TYÖPAIKAN PAHOINVOINTI

Monella työpaikalla voidaan huonosti, mutta hyviäkin työyhteisöjä on. Kerkesin olla kymmenisen vuotta työssä, ennen kuin aloin tarkastella työtä kriittisemmin. Alkuun ammattitaitoni oli heikko, olin nuori, ja työn piti olla mukavaa, jopa hauskaa, sen piti sujua kuin tanssi. Työnkuvani oli siis oman kokemukseni siivittämää, tarvitsin elämäntilanteeseen voimaa avioeron vuoksi.

Opiskelu kasvatti minua ihmisenä, opin ymmärtämään ihmisen tarpeita ja rakentamaan käsityksen, mitä työn pitää rakentaa. Minun kohdalla se oli lapsen kasvatusta, lapsen tarpeiden ymmärtämistä. Kun aloitin työt ensimmäisessä työpaikassa, ammattini oli apulainen, ja minulle osoitettiin paikka, missä sain olla.  Sain olla eteisessä, ja WC.ssä lasten kanssa, ja pakkasella sain ulkoiluttaa lapsia. Myös kolme muuta apulaista joutui samaan tilanteeseen. Emme osanneet mitenkään valittaa, otimme osan vastaan nöyrtyen. Nuoruus oli turva,osasimme pitää hauskaa ja nauraa. Meiilä oli huoli  enemmän omasta roolista, kuinka selviäisimme, että saisimme pitää työn. Emme pohtineet, miten lapset kärsivät, saavatko he sitä mitä heidän kehityksensä vaatii. Oli 70-luvun alku, ja lapsilla oli harsovaipat. Pakkasella ne jäätyivät pyllyyn. Eivät pohtineet lastenhoitajatkaan, heistä oli  mukavaa tehdä pakkasella paperitöitä toimistolla.

Uudet ammattinimikkeet olivat uhka lastenhoitajien ammatti-identiteetille, ja meitä ei hyväksytty reviirille kuin epämiellyttävimmissä hommissa, vaikka olisi olettanut olevan heidän kiitollisia kun saivat apua. Työuraani katsoessa näen siellä punaisena lankana epäkohtiin puuttumiseni. Se on ollut asia, jota ei hyväksytä, tästä olen saanut moitteita, ja persoonallisuuteni häpäisyä. Työntekijät eivät halua paljastua rikoksistaan. En ole revitellyt, olen vaatinut esim. väkivallan lopettamista virallisesti johtajan kautta. Ja loppujen lopuksi on vain viisi kertaa, kun olen puuttunut, se ei ole paljon 35v. ajalta.

Valmistuin sosiaaliohjaajaksi 1995. Lastentarhanopettajat kävivät taistoon sosiaalipuolen osaajien poistamiseksi päiväkodeista virallisesti opetushallituksessa, ja se kesti 20v. Sain tehdä vain viransijaisuuksia. Paikka haluttiin osoittaa.

Pääsääntöisesti työhyvinvoinnin ongelmana on vertailu. Työnkuvan päämäärä, hyvä työ on määritelty ja siihen pyritään. Ongelmia syntyy, kun alkaa vertailu, tekeekö hyvin, tarpeeksi ja sitä, mitä osoitetaan. Työvalta on vaikinaisilla.Virheiden osoittaminen ja juoruilu kulkevat käsikädessä. Kun työstä etsitään vikaa, siinä sivussa syntyy persoonallisuuden arvostelu. Eräässä kotipalvelua tuottavassa yrityksessä tilaukset tuli puhelimitse. Alkuun en ymmärtänyt, että jokainen tilaus oli syytä viestittää työntekijälle tekstiviestillä, vaan sovin puhelimitse. Kerran työntekijä syyttikin siitä, etten ollut antanut tilausta hänelle. Jouduin päällikön käskystä opettelemaan kirjoittamista, alleviivausta, isoja kirjamia, pilkkuja jne.

Kun ammattitaidossa ei hahmoteta työn perustehtävää, alkaa vertailu ja kilpailu osaamisesta, usein perusteettomasti, kun työ ei ole hallinnassa. Tyytymättömyys työnhallinnassa saa työntekijän purkamaan pahoinvointinsa epäoleellisiin asioihin. On surullista, että Suomessa on alettu aliarvioida ammattitaitoa. Hoitajiksi palkataan aivan muun ammatin osaajia, koska saadaan halvalla. Mutta se maksaa huomattavasti enemmän työpahoinvoinnin lisääntymisenä, sairauspoissaoloina ja tuloksen heikkenemisenä. Vanhusten hoivassa on helppo selittää, että ongelmat johtuvat vanhuuden heikkoudesta, ja tyytymättömyys tulee heidän omasta pahoinvoinnista. Työhyvinvoinnin tuloksessa mitataan vain rahaa, synnyttääkö se bonuksia omistajilleen.

Raija