sunnuntai 18. marraskuuta 2018

KUN SURUN PYYHIT SILMISTÄNI POIS




Tuo Kirkan kappale saavutti suuren suosion. Se osui suoraan suoneen, niin kuin sanotaan. Olen monta kertaa sanonut, että suomalaisten tunteet näkyvät iskelmissä ja iskelmien kautta. Myös virsissä on vahva puhutteleva vaikutus, riippuen siitä, missä piireissä me pyörimme. Jotkin kokevat musiikin välittävän ja hoitavan tunteita, kun niistä ei osata puhua. Se, että oppii kokemaan itse tunteita, tunnistamaan ne ja jopa nimeämään, mutta ei opi niistä puhumaan, niiden kohtaamisesta ei ole silloin hyötyä kovin paljon ihmissuhteisiin, itseä ne voivat hieman helpottaa. Sanakielen kautta saamme yhteisen ymmärryksen, taide sinällään luo jokaiselle erilaisen kokemuksen ja näkemyksen.

Kun sitten kohtaamme tunteet toisten kanssa vuorovaikutuksessa, törmäys on usein taattua, se minkä olimme tunnistaneet itsessämme, ei ole validia vuorovaikutuksessa. Eräs psykologian opettajani sanoi, ”kyllä me itsemme pystymme hyväksymään, mutta sitä palautetta mitä saamme toiselta, on vaikeampaa hyväksyä”.  Suhde toiseen on alkujaankin vaativampi kuin itsensä kohtaaminen. Toisen näkemys on useimmiten erilainen ja joudumme muutokseen hyväksymisessä, ehkä luomaan uuden näkökulman, ja siitä tulee vaatimus itselle.

Eilen kuuntelin Tastula & Flinkkilä puheohjelmaa masentuneen henkilön sekä psykiatrin puhetta. Tuo itsensä löytäminen masennuksen alta on pitkä reissu, täytyy kuoria kaikki naamiot päältään ja katsoa itseä silmiin, kuka minä ole, olenko aito, ja tunnenko itseni ja vielä hyväksyä se, ja että muutun koko ajan. Kun olin itse masentunut, työstin itseäni opiskellen ja miettien, loppuaikaa lukuun ottamatta, jolloin aivoni olivat lyijyä, eikä liikettä siellä tapahtunut. Jokseenkin tulin siihen tulokseen, että masennuksen syitä etsitään liikaa tunne-elämästä, ja uskotaan ihmisen elävän rooleissa naamioiden takana. Lapsuuden kotini oli rehellisyyttä ja aitoutta pääosin ihmisten kohtaamisessa. Niinpä minä näin itseäni ja muita hyvin rehellisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että masennuksen syitä olisi hyvä eritellä enemmän.

Minun masennuksessa oli kysymys aivojen lamaantumisesta, ne kuolivat, ei itsensä hyväksymättömyydestä. Kun ympäristö ei hyväksynyt minun totuuttani, itse oli laitettava syrjään, ja aivot eivät aktivoituneet, tunteita ei saanut osoittaa, eikä itseään ilmaista. Minusta tuntuu siltä, että masennuksen diagnosointi on keskiluokkaisen elämäntavan näköinen, ei brutaalin yhteisön, jossa valtaa käytetään väärin, alistaen, häpäisten, syrjien ja eristäen. Aivot lamaantuivat, koska niiden moottori, itse ei aktivoitunut, ja niinpä masennus menikin hyvin syvälle, se oli sosiaalisesti tuotettua, ei persoonallista. En yhtään ihmettele, että psykiatri puhui ohjelmassa syvällisen kohtaamisen tarpeesta, tuon mielen aktivoijan, itseä synnyttävän osan aivoissa, joissa ei ole pahaksi juuri Jumalan etsiminen itsen sisältä, mielikuvien näkeminen Jumalan avulla. Se ei vaan näytä onnistuvan yhteisöissä, jossa vain arvioidaan toista ihmistä, sosiaalinen yhteisövalta on yliarvostettua.

Yhteisöt, joissa olen elänyt, ovat olleet tunnekylmiä, puhumattomia ja tuomitsevia.  Kun olin saanut leiman otsaani, muiden toimesta, en koskaan saanut ihmisarvoa takaisin, vaan tuomiot säilyivät aina. Kun kysyin, mitä kuuluu, vastattiin, sinä se kyllä olet utelias, hyvin negatiivisesti, kun kysyin, onko sinulla suruja, sain kolmen kuukauden rangaistuksen välien katkaisuna, anteeksipyyntöä ei koskaan, yhäkin minua rangaistaan puhumisesta. Ne asiat joista rangaistaan, on heidän itsensä aiemmin tekemiä, ja koska me ihmiset teemme kaikki samantyyppisiä virheitä, syntipukki saa kantaa ne. Moni opettaa, puolustaudu, saan niistä niin julmia rangaistuksia, että en lyö enää päätäni seinään, ja ellei rankaisut tehoa, viimeisenä keinona on täydellinen eristäminen. Jos ihminen kysyy jotain, hänet vaietaan kuoliaaksi, ei vastata, ei huomioida, hän on ilmaa ja arvoton. Asioista juorutaan, luodaan ennakkoasenteita sukulaisten ja ystävien piireissä, työpaikoilla tiedotetaan etukäteen henkilö niin hirveäksi, ettei hän pääse milloinkaan syntipukin roolista. En ole nähnyt juurikaan vaikutusta sillä, että ihminen käyttäytyy fiksusti, asenteet elävät, ja ennakkoluulot kukoistavat. Joskus taas törkeäkin henkilö menestyy, koska pelko on suuri vaikuttaja, pelottajaa kumarretaan.

Saattamalla ihminen ala-arvoiseen asemaan, hän on alttiimpi tekemään epätoivoisia tekoja ja niihin taas puututaan, ensin tuotetaan ja sitten kohistaan, hölmöläisten hommaa.

Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti