Äitini oli erityisen osaava huolehtiessaan auktoriteetin oikeudet vanhempana, ja hän teki sen kunnioituksen kautta, jonka myötä itselleni kehittyi vahva auktoriteettien kunnioitus, jossa keskeisemmäksi opiksi jäi totuuden etsintä. Joskus tuntuu siltä, että taistelussaan totuuden puolesta ja vanhemmuuden oikeuksista, maailman repiessä hajalle, lopputiellä hänellä oli vain ylpeys oikeutena olla oma itsensä totuudessa, hänen oli valittava ylpeytensä säilyttääkseen totuuden ja kunnioituksen ihmisyytensä vuoksi. En ajattele, että äitini olisi virheetön, kuten en itsekään, katson kaikkien ihmisten tekevän virheitä ja mutta mitä kurjemmin heitä kohdellaan, valehdellaan, vaaditaan liikoja, alistetaan, häpäistään, syyllistetään, sitä kauemmas he ajautuvat pakenemisen tielle, suojellakseen omaa olevaisuuttaan pysyä järjissään.
Kun kaikki
arvot ohjaajina menetetään, totuus katoaa, kauneus hävittää kaiken pyhyydessään,
ja hyvyys on kuin maalaus, ikoni, jota vallanhimossaan ihminen
kumartaa, häivyttää totuutta taakseen, kiertää tutkimusta ja oikeutta, ettei
vain tarvitsisi kantaa omaa syyllisyyttä ja häpeää. On aina muistettava, että
on sairasta ja tervettä syyllisyyttä ja häpeää, jossa terve on elämän suoja ihmisyyden
heikkoudelta ja vahvuudelta. En kenellekään vaadi kohtuutonta orjuutta asioiden
esille tulossa, ymmärrän, että armoa on annettava, mutta en voi hyväksyä, että
jonkun on kuoltava toisten kunnian vuoksi. Valhe on suurin elämän tuhoaja. Sen
näemme nyt Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, narratiivia säilytetään oman
kunniallisuuden vuoksi, hyvyyttä todistaen, totuutta paeten, kauneutta sivellen.
Ja tämän saman tekee uskonnon ja uskon nimissä kirkon ihmiset. He kaventavat ja
sitovat totuuden uskoon, Jeesuksen ja Jumalan nimeen, mutta eivät halua tutkia
totuutta, vaan nostavat itsensä toisen ihmisen yläpuolelle hallitakseen häntä, uhrit
maksavat hinnan heidän teoistaan. Uhrit eivät ole puhtaita pulmusia, en sitä
tarkoita, mutta en voi nostaa valhetta suojaavaksi tekijäksi kaikkia kohtaan, jossa
uhri joutuu maksamaan hengellään. Kun itseäni häpäistiin, ja kohtelustani
valehdeltiin, ilmoittaen, että asiat, joista kerroin, ovat mielikuvitusta,
huusin hirveyksiä, en kestänyt valhetta ja tarinaa, mikä luotiin syyllistämisen
avulla. Oli niin raskasta kuulla toisen ihmisen kommentti, en tunne mitään
syyllisyyttä ja häpeää.
Niin monet
tuskat piilotetaan valheen alle, kärsimystä sallitaan. Niin monet ongelmat näkyvät
julkisuuteen pienissä kuin suurissakin asioissa, kuinka ihmisen kaksijakoisuus
ja valhe loistaa ja sitä ylemmyyttä toistetaan tarinoina. Vaikka maailmassa
tiede, taide ja uskonnot puhuvat siitä koko ajan, siitä ei opita, se yhäkin
murskautuu vallan alttarille. Olen nähnyt virkamiesten suojelevan toisiaan,
pitävän valhetta yllä, mutta uhrit eivät saa oikeutta puheeseen, itsensä
ilmaisuun. Oikeutta ei tule oikeuslaitoksissa, ei oikeusvaltioissa, eikä missään
järjestelmässä, ellei ihmiset halua totuutta. Yhäkin uskon, että lapsen
viattomuus on asia, jonka kautta voimme säilyttää pyrkimystä totuuteen, mutta
erehtymättömyyttä se ei ole, se on pitkän matkaa oppimista. Hierarkkiset
systeemit ja valtarakenteet suojelevat valhetta, uhrien kuulemattomuus. Joharin,
psykologian tutkijan minuuden kuvaus, ”Meissä on itselle näkyvä ja salattu,
toisille näkyvä ja salattu.
Kreikkalainen
filosofia puhuu puheoikeudesta elämän ja ihmisyyden suojana, sen juuresta saada
oikeutta. Sitä ei kuitenkaan suoda kaikille, yhä uhraaminen on arkipäivää,
jumalien kumartamista, hierarkkisten valtasysteemien ylläpitoa. Tieto ei ole
arvostettua, vaan mielen ylentäminen ohjaavaksi tekijäksi.
Ei ole enää
yksilöllistä, vaikka se on moraalin juuri hyvässä yhteisöllisyydessä, vaan
hyvä ja paha on siirtynyt rooleihin, taistellaan vallan kautta oikeasta ja
väärästä, se on tulosta sosiaalistamisen ideologiasta, kuin oikeus persoonallisesta
pahasta, jossa valta on oikeuden ja totuuden määrittelijä.
Maailma on
täynnä kauniita sanoja, viisautta ja oppeja, mutta tuntuu, ettei mitään opita,
painvastoin, järjestelmät palvelevat pahuutta ja tuhoa. Ohjeita lentelee kuin
maailmanlopun alla, ole kiitollinen, pyydä anteeksi, kasva, huomioi, kunnioita,
alistu, nöyrry, jne. Voitko olla kiitollinen silloin kun sinulta viedään kaikki
oikeudet ihmisyyteen, ja sallitaan paha, jota sinulle tehdään, voitko antaa
anteeksi, jos se on vain sinun velvollisuutesi, eikä vastapuoli tee sitä, vaan
hänet nostetaan yhä korkeammalle hyvyyden alttarille tekemään itsestään pyhä,
joka ei tee koskaan virhettä, vaan hän on alistamisen oikeuttava ihminen, syyllisyytesi,
häpeäsi ja virheittesi sekä vastuun kantaja.
Vietkö totuuden
Jeesuksen ja Jumalan persoonallisuuteen, ja sidot kokemuksesi rituaaleihin,
joilla peset syntisi puhtaaksi. En halua ketään ristille uhrattavaksi, mutta
tätä henkistä ristiin naulitsemista en voi ymmärtää. Jokaisen elämä on arvokas.
Kannatatko vain ideologioita, että voit paeta totuutta, hyvää ja kaunista
valheiden avulla.
Olen hirveän surullinen. Onko elämä ja kulttuurimme vain näytelmä Goffmannin teorioiden mukaan, jossa tuomme näyttämölle itseämme, tuskaamme, kärsimystämme, mutta emme halua sitä helpottaa, vaan valitsemme vallan, jolla muita voi hallita, mitä järjestelmillä tuetaan? Niin monet kerrat on todistettu ihmisen pahuus, hänen tottelevaisuutensa, jossa hän tappaa käskystä, tämä on yhteiskunnallista filosofiaa, mikä on valittu.
Pahuuden taustalta löytää useimmiten moralismin, jolla toisia ihmisiä pyritään
hallitsemaan. Kantin teorian mukaan olemme moraalissa vasta alimmalla tasolla. Ihmiselle
ei suoda nautintoa, iloa, onnea, eikä mitään, missä hän voisi järjellisesti
toimia, eikä hyvän tekeminen onnistu, hänen mielensä murretaan. Mielestä on
tehty uskoa kiihkon myötä, salakavala pahuuden tyyssija, jossa mielen vapaus
kokea normaalia nautintoa ja iloa on lukittu ja pahuudeksi nimetty. Joskus
nuorempana, kun otin alkoholia, se vei minut vahvaan masennukseen ja
ahdistukseen, vaivuin hiljaisuuden tuskaan, kipuun kehoni ilon katoamisesta,
ahdistukseni nousi pintaan. Ja vasta aikuisena saatoin löytää ilon, kun sallin
totuuden puhua, mutta silloin olin jo menettänyt kaiken, sillä niin monelle
valhe ja kauneus oli elämän totuus. Olen sittenkin äitini jäljillä, säilyttääkseni
itsekunnioituksen, minun on valittava ylpeys. Sitä synniksi sanotaan, mutta onko se sittenkin vain vallan ilmentymää, vallan mitä tarvitsee säilyttääkseen itsensä hallinnan, eikä se tarkoita elämän hallintaa kokonaisuudessaan.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti