HÄPEÄ MITÄ KANNAT

 

Häpeä ja syyllisyys ovat viime aikojen ehkä puhutuimpia tunteita ja hyvä niin. Uskon, että nämä sekoittuvat sekä termeinä toisiinsa että tunteina ja tuovat esiin sellaista itsensä tutkimisessa, mitä ei aina osata odottaa eikä hoitaa. Ne laimenevat ja vahvistuvat, kompuroivat arvojen nokituksessa, muuttuvat iän myötä ja tuovat hallitsematontakin voimaa kohtaamisten kelirikkoihin, paistattelevat ylimielisyyden rinteillä ja eksyttävät meitä normimaailman näkemyksiin alistuen. Itse on todella löydettävä itse ja ympäristön vaikutteet selattava läpi, mikä on itseä ja mikä ulkopuolelta tullutta tunnetta, häpeää ja/tai syyllisyyttä. Luokkaorientoitunut maailma vie meitä pois todellisesta kohtaamisesta, jättää tunteita syrjään ja roolittaa robottimaiseksi valtataistelijaksi. Inhimillisyys katoaa meistä ilman tunteita. Järki heikkenee, kun tunteet estävät ajatustoimintaa, hoidettuna ne vapauttavat ajatusten syntyä. Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää ja syyllisyyttä, on hirviö.

Olen lukenut muutamia kirjoja häpeätutkimukseen liittyen vuosikymmeniä sitten, mutta katsellut näitä enemmän arjessa ihmisten välisinä vaikutteina. Olen lukenut vain Suomen kielisiä tutkimuksia, koska en osaa englantia. Valitettavasti ne kirjat, joita olen lukenut, ovat olleet minulle vieraita, elämää, mitä en juuri ole kohdannut. Häpeä ja syyllisyys on psykologisoitunut niin, ettei sieltä löydä häpäisyyn liittyvää vallan väärinkäyttöä, normeja. Häpeän eri syitä kyllä eritellään, ulkoisesti havainnoidaan, mutta ulkopuolelta tulleita tekoja ei nähdä niin kuin ne tapahtuu. Tiedekin on tarinoiden vanki.

Joskus kauan sitten luin kirjan ”Tunteiden anatomia”. Sieltä jäi mieleen sanat mielenmurtajista. Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen. Ne ovat olleet mittareita, joissa on voinut kysyä arvoja ja moraalia jatkokysymyksenä. Mitä menetit, hylkäsit ja mikä petti, minkä teki yhteisö ja ympäristön ihmiset. Mitkä olivat häpeän ja syyllisyyden aiheuttajia? Kaikkein syvimmältä löysin perustekijän, vallan, mistä ei juuri puhuta, kuin sekin olisi valtaoikeutta, hierarkian ja luokkayhteiskunnan oikeutta sekä tutkijoiden, eikä havaitsemista ja havainnointioikeutta olisi tavan pulliaisella, vain toimittajilla olisi lupa sitä arvioida. Mielivaltaista valtaoikeutta en kannata, valta on perustuttava tutkittuun tietoon.

Tulkinta toisen ihmisen tunteista ja kokemuksista on ollut omituisinta. Hienostokodissa, jossa korkeatasoinen opettajuus oli osaamisen ydintä, näyttäytyi erikoisesti. Kun yhteisökäyttäytyminen ja kohtelu oli pelottavaa ja se näkyi levottomuutena kehossani, tuli opetukseksi käytöstapojen neuvot, pöytätapojen opettaminen.

Luetuista kirjoista ei ole jäänyt paljon mieleen, ehkä se johtuu unohtamisen kyvystäni ja/tai kauhun aiheuttamasta ongelmasta, kun muisti katoaa. Elämäni on ollut sen verran rankkaa, että olen joutunut osan aikaa torjumaan nuo tunteet, osin ne ovat juuttuneet kehooni, niin ettei enää kehosta ole saanut otetta.

Arvoja saa etsiä kuin heinäsuovasta, onko niitä, vai onko ne vain leikkiä, mitä ei oteta todesta. Luen parhaillaan kaunokirjallista kirjaa, mikä on saanut suuren suosion suomalaisten keskuudessa. Se on kuin satu, siellä ei ole ongelmia, kaikki on kevyesti korjattavissa, ja ihmiset ovat moitteettomia käytökseltään. Sellaista en ole koskaan nähnyt kuin tarinoissa, tai mitkä luodaan tapahtumista. Usein kauneutta ja parasta katsellaan myös liikaa kilpailujen kautta, vilpittömyys katoaa.

Alkuun häpeää voi lähestyä lapsuuden kautta, syyllisyys tulee enemmän opetetusta. Noin seitsemän kuukauden iässä lapsi vierastaa erilaisuutta, sellaista, mikä poikkeaa siitä, mihin hän on kiinnittynyt ja kiintynyt, pääosin lähihoivaajaan. Se voi olla sekä tervettä, että sairastuttavaa, se on itsesuojelua, se on pääosin kehoon jäänyttä kieltä ja tunteita, opetetusta. Häpeässä on kuin yhteisön arvot ja yksilön rehellisyys, molemmat voivat elää valheessa. Vilpittömyys ikään kuin häpäistään yhteisönormien vuoksi, keinotekoisen valtamoraalin, mikä perustuu enemmän rooleihin ja asemaan, kuin tietoon.

Ollessani kymmenen vuoden muutimme suuremmalle maatilalle elannon saamiseksi. Kylällä moralismi kukoisti, häpäisyjä oli usein, uskonnollisuus oli valta-asemassa, mitä rikkaimmat maaomistajat varjelivat ja autoritääriset opettajat valvoivat. Onni elämässäni oli se, että olin saanut elää aikaisemmin suvaitsevaisessa ilmapiirissä, rakastua kauneuteen ja vilpittömyyteen sekä leikkiä, mikä turvasi minuuden hyvää kehitystä, luonnonmukaista. Juuri tästä syystä voin selkeästi nähdä, kuinka yhteisövallan väärinkäyttö on tuonut minuun käytös-, mielen-, ja oppimishäiriöitä, romahduttanut koko minuuden syvään taantumaan täysin vauvarefleksisesti reakoivaksi, mikä on juuri tapahtunut väkivallan aikana ja kun olen ollut inhimillisessä yhteisössä, oireita ei ole ollut.

Elämä opetti ja murjoi liikaa. Opin huomaaman, ettei kauneus ja vilpittömyys olleet hyveitä. Viattomuus, mistä suuri kirja puhuu ja josta ei saa puhua ja jonka päähenkilö tuo esiin opettaessaan, viattomuuden suhteessa häpeään pahuuden ollessa vallassa. Ei myöskään kirkko ja sen opetukset nosta esiin tätä ydinoppia käytännöissä. Uhraaminen, syyllisyys ja ylistäminen johtaa tekoja, ei ihmisen kohtaaminen todellisena. Vastoin Jeesuksen opetusta hänet on ylennetty Jumalan asemaan, vastuun ja syyllisyyden kantajaksi, mikä edesauttaa yhteisöjä häpäisyjen tavoissa, kun itseä ei kohdata. Ellet usko kirkon näkemyksiä ja suostu uskomaan sen mukaan, joudut heittämään hyvästit kasvulle ja oppimiselle ihmisten vuorovaikutuksessa, koska usko vie kehityksesi oppimattomuuteen. Vein kirjani Kuoleman kädet kirkkoon, se palautettiin arkkipiispan ja papin taholta lukematta, ilman selityksiä. Kirja, jossa kerron ihmisyyden tuhoutumisesta, psyykkisestä puolustuksesta kielen esiintymisenä, vertauskuvina. Sana, minkä luulisi olevan kirkon pääasiallinen tutkimuslähde, ei puhuttanut sen ongelmallisuuden vuoksi totuutta etsiessä.

Roolit ovat sekä suoja tiedon hallitsemiseen, että myös vaara, mikä voi viedä pakenemiseen ja omien tunteiden kohtaamattomuuteen, pakoon, jolloin tunteet projisoidaan toiseen, tai tulkintoihin toista kuulematta ja jakamatta kokemuksia, jolloin uudet merkitykset katoavat, syntyy usko ja valta-asetelmat, joissa toistetaan todistaen.

