AIVOITUKSIA

 

On parempi ajatella itsensä hulluksi kuin viisaaksi, ajatuksena se on helppo, mutta se eläminen hulluudessa voi olla helvetti, viisaus ja hulluus on samassa päässä. Voin vain olla kiitollinen siitä, että hulluus on suojannut minua erityisesti tunne-elämän persoonallisuuden häiriöltä, koska elin pitkään ilman tunteita masennuksen vuoksi ja mitä minuun on yritetty väen väkisin istuttaa, persoonallisuushäiriötä, sitä miksi minä jouduin psykoosiin, miksi kauhu hajotti mieltäni. Syytä etsittiin persoonallisuushäiriöstä, ei niistä teoista, joita yhteisössä toteutettiin, ei siitä vallan väärin käytöstä, rikoksista, mitkä rikkoivat sieluni, mieleni ja kehoni. Hulluuteni esiintyi aina väkivaltateon jälkeen ja saattoi pysyä päällä pidempään, kun pilkka ympäristössä tiheni.

Toivoisin yhteiskuntaan uutta ammattia, kokonaisuuden kartoittajaa, jos siihen ylipäätänsä kukaan pystyy, mutta luulen, että se vaatii korkeampaa ikää, paljon opiskelua, mutta ei ole vielä takuu. Vanhuskin voi olla kovin yksipuolinen. Ihminen ihmisyydessään on kovin vajavainen. Miten käy sitten turvallisuuden ja luottamuksen, jos on liikaa rikkinäisyyttä, osatotuuksia, tai liiallista eriytymistä mielessä? Jos ja kun itsetunnon perusta, itseluottamus on alkujaan kunnossa, se palautuu pahojen tekojen ja huonon kohtelunkin jälkeen, (ellei ne ole täysin tuhoavia), kun syyllisyys on selkeää, omatunto puhdas ja kunnioitus yhteisön taholta asiallista.

Keskiluokkaistunut tiede on luonut minäkuvia, mitkä huonosti soveltuvat itsensä menettäneisiin, ihmisiin, jotka on alistettu toisen vallan alle ilman itsemääräämisoikeutta. Se on myös mieskulttuurin ongelma, miehellä on ollut valtaa, mikä on sokaissut näkemästä totuutta. Kauhun, pelon ja itsekkyyden käytöshäiriöt esiintyvät samantyyppisinä kuin alistetun, jolla ei ole edes puheoikeutta, ja joka yrittää saada itsensä kokoon nostaen itseään ylös, itsekäs haluaa itselleen vallan, johon muiden on alistuttava. Vallan väärinkäyttäjät luovat valtavälineillä riippuvuuden alistetulle, jotka menettävät oikeuksiaan ihmisyyteen ja elämään.

Todellisuuden ja totuuden selvittäminen ei ole helppoa, ei toisen kuuleminen, kun mielikuvamme sinkoilevat minne sattuu, ja emme tavoita yhteneväistä kuvaa. Joku kulkee vain omassa totuudessa, joku seikkailee tunteidensa viemänä, yksi katsoo vain osaa asiasta, eikä vaikutteet tule näkyviin.

Mielestäni suurin osa ihmisyyden ongelmista liittyy vääristyneeseen ihmiskuvaan ja kaltoin kohteluun, jossa minuus rikkoutuu, syntyy eri persoonallisuuksia samaan ihmiseen, vain osa minuudesta toimii tietoisesti, osa toimii tiedostamattomasti. Erilaisia kokemuksia, eri puolia ihmisyydessä voi olla ja saa olla, ongelmia muodostuu silloin, kun ihminen ei itse näe niitä tai muut peilaavat niitä itsestään toiseen, pakkoroolit ovat vaarallisempia syitä persoonallisuushäiriöiden synnyssä, yhteisön vallankäyttöön kehitetyt roolit. Ne tulevat usein syvältä uskonnoista, kulttuurista, ja myös tieteestä, pahuus ja hyvyys, mitkä on rajattua ja erittäin puutteellista tietoa. Kuinka paljon joudummekaan tänä päivä näkemään väkivallan jälkiä, kun ihmistä yritetään kasvattaa ideologian mukaan paremmaksi ihmiseksi kuvitellun pahuuden vuoksi, kuten esim. katolisen kirkon pedofilia teot kertovat?

Tunteista ja itseilmaisusta rangaistu ja rakkaudettomuudessa elävä saa useimmiten persoonallisuuteen häiriön, tunne-elämän jakautumisen ihanteen ja inhon vaihteluun, positiivisiin ja negatiivisiin mielikuviin, joita yksilö alkaa toteuttaa tuhoavasti. Kun tunteet lapsuudessa, mutta myös aikuisuudessa ovat tavallaan sekä ihailun että inhon sokaisemia, hylättynä, petettynä ja menetettynä, negatiiviset ja positiiviset tunteet liimautuvat kuin kuvaksi mielikuviin ilman kokemuksen tuomaa mielihyvää/pahaa. Kun kateus on menetettyyn oikeuteen, tai mustasukkaisuus, niin ne siirtyvät teoiksi, toisen tai itsen ihmisen tuhoksi, koska oma tunne lukkiutuu hyväksymättömyydessä. Omassa realismissani ei ollut mahdollisuutta haaveilla liiallisesti, ei kehittynyt fantasioita, toki koin sisareen mustasukkaisuutta, mutta se tapahtui niin harvoin, etten kärsinyt siitä. Unelmani olivat hyvin arkisia, halusin työtä, ammatin, opiskelua, kodin, avioliiton, ruokaa ja asunnon.

Kun tunteet siirtyvät yhteisötasolle, joku otetaan palvonnan tai syrjinnän kohteeksi, ihastutaan tai vihataan sokeasti. Kun tuo palvottu, syyllinen tai muutoin rooliin pakotettu henkilö joutuu yhteisön arvostelun kohteeksi, suhteellisuus katoaa. Ikään kuin yhteinen ihastuminen on kuin valkoinen kangas, mihin ei saa syntyä tahraa, kollektiivinen mieli. Palvomisessa uhrataan yhdestäkin virheestä, kymmeniä vuosia hyvin mennyt ihmissuhde tuhotaan yhden virheen vuoksi, mennään valheellisiin tarinoihin, luodaan tietoa, mikä on vain peiliä persoonallisuuksien ongelmasta, tunteita ei ole saanut kokea, ei ilmaista, tunneosaamisen taitoja ei ole, vaan tunteet kehollistuvat, seksuaalistuvat, voimistuvat suorituksiksi, voiman näytöksi pakkomielteisesti. Hyvässä yksilökehityksessä vuorovaikutuksen tunteet syntyvät tässä ja nyt, ne koetaan ja käsitellään, jäävät ehkä tunnemuistiin tai unohtuvat, mutta eivät muutu pakkomielikuviksi, joita on pakko toteuttaa, toistaa ja luoda rinnakkaistodellisuus tai viedä uusiin suhteisiin.

Todelliset teot, väkivalta, rakastaminen, toiminta, tarinat ja välittäminen ovat ikään kuin eri todellisuutta kuin tunne-elämän luoma, ne on hyvä erottaa erilaisina toisistaan. Todelliset teot ovat kuin terveen kehon tuotteita, hormonit tuo seksuaalisuuden, liikunta hyvää oloa ja iloa. Kun tunne-elämä on häiriintynyt, nautinto ei enää ole normaalia aistimusta, vaan yliaistimusta, jossa nautinnollisuus ylijännitteen vuoksi nousee epänormaalille tasolle, jumaluuteen, jonka yksilö voi kuvitella saavuttavansa tai pakkomielle ajaa sitä kohden, mutta hän ei välttämättä tiedosta sitä, ei edes muista tehneensä, kokeneensa. Pakkomielikuva voi viedä väkivaltaan, jossa yksilö ei tavoita kokemustaan ja väkisin yrittää saada yhteyden itseen, sisäisiin kokemuksiin.

Itsensä huijaamista voi esim. tarkastella Auervaaran tarinoissa, he ovat tietoisesti päättäneet hyötyä toisesta, mutta takana voi olla tunne-elämän häiriö.

Tunteiden piirtyminen kuviksi ikään kuin jättää kokemuksen kokematta, eikä yksilö tiedosta minkälainen olo itsellä on, ei kykene erittelemään tunnetilaansa erilaisiksi tunteiksi. Ikään kuin kuva ei anna mahdollisuutta kokea tunnettaan, tunteiden sanoittaminen on selkeämpi, ja tuo yksilölle itseymmärrystä enemmän. Kuva voi kuitenkin antaa tien ymmärtää omaa kokemusta ilman pakkoa sanoittaen, niin kuin musiikki voi antaa välineen. ”uusi mekko päälle ja unohtaa sen naapurin äijän” Sakari Kuosmanen laulaa ”Pieni sydän” biisissä, voisiko ihastumisen tunnetta, tai mustasukkaisuutta kuvata paremmin, riippuen sitä, kuka asia katsoo.

On opittava erittelemään tunne-elämän, persoonallisuuteen kehittyvien ilmiöiden syyt ja seuraukset ja todellisuudessa tapahtuvat teot, jotka tuovat erilaisen oireiston ihmisyyteen, käytöshäiriöt, vihaa, raivoa, kauhua ja mielen hajoamista, mutta myös suojautuessa ikään kuin itsekkyyden. Tällöin opitaan ja toistetaan tekoja, eikä yksilöllisesti analysoida, järkeillä eikä eritellä omia kokemuksia. Jatkuvien uutisten, tarinoiden, kokemusten ja kiireen sälä voi muuttaa kokemukset vain aistikuviin villisti virtaaviksi kuviksi, lopulta aivo-oppimiseksi, joista ei ehdi päästä eroon ja havaitsemaan omia sisäisiä kokemuksia, mieli ei ehdi mukaan, uskaltaisin jopa sano, että ADHD on oire tästä.

En ole psykologian asiantuntija, näkemykseni ovat havaintoja.

Persoonan tervettä kehityskulkua voisi kuvata seuraavasti, tunne->ajatus->teko->tapa->luonne->, mutta ne voivat toki sekoittua epäloogisiksi ja toimia vain irrallisesti tietämättä kokonaisuutta.

Raija