ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA

 

Olimme sosiaalialan opiskeluaikoina kolmen päivän vierailulla Virossa. Tutustuimme päihdehuoltoon, psykiatriseen hoitoon ja lasten suojeluun. Yhdessä keskustelussa pohdimme elämänvoimaa, sen korvautumista huumeilla. Sanoin, ”elämä on parasta huumetta”. Pian tämä levisikin moneen paikkaan iskulauseeksi. Ehkä se oli jo ollut olemassa, en vain ollut huomannut, sitä näkee mitä tarvitsee. Aloin hahmottaa omia elämänvoiman lähteitä. Minulle ne avautuivat lapsuuden kautta. Teinhän koko työurani pääosin lasten parissa, se oli vaikuttavin. En ole vielä päässyt lastentarhasta ulos, lapsiminästä en halukaan päästää irti, sillä siellä asuu voimavarani ja luovuuteni lähde. Lapsuuteni vietin suuressa perheessä, kouluajat olin ikäisteni parissa, tulin nuorena äidiksi, ja vain pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta lapset ovat olleet aina ympärilläni.

Lapsuus ei ole arvostettua. 20 vuotta sitten YK:n lapsiasiantuntija sanoi, että lapsuus on menetetty. Itse olin elänyt suhteellisen vapaan lapsuuden, saimme harrastaa luovaa leikkiä, rajat olivat selkeät, tutkiminen kuului arkipäivään, sanakieltä harrastettiin kohtuudella, ja pelkojakin kohdattiin, mutta pääosin oli turvaa ja luottamusta aikuisiin.

Salatumpaa lasten kaltoin kohtelua kohtasin sivistyksen oppigurujen korkeimmalta taholta hienovaraisena väkivaltana, kuin piilo-opetusta, mitä en edes sivistykseksi luokittele, pakko-oppimista. Äitejä aliarvostettiin, lapsia vainottiin pahana ja juuret löytyivät usein psykiatriasta, keskeisimpinä piirteinä lapsikuva, jossa lapsi on paha, mitä vuosikymmenet sitten psykiatrit julistivat. Ihmiskuvassa monet kristityt julistavat asenteitaan, ihminen on syntinen ja paha, vaikka Jeesuksen mukaan syntyessään lapsi on viaton. Naisvihaajat käyttävät törkeää kieltä naisista ja äideistä, joissa on pitkät historialliset juuret.

Poliittinen ja ideologinen taidekin tunkee ulos monista paikoista, aatteita kuljetetaan salaa, milloin minnekin.

Leikkiajan lapsuudessa tulee olla riittävän pitkä, ettei tunnelukot eli skeemat valitse elämän suuntaa, vaan kuljemme oppimisen suunnassa, muutoksen viisaassa virrassa. Tunnelukkojen ehkäisemisessä auttaa parhaiten lapsen itseilmaisuoikeus, jota opetuksessa autetaan eri menetelmin, musiikki, kuvat, sanat tmv. Jos tunteita ei saa ilmaista ja itseilmaisu jää vähäiseksi, tai joutuu elämään roolissa, tunnekokemus tulee esiin samantyyppisissä asioissa ja toistaa skeemaa samantyyppisesti, tuo sen näyttämölle, esiin vuorovaikutuksissa.

Näyttämölle tuonti on Erving Goffmannin sosiologista teoriaa. Juuri tämä on ongelmallista, kun yksilöt tuovat oman ongelmansa esiin heijasteina, ventovieraisiin ja/tai muihin läheisiin, ja taustalle jää se, joka ei anna yksilölle ilmaisuoikeutta, halveksii ja/tai kahlitsee muottiin niin, että se vaurioittaa, eikä saa korvattua muualta. Monet eivät tiedosta ollenkaan heijasteongelmaa, ja syyttävät muita, sekä kohdistavat vihan heihin, ei vihan synnyttäjään, koska hän voi olla julma ja ei ota vastaan ollenkaan toisen palautetta, se voi olla aate ja oppi ihmisyyttä halveksien. Kaikki ei kuitenkaan ole heijastetta, on myös totta olevia asioita, havaitsemista pitäisi arvostaa, eikä psykologisoida kaikkea mielen kokemuksen kautta. Mielenterveystalo.fi sivuilla määritellään harha-ajatukseksi ja kuvitelmaksi se, että tehdään pahaa. Jos kertoo siitä, että on tehty pahaa, tai epäilee tehtävän, pitäisi olla todellisuuden näkemistä eikä harhakäsitys. On outoa väittää, että pahuutta ei ole, eikä pahaa tehdä. Erotella voi, onko se pelkoa vai toteamista.

Usein syytetään vanhempia siitä, että he eivät ole läsnä ja kasvata, ja kurittomuus vallitsee niin olemisessa, ettei keskittymistä syntyisi. Ehkä se ei aina ole läsnä olemisen funktio, mikä on kyllä tärkeää, mutta voi olla liiallista, jopa tunkeutumista lapsen kokemuksiin muuttamalla niitä. Varhaislapsuudessa lapsen on kuitenkin oltava oppimassa mielikuvituksen kautta ajatteluaan ja keskityttävä siihen, eikä ainoastaan vanhempien ohjaamissa arvolatautuneissa tavoissa. Keskittyminen vaatii rauhan ja olemisen oikeutta olla itsekseen, leikkiä, tutkia, havaita, ja harjoitella, jossa ajattelu ja kokemukset jäsentyvät ja keskittyminen luo itseään olossaan.

Tunteita pelätään turhaan, ei niitä jatkuvasti synny, kuten ei merkityksiäkään. Luovuuttakin yritetään estää, ei luovuuskaan koko ajan pursua, ei luovuudella tule mahdottomia luoda, jossa kaikki ymmärrettävissä oleva katoaa tietotulviin ja epämääräisiin kuviin.

Leikki on tie vapauden väylälle, luovuuden esiaste mielikuvien syntymästä. Jos leikkiä on liikaa, se voi edesauttaa tunnelukkojen syntymää, jos sitä ei saa siirrettyä toimintaan ja ajatteluun, sanakieli tuo olemiseen kestävyyden ja hallitun rakennelman mielessä rönsyilevistä mielikuvista. Lapsen kehitys mielikuvien syntymiseen on turvattava riittävän pitkään kehitystason mukaan, että kehykset ajattelun rakenteisiin vahvistuu ja lapsi saa kokea ilon itsestä. Tätä tukee fyysinen endorfiinin tuotanto, fyysisyydestä syntyvä oksitosiini eli rakkaushormoni, mielihyvän tuotantoa, tämä tulee leikeistä, luovuuden tuottamaa iloa, jonka mielikuvitus synnyttää.

Raija