EPÄLUULO OHJAAJANA

On niin surullista lukea yhä lisääntyvistä joukkoraiskauksista, kuten tämä Englannissa tapahtunut, jossa jopa tuhansia lapsia oli joutunut pedofiilijengin hyväksi käyttämäksi, aasialaismiesten toimesta. (voit löytää jutun profiilini kautta)

Se, että hyväksikäyttö on valtava kärsimys uhrille, on hätkähdyttävää, että viranomaiset eivät osaa auttaa. Näyttää siltä, että vielä 2018 seksuaalioikeuksien määrittely on vaikeaa ja keskustelu ongelmallista. Itsemääräämisoikeus, oikeus omaan kehoon on kuin vallan kuva, muilla on siihen oikeus kajota.

Kun itse jouduin seksuaalisen väkivallan kohteeksi, minua ei autettu, eikä uskottu. Kun kauhu purkautui psyykestä 1998, eivät mielenterveysasiantuntijat kyenneet ottamaan asiaa käsittelyyn. Kovin usein törmää vielä ajatukseen, että uhrin on kyettävä pyytämään apua selkeästi ja johdonmukaisesti. Mutta kun psyyke ei siihen kykene, vaan ihminen hajoaa usein muististaan, ja muisti voi häpeän ja häpäisyn vuoksi kadota pitkäksi aikaa. Näyttää myös siltä, että ongelma on enemmän auttajissa ja heidän luuloissaan.

Kuinka on mahdollista, että ammattiosaamiseen pesiytyy niin paljon epäilyä ja epäluuloa? On kuin maailmaa ja ihmisten näkemyksiä johtaisivat epäluulot, joista tehdään totuutta, eikä todellista havaitsemista ole olemassa.  

Jos ajatellaan pelkästään mielenterveyden hoitoa, on se kummallista, että mielen analyysi johtaa siihen, että auttajan luomat luulot luovat totuuden. Kuinka tuossa Englannin tapauksessakin poliisit ja sosiaalityöntekijät hylkäsivät avunpyytäjän. Tämän on paitsi eettinen kysymys, myös valtava kärsimysnäytelmä, ja koulutuksellinen kysymys. Miten on mahdollista, että nykyään jo suurin osa ihmissuhdetyöläisistä, kuten lääkärit, on käynyt ammattikoulutuksensa yliopistossa, ja sieltä pukkaa ulos luulojensa vankeja. Eikö ajattelua osata kehittää?

Raija