Häpeä ja
syyllisyys ovat viime aikojen ehkä puhutuimpia tunteita ja hyvä niin. Uskon,
että nämä sekoittuvat sekä termeinä toisiinsa että tunteina ja
tuovat esiin sellaista itsensä tutkimisessa, mitä ei aina osata odottaa eikä
hoitaa. Ne laimenevat ja vahvistuvat, kompuroivat arvojen nokituksessa, muuttuvat
iän myötä ja tuovat hallitsematontakin voimaa kohtaamisten kelirikkoihin,
paistattelevat ylimielisyyden rinteillä ja eksyttävät meitä normimaailman
näkemyksiin alistuen. Itse on todella löydettävä itse ja ympäristön vaikutteet
selattava läpi, mikä on itseä ja mikä ulkopuolelta tullutta tunnetta, häpeää
ja/tai syyllisyyttä. Luokkaorientoitunut maailma vie meitä pois todellisesta
kohtaamisesta, jättää tunteita syrjään ja roolittaa robottimaiseksi valtataistelijaksi.
Inhimillisyys katoaa meistä ilman tunteita. Järki heikkenee, kun tunteet
estävät ajatustoimintaa, hoidettuna ne vapauttavat ajatusten syntyä. Tommy
Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää ja syyllisyyttä, on hirviö.
Olen lukenut
muutamia kirjoja häpeätutkimukseen liittyen vuosikymmeniä sitten, mutta
katsellut näitä enemmän arjessa ihmisten välisinä vaikutteina. Olen lukenut
vain Suomen kielisiä tutkimuksia, koska en osaa englantia. Valitettavasti ne kirjat,
joita olen lukenut, ovat olleet minulle vieraita, elämää, mitä en juuri ole
kohdannut. Häpeä ja syyllisyys on psykologisoitunut niin, ettei sieltä löydä häpäisyyn
liittyvää vallan väärinkäyttöä, normeja. Häpeän eri syitä kyllä eritellään, ulkoisesti
havainnoidaan, mutta ulkopuolelta tulleita tekoja ei nähdä niin kuin ne
tapahtuu. Tiedekin on tarinoiden vanki.
Joskus kauan
sitten luin kirjan ”Tunteiden anatomia”. Sieltä jäi mieleen sanat
mielenmurtajista. Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen. Ne ovat olleet mittareita,
joissa on voinut kysyä arvoja ja moraalia jatkokysymyksenä. Mitä menetit, hylkäsit
ja mikä petti, minkä teki yhteisö ja ympäristön ihmiset. Mitkä olivat häpeän ja
syyllisyyden aiheuttajia? Kaikkein syvimmältä löysin perustekijän, vallan, mistä
ei juuri puhuta, kuin sekin olisi valtaoikeutta, hierarkian ja
luokkayhteiskunnan oikeutta sekä tutkijoiden, eikä havaitsemista ja
havainnointioikeutta olisi tavan pulliaisella, vain toimittajilla olisi lupa
sitä arvioida. Mielivaltaista valtaoikeutta en kannata, valta on perustuttava tutkittuun
tietoon.
Tulkinta
toisen ihmisen tunteista ja kokemuksista on ollut omituisinta. Hienostokodissa,
jossa korkeatasoinen opettajuus oli osaamisen ydintä, näyttäytyi erikoisesti.
Kun yhteisökäyttäytyminen ja kohtelu oli pelottavaa ja se näkyi levottomuutena
kehossani, tuli opetukseksi käytöstapojen neuvot, pöytätapojen opettaminen.
Luetuista
kirjoista ei ole jäänyt paljon mieleen, ehkä se johtuu unohtamisen kyvystäni ja/tai
kauhun aiheuttamasta ongelmasta, kun muisti katoaa. Elämäni on ollut sen verran
rankkaa, että olen joutunut osan aikaa torjumaan nuo tunteet, osin ne ovat
juuttuneet kehooni, niin ettei enää kehosta ole saanut otetta.
Arvoja saa
etsiä kuin heinäsuovasta, onko niitä, vai onko ne vain leikkiä, mitä ei oteta
todesta. Luen parhaillaan kaunokirjallista kirjaa, mikä on saanut suuren suosion
suomalaisten keskuudessa. Se on kuin satu, siellä ei ole ongelmia, kaikki on
kevyesti korjattavissa, ja ihmiset ovat moitteettomia käytökseltään. Sellaista
en ole koskaan nähnyt kuin tarinoissa, tai mitkä luodaan tapahtumista. Usein kauneutta
ja parasta katsellaan myös liikaa kilpailujen kautta, vilpittömyys katoaa.
Alkuun häpeää
voi lähestyä lapsuuden kautta, syyllisyys tulee enemmän opetetusta. Noin
seitsemän kuukauden iässä lapsi vierastaa erilaisuutta, sellaista, mikä
poikkeaa siitä, mihin hän on kiinnittynyt ja kiintynyt, pääosin lähihoivaajaan. Se
voi olla sekä tervettä, että sairastuttavaa, se on itsesuojelua, se on pääosin
kehoon jäänyttä kieltä ja tunteita, opetetusta. Häpeässä on kuin yhteisön arvot
ja yksilön rehellisyys, molemmat voivat elää valheessa. Vilpittömyys ikään kuin
häpäistään yhteisönormien vuoksi, keinotekoisen valtamoraalin, mikä perustuu
enemmän rooleihin ja asemaan, kuin tietoon.
Ollessani kymmenen
vuoden muutimme suuremmalle maatilalle elannon saamiseksi. Kylällä moralismi
kukoisti, häpäisyjä oli usein, uskonnollisuus oli valta-asemassa, mitä
rikkaimmat maaomistajat varjelivat ja autoritääriset opettajat valvoivat. Onni
elämässäni oli se, että olin saanut elää aikaisemmin suvaitsevaisessa ilmapiirissä,
rakastua kauneuteen ja vilpittömyyteen sekä leikkiä, mikä turvasi minuuden
hyvää kehitystä, luonnonmukaista. Juuri tästä syystä voin selkeästi nähdä, kuinka
yhteisövallan väärinkäyttö on tuonut minuun käytös-, mielen-, ja
oppimishäiriöitä, romahduttanut koko minuuden syvään taantumaan täysin vauvarefleksisesti
reakoivaksi, mikä on juuri tapahtunut väkivallan aikana ja kun olen ollut
inhimillisessä yhteisössä, oireita ei ole ollut.
Elämä opetti
ja murjoi liikaa. Opin huomaaman, ettei kauneus ja vilpittömyys olleet hyveitä.
Viattomuus, mistä suuri kirja puhuu ja josta ei saa puhua ja jonka päähenkilö
tuo esiin opettaessaan, viattomuuden suhteessa häpeään pahuuden ollessa
vallassa. Ei myöskään kirkko ja sen opetukset nosta esiin tätä ydinoppia
käytännöissä. Uhraaminen, syyllisyys ja ylistäminen johtaa tekoja, ei ihmisen
kohtaaminen todellisena. Vastoin Jeesuksen opetusta hänet on ylennetty Jumalan
asemaan, vastuun ja syyllisyyden kantajaksi, mikä edesauttaa yhteisöjä
häpäisyjen tavoissa, kun itseä ei kohdata. Ellet usko kirkon näkemyksiä ja
suostu uskomaan sen mukaan, joudut heittämään hyvästit kasvulle ja oppimiselle ihmisten
vuorovaikutuksessa, koska usko vie kehityksesi oppimattomuuteen. Vein kirjani Kuoleman kädet kirkkoon, se palautettiin
arkkipiispan ja papin taholta lukematta, ilman selityksiä. Kirja, jossa kerron
ihmisyyden tuhoutumisesta, psyykkisestä puolustuksesta kielen esiintymisenä,
vertauskuvina. Sana, minkä luulisi olevan kirkon pääasiallinen tutkimuslähde,
ei puhuttanut sen ongelmallisuuden vuoksi totuutta etsiessä.
Roolit ovat
sekä suoja tiedon hallitsemiseen, että myös vaara, mikä voi viedä pakenemiseen ja
omien tunteiden kohtaamattomuuteen, pakoon, jolloin tunteet projisoidaan
toiseen, tai tulkintoihin toista kuulematta ja jakamatta kokemuksia, jolloin
uudet merkitykset katoavat, syntyy usko ja valta-asetelmat, joissa toistetaan
todistaen.
Myös
mielenterveyspalveluissa ei ihmisyyden syvimpiä tunteita ja käytösoireita
tutkittu, mielen murtumistani ei otettu käsittelyyn. Oli vain ratkaisukeskeiset
terapiamenetelmät tässä ja nyt tapahtumiin, missä ei huomioitu trauman synnyttämää
tuskaa ja mielen hajoamista. Tuntuu siltä, että kaikkialla vain paetaan totuutta
tapahtumina ja todellisuutta itsestämme. Pintaliitoa. Ymmärrän täysin, ettei
esim. ammatti-ihmiset voi tulla liian lähelle potilasta objektiivisuutta haettaessa,
se on suoja molemmin puolin ja turva saada aidot tunteet esiin, mutta ei siinä
pidä tapahtumien todellisuutta paeta, mikä juuri elämässäni tapahtui.
Hylätessä
toisen ihmiset tekevät sen omien tulkintojen kautta, ei kuunnellen ihmistä. Joukkovoimalla
kuljetetaan mielikuvia eikä ihminen tule kokemuksineen kuulluksi, syntyy vain
uusia totuuksia. Kuinka hetkessä pienin todistein hylkäämme toisen, kun hän ei ole
kanssamme samaa mieltä. Kuinka menetämme turvallisuuden ja luottamuksen toisiin
sekä itseemme kun lupaukset petetään ja valhe riittää tarinan kautta uskomuksena
totuudeksi, kuin jakaessamme ne voisimme tuoda esiin todellisina kokemuksina ja
totuutena tapahtumissa. Kuinka menetyksien kautta usko ja toivo elämään hupenee,
kun emme suo toisille vapautta olla oma itsensä, ilmaista itseään, emme anna hänelle
perusoikeuksia ihmisyyteen. On kysyttävä, mitä menetämme, usein sitä vain
politiikassakin nähdään materiana, mutta ei ihmisoikeutena. Kun menetin
puheoikeuden yhteisön syrjiessä, menetin kyvyn puhumiseen ja kielten
oppimiseen.
Kuinka herkästi
pakenemme itseemme, sinetöimme oman totuutemme toisten totuudeksi, kuulematta. Silloin
yhteisyydestä syntynyt voimavara, innostus ja kiinnostus jää syntymättä,
yhteinen merkitys, mikä syntyy rakentamalla, jää vain valtataistelu. Herkästi
ajaudumme syyllisyyteen, häpeään, ahdistukseen ja ylimielisyyteen. Oikeutta ihmisyyteen
kohtaamisissa yritetään välttää, mikä helpottaisi jokaisen yksilöllistä kehittymistä,
tunteidensa tunnistamista ja kohtaamista, yhteisön tuki. Oppimisesta ja
vuorovaikutuksesta on tullut julistusta.
Kielikeskeisesti
opettamalla emme vielä pääse tunnetason myötäelämiseen, vaikka se on oleellisin
viestinnässä. Tunnetason kasvu vaatii itsetuntemusta, omien ja toisten tunteiden
kohtaamista, perustaksi kunnioituksen, jossa suojelemme jokaisen ihmisen psyykkistä
todellisuutta ja sanakielen kautta rakennamme yhteiset merkitykset ja
sopimukset. Tunteita ei voi toinen sanoittaa toiselle, ne syntyvät aina
yksilössä ja niiden kohtaaminen ja tutkiminen on yksilönoikeus, keskustelu voi
auttaa, ne kuullaan ja nähdään kuvantaen itselle sanoin ja kuvin.
Rakkaudessa
on oltava nöyrä kuulemaan toista. Pyyteetön rakkaus ei aseta ehtoja, sinun on
tultava tällaiseksi, ennen kuin hyväksyn sinut, tultava lääkäriksi, puhuttava miellyttävästi
ja kauniisti, jossa vilpittömyys häivytetään, ihmisoikeudet katoavat, välinpitämättömyys
kukoistaa, silloin petetään, menetetään ja hylätään.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti