Tuo Kirkan
kappale saavutti suuren suosion. Se osui suoraan suoneen, niin kuin sanotaan.
Olen monta kertaa sanonut, että suomalaisten tunteet näkyvät iskelmissä ja
iskelmien kautta. Myös virsissä on vahva puhutteleva vaikutus, riippuen siitä, missä
piireissä me pyörimme. Jotkin kokevat musiikin välittävän ja hoitavan tunteita,
kun niistä ei osata puhua. Se, että oppii kokemaan itse tunteita, tunnistamaan
ne ja jopa nimeämään, mutta ei opi niistä puhumaan, niiden kohtaamisesta ei ole
silloin hyötyä kovin paljon ihmissuhteisiin, itseä ne voivat hieman helpottaa.
Sanakielen kautta saamme yhteisen ymmärryksen, taide sinällään luo jokaiselle
erilaisen kokemuksen ja näkemyksen.
Kun sitten
kohtaamme tunteet toisten kanssa vuorovaikutuksessa, törmäys on usein taattua,
se minkä olimme tunnistaneet itsessämme, ei ole validia vuorovaikutuksessa.
Eräs psykologian opettajani sanoi, ”kyllä me itsemme pystymme hyväksymään,
mutta sitä palautetta mitä saamme toiselta, on vaikeampaa hyväksyä”. Suhde toiseen on alkujaankin vaativampi kuin
itsensä kohtaaminen. Toisen näkemys on useimmiten erilainen ja joudumme
muutokseen hyväksymisessä, ehkä luomaan uuden näkökulman, ja siitä tulee
vaatimus itselle.
Eilen
kuuntelin Tastula & Flinkkilä puheohjelmaa masentuneen henkilön sekä psykiatrin
puhetta. Tuo itsensä löytäminen masennuksen alta on pitkä reissu, täytyy kuoria
kaikki naamiot päältään ja katsoa itseä silmiin, kuka minä ole, olenko aito, ja
tunnenko itseni ja vielä hyväksyä se, ja että muutun koko ajan. Kun olin itse
masentunut, työstin itseäni opiskellen ja miettien, loppuaikaa lukuun ottamatta,
jolloin aivoni olivat lyijyä, eikä liikettä siellä tapahtunut. Jokseenkin tulin
siihen tulokseen, että masennuksen syitä etsitään liikaa tunne-elämästä, ja
uskotaan ihmisen elävän rooleissa naamioiden takana. Lapsuuden kotini oli rehellisyyttä
ja aitoutta pääosin ihmisten kohtaamisessa. Niinpä minä näin itseäni ja muita
hyvin rehellisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että masennuksen syitä olisi
hyvä eritellä enemmän.
Minun
masennuksessa oli kysymys aivojen lamaantumisesta, ne kuolivat, ei itsensä
hyväksymättömyydestä. Kun ympäristö ei hyväksynyt minun totuuttani, itse oli
laitettava syrjään, ja aivot eivät aktivoituneet, tunteita ei saanut osoittaa,
eikä itseään ilmaista. Minusta tuntuu siltä, että masennuksen diagnosointi on
keskiluokkaisen elämäntavan näköinen, ei brutaalin yhteisön, jossa valtaa käytetään
väärin, alistaen, häpäisten, syrjien ja eristäen. Aivot lamaantuivat, koska
niiden moottori, itse ei aktivoitunut, ja niinpä masennus menikin hyvin
syvälle, se oli sosiaalisesti tuotettua, ei persoonallista. En yhtään
ihmettele, että psykiatri puhui ohjelmassa syvällisen kohtaamisen tarpeesta,
tuon mielen aktivoijan, itseä synnyttävän osan aivoissa, joissa ei ole pahaksi
juuri Jumalan etsiminen itsen sisältä, mielikuvien näkeminen Jumalan avulla. Se
ei vaan näytä onnistuvan yhteisöissä, jossa vain arvioidaan toista ihmistä, sosiaalinen yhteisövalta on yliarvostettua.
Yhteisöt,
joissa olen elänyt, ovat olleet tunnekylmiä, puhumattomia ja tuomitsevia. Kun olin saanut leiman otsaani, muiden
toimesta, en koskaan saanut ihmisarvoa takaisin, vaan tuomiot säilyivät aina.
Kun kysyin, mitä kuuluu, vastattiin, sinä se kyllä olet utelias, hyvin
negatiivisesti, kun kysyin, onko sinulla suruja, sain kolmen kuukauden
rangaistuksen välien katkaisuna, anteeksipyyntöä ei koskaan, yhäkin minua
rangaistaan puhumisesta. Ne asiat joista rangaistaan, on heidän itsensä aiemmin
tekemiä, ja koska me ihmiset teemme kaikki samantyyppisiä virheitä, syntipukki saa
kantaa ne. Moni opettaa, puolustaudu, saan niistä niin julmia rangaistuksia,
että en lyö enää päätäni seinään, ja ellei rankaisut tehoa, viimeisenä keinona on
täydellinen eristäminen. Jos ihminen kysyy jotain, hänet vaietaan kuoliaaksi,
ei vastata, ei huomioida, hän on ilmaa ja arvoton. Asioista juorutaan, luodaan
ennakkoasenteita sukulaisten ja ystävien piireissä, työpaikoilla tiedotetaan
etukäteen henkilö niin hirveäksi, ettei hän pääse milloinkaan syntipukin
roolista. En ole nähnyt juurikaan vaikutusta sillä, että ihminen käyttäytyy
fiksusti, asenteet elävät, ja ennakkoluulot kukoistavat. Joskus taas törkeäkin
henkilö menestyy, koska pelko on suuri vaikuttaja, pelottajaa kumarretaan.
Saattamalla
ihminen ala-arvoiseen asemaan, hän on alttiimpi tekemään epätoivoisia tekoja ja
niihin taas puututaan, ensin tuotetaan ja sitten kohistaan, hölmöläisten
hommaa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti