LUONTEITAKO?

Olen ollut pitkään viattomuuden kannattaja, luottanut enemmän ihmisiin kuin olisi ollut viisasta. Se on myös viisasta, sillä usko toisen rehellisyyteen ja aitouteen on yksi luottamuksen peruspilareista. Mutta miten suhtautua sitten ihmiseen, jonka huomaa valehtelevan patologisesti, eikä siihen muutosta tule, vaikka hänelle todistuu kuinka usein valheellisuutensa. Ehkä hän on jäänyt mielikuviensa vankilaan, tai tarunhohtoisiin ihanteisiin ja tarinoiden loukkuun, joissa hän elää ja josta hän ehkä saa voimaa jatkaa eteenpäin, ahneestikin, eikä ristiriita häiritse häntä, tai hän ei oikeastaan näe sitä. Hän puhuu kirkkain silmin, ettei tuomitse, mutta tekee sitä koko ajan samassa tilanteessa. Usein sanotaan, ettei skitsofreenikko näe sitä mitä oikeasti tapahtuu. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä tehtäviä on saada ihmiselle omatunto, että hän tietäisi, näkisi, ja kuulisi oikean ja väärän.

Olen opetellut sietämään valheita, sillä niistä ei pääse mitenkään eroon. Jos todellisuus on vastoin ihmisen omia ihanteita, hän valitsee mieluummin kuvitteellisen totuuden kuin sen mitä on, sillä se on osittain itsesuojelua. Tällöin mieli on hallitsevassa asemassa valinnoissa. Jos ja kun ihminen tulee tietoisemmaksi ihmisoikeuksista, hän suo toiselle mielipide- ja muistikuvaoikeuden, eikä lähde vastakkainasetteluun. Eri mieltä voi olla, se on rikkaus, ja siinä on useimmiten perusteet loogisina, valtataistelussa vaaditaan oman näkemyksen oikeaa oppia ylemmäksi muiden, dogmiksi, mille ei ole perusteita. Uskonnoissa on valitettavasti kyse usein mielipidevallasta, jossa tutkittu tieto ei hetkauta ihmistä. Ajatuksensa kyseenalaistaminen on yksi parhaimmista osaamisen alueista, kyseenalaistamatta itsenä olemisen oikeutta.

Näyttää siltä, että monet ihmiset eivät edes tiedosta mikä ero on tieteellä, uskonnolla ja mielivallalla. Joku sanoikin joku aika sitten, ettei hän usko tieteeseen, koska se on vain jonkun mielipide. No, hän käytti itse paljon mielivaltaa, joten se oli heijaste omasta itsestä, mielikuvittelija heijastaa toiseen, valehtelija toiseen, ei aina. Tästä on useimmiten seurauksena vihaa, josta seuraa vainoa ja syrjintää yksilöitä kohtaan. Itse olen valinnut tieteen arvojeni viitekehykseksi, ja käsittelen uskontoa filosofiana, jossa voi olla merkittäviä tietoisuustasoja ihmisyyden suhteen, mutta sanakieli eksyttää niissä, kun taas tiede tarjoaa perustellumman ja loogisemman lähestymistavan.

Nuoruudessani kymmenen vuoden iässä historian tunneilta tuttu Napoleon synnytti ihailua komean ulkomuotonsa vuoksi, ensirakkaudessa oppi vuorovaikutuksen virvoittavan voiman, mutta syvätietoisuudessa herkin, vahvin ja vaikuttavin voima on vanhemmilta saatu kunnioitus, kuunteleminen ja huomioiminen, se kantaa koko elämän. Twitteriin on pesiytynyt huijari kenraaleita, usein amerikkalaisiksi verhoutuen, he käyttävät hyväkseen tunnetta, jossa ihastus on juuri ulkoisiin tekijöihin liittynyttä.

Maailma on miesten valtaa, (naistenkin voi olla) miesten ihmiskuvia, miesten järjestelmiä, miesten tutkimuksia ja uskomuksia, naisen ääni ei juuri kuulu. Mies on luonut ja näkee usein Jumalat oman valtansa suuruuden ja voiman kuvasta, se on hiipinyt tutkimusten kautta ihmisluonteen piirteeksi autoritäärisen kulttuurin seurauksena ja vallan hierarkkisen järjestelmän kautta aina heikompien syrjintään. Jumalasta tuli autoritäärisen kulttuurin seurauksena ylistetty ja palvottu, ei elämän jakaja sen oikeutena ja elämän ymmärtäjänä. Sieltä kumpuaa vaino, jossa sorretut eivät saa puhua, heidät luokitellaan narsisteiksi heti, jos he uskaltavat haluta tai tahtoa mitään. Omantunnon ääni ei puhuttele, jos joku ylhäinen teki keskiajalla rikoksen, kuolemaan tuomittiin hänen puolestaan arvoton ihminen, orja tai alainen. He maksoivat toisen synnin tuskan kuolemalla.

Oikeudenmukaisuus ei voi perustua toisen ihmisen valtaan toiseen nähden. Oikeudenmukaisuus rakentuu oppiin oikeudesta. Se on Kristinopin ydin, kasvaa, oppia ja itsenäistyä Jumala ohjaajana. Opin sisältö on ratkaisevaa, pääseekö viisaus ja inhimillisyys esiin oppimisen kautta, viisas nöyryys.

Raija