Myös mielenterveyspalveluissa ei ihmisyyden syvimpiä tunteita ja käytösoireita tutkittu, mielen murtumistani ei otettu käsittelyyn. Oli vain ratkaisukeskeiset terapiamenetelmät tässä ja nyt tapahtumiin, missä ei huomioitu trauman synnyttämää tuskaa ja mielen hajoamista. Tuntuu siltä, että kaikkialla vain paetaan totuutta tapahtumina ja todellisuutta itsestämme. Pintaliitoa. Ymmärrän täysin, ettei esim. ammatti-ihmiset voi tulla liian lähelle potilasta objektiivisuutta haettaessa, se on suoja molemmin puolin ja turva saada aidot tunteet esiin, mutta ei siinä pidä tapahtumien todellisuutta paeta, mikä juuri elämässäni tapahtui.

Hylätessä toisen ihmiset tekevät sen omien tulkintojen kautta, ei kuunnellen ihmistä. Joukkovoimalla kuljetetaan mielikuvia eikä ihminen tule kokemuksineen kuulluksi, syntyy vain uusia totuuksia. Kuinka hetkessä pienin todistein hylkäämme toisen, kun hän ei ole kanssamme samaa mieltä. Kuinka menetämme turvallisuuden ja luottamuksen toisiin sekä itseemme kun lupaukset petetään ja valhe riittää tarinan kautta uskomuksena totuudeksi, kuin jakaessamme ne voisimme tuoda esiin todellisina kokemuksina ja totuutena tapahtumissa. Kuinka menetyksien kautta usko ja toivo elämään hupenee, kun emme suo toisille vapautta olla oma itsensä, ilmaista itseään, emme anna hänelle perusoikeuksia ihmisyyteen. On kysyttävä, mitä menetämme, usein sitä vain politiikassakin nähdään materiana, mutta ei ihmisoikeutena. Kun menetin puheoikeuden yhteisön syrjiessä, menetin kyvyn puhumiseen ja kielten oppimiseen.

Kuinka herkästi pakenemme itseemme, sinetöimme oman totuutemme toisten totuudeksi, kuulematta. Silloin yhteisyydestä syntynyt voimavara, innostus ja kiinnostus jää syntymättä, yhteinen merkitys, mikä syntyy rakentamalla, jää vain valtataistelu. Herkästi ajaudumme syyllisyyteen, häpeään, ahdistukseen ja ylimielisyyteen. Oikeutta ihmisyyteen kohtaamisissa yritetään välttää, mikä helpottaisi jokaisen yksilöllistä kehittymistä, tunteidensa tunnistamista ja kohtaamista, yhteisön tuki. Oppimisesta ja vuorovaikutuksesta on tullut julistusta.

Kielikeskeisesti opettamalla emme vielä pääse tunnetason myötäelämiseen, vaikka se on oleellisin viestinnässä. Tunnetason kasvu vaatii itsetuntemusta, omien ja toisten tunteiden kohtaamista, perustaksi kunnioituksen, jossa suojelemme jokaisen ihmisen psyykkistä todellisuutta ja sanakielen kautta rakennamme yhteiset merkitykset ja sopimukset. Tunteita ei voi toinen sanoittaa toiselle, ne syntyvät aina yksilössä ja niiden kohtaaminen ja tutkiminen on yksilönoikeus, keskustelu voi auttaa, ne kuullaan ja nähdään kuvantaen itselle sanoin ja kuvin.

Rakkaudessa on oltava nöyrä kuulemaan toista. Pyyteetön rakkaus ei aseta ehtoja, sinun on tultava tällaiseksi, ennen kuin hyväksyn sinut, tultava lääkäriksi, puhuttava miellyttävästi ja kauniisti, jossa vilpittömyys häivytetään, ihmisoikeudet katoavat, välinpitämättömyys kukoistaa, silloin petetään, menetetään ja hylätään.

Raija