotaan maailmaa liian psykologisesti, psyykkisinä ongelmina, käytöshäiriöinä sekä oppimattomuutena ja/tai itsetunnon heikkoutena, näkemättä ihmisen kokonaisuutta, henkisyyttäkään, ottamalla valtaa ihmisen määrittelyyn ja pyrkimällä hallitsemaan häntä. (Freud, käytös ja itsetunto on eri asioita, käytös opittua, itsetunto itsetietoisuuden hyvää kehitystä). Arvostus määrittää sitä, miten hyväksymme toisiamme, jos vain jonkin käsityksen kapea-alaisena ihmisyytenä, otamme valtaa hänen ihmisoikeutensa ja arvonsa yli. Pitkälti tähän perustuu myös ihmiskäsitys, jossa ohjaavimpana tekijänä elämän tarkoitukseen ja elämänvoimaan pidetään seksuaalisuutta, ja sitä myös ruokitaan vahvasti keho/mieliaistimuksia ruokkimalla.

Henkisyydestä etsii vastausta Viktor Frankl kirjassaan ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, toim. Timo Purjo. Jos ihminen on sairastunut psyykestään, silloin psyyke täytyy hoitaa, se on tavallaan edellytys henkisen löytymiselle, mutta henkisesti ei voi sairastua. Kun 40 vuotta sitten luin Franklia, en ymmärtänyt hänen ydinsanomaansa, ennen kuin luin edm. kirjan, jossa Purjo selkeytti asian. Psyykeni esti näkemästä henkisyyttä.

Maailma on mennyt psyyke edellä ja unohtanut henkisen puolen. Siinä on unohdettu, että henkinen puoli tulee enemmän oppimisesta, psyyken osaaminen ja oireet kohtelusta. Syvällä psykoosissa, kun nousin tietoiseen tiedostamattomasta, ensimmäinen muistikuvani oli, että opettaja opetti kaunokirjoitusta vanhanaikaiselle liitutaululle, oppiminen johti ohjautumistani. Sille oli syvä ja merkityksellinen pohja varhaislapsuudessa jo ensimmäisiltä koululuokilta, leikkimisen kyky, mikä on yksi mielen kehittymisen perusasioista, kyky ajatusleikkeihin ja opettamisessa siten myös henkisyyden puolta, oppimista.

Ihmisen sielun keskeisin ominaisuus on oikeus vapauteen. Juuri tätä vapautta rakkaus vaalii. Rakkautta ei siis saa vaatimalla, koska vaatiminen vie sielulta sen vapauden. Vain vapaudesta käsin voi rakastaa, sanoi Tommy Hellsten joku aika sitten twiitissään. Juuri tämän asian unohtivat ihmiset, jotka pyrkivät valtaan elämässäni, riistäen itsemääräämisoikeuden ja vapauden valintaan rajaten valintamahdollisuuttani. Elämäni Kristinuskon uskossa johti omaa henkistä polkuani, uskoa johdatukseen, joita jopa harhaisena kaipasin, oikeutta kulkea oma oppimispolkuani. Elämäntarkoitukseni määrittely opettajien toimesta ei ollut ohjausta ja opetusta Kristinuskon käsitysten mukaan, koska kärsimystä tuotettiin ylivallalla psykologisin näkemyksin, yksilöiden ja yhteisöjen toimesta, kun ei osattu kunnioitusta, kuuntelua, arvostusta ja arvoja, jossa ihmisarvo olisi toteutunut, ei käsitystä ihmisen henkisen kehityksen eroavaisuudesta psyykeen, ja mielen tuomiin ongelmiin, kun itsemääräämisoikeus riistetään. Sairautta ja psyyken ongelmia tavallaan pidettiin yllä traumatisoimalla yhä uudelleen riistämällä itsemääräämisoikeus, ja niin trauma nousi aina pintaan ja hajotti psyykeä, kuten oli tehty nuoruudessa. Sinä kiitämätön, joka et tottele minun näkemyksiäni ja usko niin kuin opetan, rankaisen sinua sulkemalla pois elämästä ja yhteydestä, oikeudesta vuorovaikutukseen, se oli opetuksen ja opettajiksi ryhtymisen päänäkemys heiltä minuun kohdistuen. Ohjaamista oli sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Valtaa, vapautta ja vastuuta voi olla myös tuhoavassa mielessä, eikä se ole rakkautta. En vastusta opetusta, se on koko elämän tarve, mutta vastustan opetusta, jossa alistetaan ihminen toisten vaatimuksiin.

Surullisinta on, että yhä vieläkin ihmisillä on tarve alistaa, rangaista ja häpäistä, pitää tätä yllä, koska he kuvittelevat, että haluan nostaa itseäni heidän yläpuolellensa, kun suojelen itseyttäni, minuuttani, henkisyyttäni, että voisin pysyä psyykkisesti terveenä. Kysynkin, kuka tässä nostaa itseään yläpuolelleni. Kun asiaa tarkastelee ihmissuhdevaikutteena, taustalta löytyy peilautumisen ongelma, näemme toisessa itseämme, vallan ongelma, pyrimme hallitsemaan toista, yhteisön valta-asetelmat, roolit, joissa käytämme valtaa tietoisesti ja tiedostamatta, psyyken heijastumat ilman tietoista oppimisen ymmärrystä. Kärsimyksen tuottaminen ja opetus alistamilla ei tuota kuin lisää kärsimystä ja psyyken ongelmia.

Nk. kyky etäännyttämiseen, itsensä tarkkailuun, ajatustensa ja tunteidensa ulkopuolelta katsomiseen on Franklin perusajatuksia. Frankl ei kuitenkaan tuo esiin, sitä, että olemassaolo ei ole aina mahdollista, eikä nuo edm. mainitut kyvyt ole mahdollisia, kun psyyke ajetaan hajoamiseen julmuudella. Sen elämässä opin, ettei vielä psyyken taito etäännyttää tai paeta omaa kokemustaan auta oppimisessa, vaikka se siinä esiintyy, kun ei kestä julmuutta. Se on mahdollista oppia johdonmukaisessa, viisaassa korkeatasoisessa opetuksessa, jossa harjoitellaan mielen kykyä osata etäännyttää tiedon ja mieli/muistikuvien avulla ratkaisukeskeisesti, mikä voi vaatia kovankin harjoittelun, että oppii erottamaan psyykkisen ja henkisen oppimisen toisistaan, se onneksi mahdollistui elämässäni, kun siihen pyrin, jossa näkyy selvästi se, että olen pitkäjänteinen, kun saan itse valita, lyhytjänteinen kun alistetaan siihen mistä en ole kiinnostunut. Minua ei missään tapauksessa olisi tullut alistaa opetukseen, mitä en itse halunnut, eikä tarpeeni sitä vaatineet, sen alistamisen kautta traumani uusiintui.

Vesa Vierikko muistutti vähän aikaa sitten Jari Tervon haastattelussa, kuinka ihmiset tuhoavat toisen ihmisen nähdessään hänessä jotain jumalallista, tarkoittaen oppimisen ja osaamisen kykyä, taitoa, mitä toisella ei ole, Mozartin suhdetta Salieriin, kuinka hän halusi tuhota Mozartin, koska tällä oli jumalallinen kyky säveltää.

Yhteisökäyttäytymisen ongelma tulee esiin myös Wikipedian määritelmässä, mikä alla. Ikään kuin uskotaan, että yhteisövalta olisi oikeudenmukaista, se on pääosin tuhoavaa, kun kunnioitusta ei ole, ei ihmisoikeuksia, ei itsemääräytymistä, vain toisen ylivalta, mitä järjestelmät pitää yllä valtaapitävien kautta.

Kasvatuksen ja opetuksen professori Hollo on sanonut, ”Kasvatus on kasvamaan saattamista”

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.^[2]