Luin viime
viikolla Aarno Malisen kirjan, ”Pimeyden ytimeen”. En ole kyllä koskaan kokenut
niin hirveää inhoa, että piti monta kertaa pysäyttää lukeminen. Kirja kertoo
TOR verkostosta, huumemaailmasta ja pedofiliasta. Käsittämättömät kidutukset ja
kuolemantuottamukset vauvoista alkaen, pääosin lapsiin kohdistuvina oli
järkyttävää luettavaa. Kirjan toimittaja joutui ottamaan terapiaa työn tehtyään.
Useimmat meistä
joutuu pohtimaan pahuutta ja hyvyyttä löytämättä aina selkeää vastausta ja syytä
sille. Kirjassa todetaankin, että taustalla ei ole aina trauma, vaan nk. hyvän
lapsuuden kokeneista oli tullut hirviöitä. Mutta onko sittenkään olemassa nk.
hyviä perheitä, ehkä syy onkin jossain muussa. Entä, jos perhe, yhteisö,
yhteiskunta ja/tai valtio on tehnyt päätöksen ja arvovalinnan, liiallisen ruumiin
trimmauksen, mikä kehittää pahuuden, kun henkisyyttä ei arvosteta. Huudan yhä
leikin perään, siihen lapsuuden kykyyn, kun lapsi oppii erottelemaan kielen, mielen
ja tunteet, mikä ei aina mahdollista, ja/tai kun kyky vapaan oppimisen tilassa kehittyy
niin hyvin, ettei ne sekoitu täysin toisiinsa, tai suorastaan ehdollistu ja
juutu niin ongelmalliseksi, ettei mikään loogisuus selitä niitä, olemassaolon
premissit ja kuitenkin, siellä syvällä ensin voi syntyä vain kuva ilman sanayhteyttä.
Mitään täydellistä kykyä ymmärtää, selkeyttää ja tajuta näitä edm. ei ole
olemassa, kaikki on jokseenkin vaillinaista ja vain osin näkyvää. On enemmän
vallan ottoa alkaa kontrolloida, määritellä ja vaatia toiselle tietynlaista
ihmisyyttä, pääosin juuri omansa näköistä.
Joskus kauan
sitten kuulin tai sain käsiini Raamatun lauseen, ”pahuus syntyy ruumiista” Itse
olen määritellyt, että terminä ruumis on kuollut ihmisyyden suhteen, kun taas
kehossa on elämän kokemuksen mahdollistuminen eri toimintojen ja kehityksen
puitteissa. En ole uskovainen, en kuulu kirkkoon, enkä julista mitään oikeaa
tai väärää, en itselle enkä muille, olen vain oppimassa elämää. Olen vain
intohimoinen tutkimisessani ja etsin tietoa kaikista mahdollisista paikoista,
ja yritän erotella tietoa mahdollisimman todeksi. Ei minulle ole arvottomia
tiedon muruset, tulivatpa ne Raamatusta, tämän päivän somesta, mediasta, ihmisten
kertomina, kuvina tai muuten, minä vain etsin siitä näkökulmaa, loogisuutta ja
yritän ymmärtää sitä myös omien kokemusten kautta. Ehkä minun uskoksi voi sanoa
sen, että kuuntelemalla sisimmässään Jumalaa, ensimmäinen käsky, löydämme tien
omien mielikuvien syntymälle, ajatuksen kehittymiselle, jossa myytti tai hypoteesi lähtökohtaisesti on ensin
epämääräinen, koostamme sen ja lopussa tulos luovuuden prosessina.
Opiskeluissani tämä harjoiteltiin konkreettisesti, sana ja kuva harjoiteltiin
kyvyksi ajatteluun mielen mekanismina ja se palautui takaisin ajattelukykyyni
pitkän väkivaltajakson jälkeen.
Mikä meidät
pelastaa? Kristinuskossa julistetaan, että Jeesus. Pidän Jeesuksen oppeja viisaina,
mutta myös ajan ilmentyminä. Onko viisasta uskoa Jeesuksen pelastavan? Mitä se
auttaa, jos ihminen uskossaan pakenee vastuutaan lähimmäisestä, nostaa itsensä
ylimieliseksi tuomisijaksi ja tarkkailijaksi, vartioi. Kukaan ei tietenkään
kestä tätä ihmisen pahuutta, ei kestänyt Jeesuskaan. On väärin vaatia
tunnustamista ja julistusta Jeesuksesta pelastajana, että pääsee vastuustaan,
totuuden tunnustaminen on tärkeintä, millä ei tule terrorisoida, ei myöskään mielikuvituksen
avulla. On oikein, että jossakin on jokin, mihin voi luottaa, ettei kaikki ole
vain uhkaa, että saa sisäistä rauhaa ja luottamus itseen kehittyy
keskittymisenä ajattelunsa suhteen. Elämässä tarvitaan todellista välittämistä
konkretiassa toisiltamme, puhumista, ruokaa, juomaa ja suojaa, ihmisyyden kehittymistä.
