JALAT ALTA

Eräänä kauniina lauantai iltana olin päättänyt lähteä tanssimaan kylän keskeiselle tanssipaikalle. Oli ilmeisesti elokuu, en muista enää, mutta silloin oli karhunmetsästyksen aika. Paikalle oli saapunut neljän hengen metsästysporukka ja he alkoivat tanssittaa minua vuoron perään. Heidän tanssitaidoissaan ei kyllä löytynyt moitteen sijaa.

Joku heistä oli kuitenkin sellainen, että olin hieman eksyksissä, enkä pystynyt analysoimaan, miksi. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin asian. Olin miehen käsivarsilla kevyenä kuin tanssikeiju, otteissa joissa oli isäni varmat eleet, turvalliset ja luottamusta herättävät, lapsenomaisesti tulkiten. Mies oli kuin ensirakkauteni ulkonäöstään. Tämä yhdistelmä vei jalat altani niin, että upposin syviin tunnekokemuksiin.

Olin pitkään ollut sanakielikeskeinen, ja kiinnostukseni oli herännyt arvojen kautta, joihin olin voinut sitoutua. Mutta nyt kiskaistiin syvätunteet esiin. Varhaislapsuudessa isäni oli kovin harvoin kotona, hän kävi metsätöissä viikot, ja muutoinkin karjatalouden hoito  vei hänet työn maailmaan.

Varhaislapsuudessa syvätunteet ovat äärimmäisen herkkiä äänen, liikkeen, eleiden ja ilmeiden voimakkuudessa, vaikutukseltaan moninkertaisia aikuismaisen ulkoisen havainnoinnin nopeassa analyysissä. Pienetkin vivahteet heräävät henkiin, ne syvät muistot, joita lapsen mieli kerää vanhemmiltaan. Lapsi pysähtyy kokemaan ja tutkii kokemaansa. Minulla ne oli ikään kuin piilossa, mutta niitä ei oltu koeteltu, olin ollut isän läheisyydessä liian vähän.  Kun voimakas ensirakkaus liittyi mukaan, olin täysin vietävissä, ja jalat meni konkreettisesti alta. En ollut koskaan kokenut vastaavaa, ja tajusin, että viehättyminen oli ollut muissa kohteissa liikaa totuttujen tapojen, arvojen ja asenteiden suosimaa, mutta ei arvotonta, kuten ei nytkään tulleet tunteet.

Isäolemus oli kuin kantapään muistutus siitä, kuinka tärkeää isäsuhteen säännöllisyys ja lujuus on tyttärelle, kuten varmasti pojalle äiti.  Siinä käydään kaivossa tarkistamassa veden puhtaus. Ja lopulta todetaan, ettei sen kantavuus ole sen arvoista, jonka vietäväksi kannattaa joutua,vaikka tiedostaakin sen vaikutuksen. Ei sitä ulvomisen ja kaipuun tuskaa, mikä ei lopu koskaan, mikä voi viedä riippuvuuteen, josta ei osaa nousta ylös. Oppipolkuni metsästäjien kanssa oli vain muistutus eheämpään havaitsemiseen, kokonaisvaltaisempaan.

Raija