MENETYKSET

Lapsena ei oikein osaa arvioida ja surra sitä mitä menettää, on vain iloinen siitä mitä saa. Vanhempana kun niitä ajattelee, ne ovat useimmiten vain mukavia muistoja, aika kultaa haavat. Kun sain veljeni puusta veistämät sandaalit jalkaani, joissa oli vasikan nahkasta tehty remmi, se oli riemua. Paljain jaloin kävely soratietä pitkin oli ikävää, kun kivet pisteli ikävästi. Puuhalosta nuken tekeminen ei estänyt leikin iloa. Hahmottamiseen opit tulivat ikkunoiden huurteeseen piirtämisestä. Ruuan puute toi tietysti heikkoutta. Monet hyvänolon kokemukset syntyvät kuitenkin usein mielleyhtymistä, joita kuvittelee tulevaisuudessa olevan ja toivoo niitä. Jokseenkin lapsuuteni oli kuitenkin realistista lapsen näkökulmasta, taikausko näkyi ja pelot aikuisiin. Lääkärileikissä sain kylmiä sammakoita selkääni, erittäin kylmästä purosta haettuja.

Menetyksien sarjassa tulin enemmän tietoiseksi niistä perusasioista, jotka ovat edellytykset hyvään elämään, hyvinvointiin ja tarpeittensa ymmärtämiseen. Oli elämän karuudessa tapahtuvia, köyhyydestä johtuvia, yhteiskunnallisia ongelmia, ihmisen pahuudesta ja vallan väärinkäytöstä syntyviä.

Tietoisin puute elämässäni oli perusopintojen toteutumattomuus, minkä totesin 30 vuoden iässä ja mikä esti jatko-opintoja. Ystäväni sanoi, mitä siitä tulisi, jos kaikki saisivat oikeudet opiskella, tuskaillessani asiaa. Oppikoulua ei ollut lapsuuden ajan kylällä, jonne halusin, eikä vanhemmillani ollut varaa maksaa junamatkoja ja toisaalta oli suojelu, ettei laiteta lasta vuokra-asuntoon liian aikaisin kantamaan vastuuta. Kun puhun näistä asioista, moni ei usko niitä. Virnuillaan, että olen keksinyt koko asian, kyllä kaikilla on valintamahdollisuus. Elin -50 luvulla syntyneenä sota-ajan jälkeistä aikaa, jolloin oli paljon puutetta monista asioista. Peruskoulu tuli myöhemmin Pohjois-Karjalaan kuin Etelä-Suomeen. Korjasin asian yli 30 kymppisenä perusopintojen suhteen, kun tajusin menetykseni, minulla ei ollut ammattia, minkä halusin. Kun sitten sain opiskella sosiaalisia teorioita, niiden arvo kiteytyi taitojen puutteen ongelmiin.

Menetyksistä katkerimmiksi koin kuitenkin vallan väärin käytöstä tulleet asiat. Eriarvoisuus syntyy eriarvoistumisessa. Syyttelykierre alkaa, kun ihmiset joutuvat selviytymistaisteluun ja roolit alkavat tuhota ihmisyyttä. Kärsimässä ovat niin uhrit kuin tekijätkin. Ravinnonpuute voi aiheuttaa aivovaurioita, puheen puute oppimishäiriön, syrjintä mielenterveyshäiriöt jne. Se mitä opin, oli häiriöiden synnyn tutkiminen. Mutta puheen puutetta ja kaltoin kohtelua ei tutkita niinkään, vaan persoonallisuushäiriötä. Psykoanalyysi tutkii näitä tunnepuolen tiedostamattomina varhaislapsuuden ongelmia. Puheoikeuden tuleminen mukaan hoidossa jää huomiotta ja voi olla ratkaiseva tekijä, että ihminen toipuu. Itselleni se oli kuin tilaus hyvinvointiin, olin oppimisintoinen ja motivoitunut, osallistumisoikeus antoi itseilmaisuoikeuden.

Kun haukutaan vajaaälyiseksi, skitsofreeniseksi, ja sekopääksi, huumori ei tahdo riittää ymmärtämään sitä. Mutta kun toin asian esille ja häpäisemisen rasitteeksi, minua syytettiin valittamisesta, jankkaamisesta, ja vanhojen asioiden kaivelemisesta. Häpäisijät saavat anteeksi, sillä onhan ihminen paha ja syntinen. Nämä sosiaalisen syrjinnän muodot ovat tabu, eikä niistä osata puhua.

Kohtaamisessa ja roolien vankilassa ihminen joutuu ja asettuu toisen arvioijaksi ja tarkkailijaksi, eikä aidot tunteet pääse esiin. Niinpä joudumme filosofian uhriksi, kun hybris (määritelmä alla) vaikuttaa meihin. Pilkattu ja halveksittu ihminen on psyykkisessä puolustuksessa ja tällöin kehoon tulee ikään kuin itsekkyyttä, liikaa lihasjännitettä ja syrjitty näyttää liian itsevarmalta ja se aiheuttaa hylkimisen, halveksunnan ja pilkan. Tässä näkyy roolien ja eriarvoisuuden ongelma, toinen on ylempänä ja toinen alisteisessa asemassa. Kunnioituksen kulttuurissa nämä ongelmat eivät tule johtamaan kohtaamisia ja tunteita, eivätkä nosta pintaa kateutta samassa mittakaavassa.

Kun tarkastelen ahdistuksiani ja omaa käytöstäni, niiden negatiiviset piirteet tulevat esiin yhteisöissä, joissa harjoitetaan väkivaltaa ja aliarvioimista. Normaaleissa kunnioittavissa yhteisöissä näitä ei synny. Pahimmissa loukkauksissa ja pitkään jatkuneena psyykeni on vaurioitunut pahoin ja toipuminen kesti kauemmin. Elämäni näyttää siltä, että kaikki se hyvä, minkä minä olen saanut, otetaan pois, kuin itse piru olisi takana suunnittelemassa tuhoani. Kun löysin ensirakkaudessa puhumisen ja vuorovaikutuksen ilon, ne juuri on otettu pois yhteisövallalla, demokratiaksikin sitä kutsutaan, taustalla on kuitenkin pahan voimat, joita mielikuvien avulla ja asenteilla kuljetetaan.

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.