Ylimielisyys toista ihmistä kohtaan on välinpitämättömyyttä ja julmuutta,
määrittely toisesta ja sitä oikeutenaan pitäminen, oppimisen rajoittaminen kuin
toisen muistienkin säätely omien kuvitelmien mukaan. Liiallinen muisti voi olla
myös vaarallista toistoa ja vaarantaa mielen kehityksen. Se ei tarkoita,
etteikö oikeaa ja väärää tule pohtia, moraalin oikeutta, se vain tarkoittaa,
ettei ylennä itseään niin suureksi, että nostaa itsensä toisen yläpuolelle
lakeja ja ohjeita myöten. On mahdollista valita myös kunnioittamisen ja
arvostuksen tie erilaisuudelle. Uskon periaate on se, että Jumala ohjaa,
silloin ei tarvita muiden kontrollia uskon määrittelemiseksi tietynlaiseksi,
eikä sillä tulisi estää tietoa.
Mielestäni pitäisi
enemmän kysyä mitä on se hyvä ja paha, ei riitä, että se on tuloksena, ja että
sitä käytetään moraalisena lyömäaseena tuhoten ihmisiä selittämättä. Yksi
määritelmäni on, että elämän tuhoaminen on pahaa, konkretiassa estämällä
ihmisyyden kehitystä ja olemista, tuhoamalla luontoa. Raamatussa se on henkiolentojen,
tuonpuoleisen määritelmää. Ensin oli enkeli, joka muuttui hyvästä pahaksi. Hyvän
kääntöpuolena voi olla pahuus ja kuitenkin on löydettävä kohtuullinen hyvää
tuottava toiminta. Luomiskertomuksessa onkin hyvän ja pahan tiedon puu (olisiko
tämä se mielen ominaisuus) ja elämänpuu, josta Jumala kehottaa keräämään
hedelmiä. Konkretiaa ja tutkimustietoa tulisi jäsentää syvemmin ja loogisesti,
mistä mitäkin seuraa, mikä on alkuasetelma ja silti ymmärrettävä, että elämään
kuuluu järjettömyyttä, mielettömyyttä ja selittämätöntä. Uskonnollinen kieli on
minulle tutkimusmatka tieteellisen tiedon avulla ja kokemuksen siivittämänä
ymmärtää pahuuden ja hyvyyden olemusta, ei vain kokemuksen kautta totuutta määrittäen.
Onko esim.
mielen ominaisuus lähtökohtaisesti vielä muuta kuin solujakaumaa, eikö siihen vaikuta
ja tarvita tekoja, mitkä niihin kohdistuu, vai onko mieli sisäsyntyisesti jo
geenien kautta valmis henkinen. Tämä erottaa minusta sen, että on olemassa hengellinen,
mikä ei ole ruumis, vaan rakentaa kodin kehoon, jos henkisyydelle annetaan tilaa
olla olemassa ja siten se vaikuttaisi erilliseltä, jos uskoo ainoastaan
Jumalaan, minulle se on vaikutteiden tulosta ympäristöstä tulleena ja yksilön
kehitystä.
Määrittelen
henkisyyden seuraavasti; sosiaalinen, kielellinen, tunteet. Hengellinen; pyhä
henki ja yhteys Jumalasta tulleena. Kun tarkastelen oma uskoani, siinä vahvin
vaikuttajani on äitini opetus, ensimmäinen käsky ja kaikki muu on oppimista muilta.
Tuo ensimmäinen käsky on vaativaa, mieli täytyy vapauttaa kuulemaan jotain
sellaista sisintä, jossa ensin on tilana tyhjyys, oma mieli ei puhu, mutta
sisältä tulee kuvia. Se on jotain samaa, kun ihminen menee erämaahan,
hiljaisuuteen kuulemaan. Psyykkinen ja fyysinen väkivalta estää syvälliseen
tietoisuuteen pääsemistä ja vapauden tilan saavuttamisen. En kutsu alitajunnaksi
syvätietoisuutta, koska ymmärrän alitajunnan yhteiskunnalliseksi kiellettyjen
asioiden saarekkeeksi, omantunnon seurauksena syntyneeksi. Siksi erotan alitajunnan
ja tiedostamattoman, tiedostamaton on syvimmiltään vapaa kehon ja psyyken vaikutuksista,
siellä on kuin uutena syntyvät kokemuksen tuomat tunteet ja luovuus.
Olen jakanut
kokemukseni ja tietoisuuteni neljään osaan elämänmatkassani. Kymmenen vuoden
ikään oli vapaus, leikki ja oppimisen oppimista, seuraavaksi työn ja vaatimuksen
oppimista nuoruuden haasteen kanssa, sitten tuli väkivallan seurauksena itsen
menetys, jossa häpeän vuoksi salattiin rikos, arvoista kehittynyt tabu, mikä
kohdistui minuun, ja yhteisövallan vuoksi menetin itsemääräämisoikeuden, en
saanut puhua.
Kokemukseni
vaikein vaihe oli 16 ikävuodesta aina 57 vuoteen, jolloin lähdin pois työstä
etsimään itseäni ja oppimaan itseilmaisua, minkä olin menettänyt todellisena itsenä,
sain ilmaista, mutta muiden asettamilla ehdoilla, he määräsivät, mistä saa
puhua ja mitä tehdä, pääsääntöisesti toiminnallista työtä. Tällöin masennus oli
päällä koko ajan, kehoni ei viestinyt eikä toiminut, tiedot eivät kulkeneet käskyinä
aivoista kehoon, menetin koordinaation kyvyn kehoni liikkeiden suorittamiseksi,
en aina ymmärtänyt mikä oli vasempaan, mikä oikeaan, en osannut toistaa mallista.
Jos ja kun harrastaa liikuntaa, vaikka kuinka paljon, vapautumista ei tapahdu,
jos minuus on pakkoroolissa, ja se on ehdollistunut puolustautuvaan mieleen,
kun itsemääräämisoikeus on riistetty. Masennus oli koko ajan päällä ja
sulkeuduin, joskus aggressiot vyöryivät pintaan vihan ilmentyminä. Ihmettelenkin,
kun puhutaan, että liikunta auttaa masennuksen hoidossa, minulla se vei
liikuntakyvyn. Liikunta voi hieman virkistää ja parantaa olotilaa, aktivoida aivoja,
mutta onko se vielä masennuksesta parantumista, eikö silloin pidä arvioida myös
aikaa vaikutuksessa, aivojen kehittymistä toimintakykyiseksi. Nuoruuden ajan
olin kympin tyttö liikunnassa, väkivalta tuhosi kykyni ja se palautui, kun
pääsin vapaaksi orjuudesta, jossa muut asettivat ehdot elämiseni oikeudelle.
Mieli,
psyyken kipu kirjasta voi olla tukea tämän ymmärtämiseen, mutta sen vaikutukset
on erotettava omasta kokemuksesta reaktioina ympäristöstä tulleena ja tunne-elämän
kehityksenä niissä se, kun ihmiseltä otetaan ihmisoikeudet, estetään itseilmaisu.
Itselläni alkoi kehittyä ”narsismia” eli kuninkaallisten tapaan pukeutumista (ei
se narsismia ole ammattilaisten termeissä, mutta tavallisten ihmisten mukaan
on) Aggressio alkoi tuottaa voimakasta teorioiden ja tiedon ylistämistä, itsen kokemukset
jäivät alle. Kun mieli on ehdollistunut, eikä omaa tahtoa ja halua ole, viestit
eivät kulje tietoisesti, ei vaistona, eikä ajatuksina, ne eivät itseohjaudu.
Unetkin alkavat muuttua arjen toistoiksi, kun ne syvimmillään on hyvin
merkityksellisiä ja hoitavia.
Ihmisen
mieli, siis se, joka on aistimuksellinen, kehosta syntyvää, vaistoja ja vaistoista
viettejä synnyttävä, jossa syntyy kokemuksia, ja joista syntyy tunteita vapaudessa
itseilmaisuun, vuorovaikutuksen vaikutteita. Tunnehäiriöt ovat enemmän sitä,
että on saanut kokea itseilmaisua ja siitä kehittyneinä, usein ehdollistumisina.
Kun itseilmaisua ei ole, ei ole tunteita. Keskittyminen on suorittamista ja
kehonkuva vain esim. karkeamotoriikkaa ja asioiden toistoa. On aivan oma tiensä
oppia henkisen kautta merkitysoppiminen omien mielikuvien kautta, jossa meillä
on leikin kautta kehittynyt kyky synnyttää ajatuksia niin, että niissä koostuu
näkemys, alkaen luovasta prosessista, myyteistä. Sosiologiassa ihmisen
luonnetta määritellään kokemuksen summaksi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti