MYYTTISET AJAT

Myyttinen eli Jumaltaru on voimallinen vaikuttaja ihmisten mieliin. Kannattaa lukea Wikipediasta tämän määreitä. Myyttisyys on menneiden aikojen tietoa, jolla on ollut jumalaliset voimat. Myyttejä kuljettavat mukanaan erityisesti miehet, ja siksi juuri uskonnoissa miehet ovat sankareita. Myytti sisältää voimakkaan uskomuksen. Myytin kantajat ovat usein yhteiskunnassa erityisessä asemassa, eikä heitä saa kyseenalaistaa. Vanha testamentti on myyttisin, ja vasta uudessa testamentissa alkaa hieman tulla esiin järjen käyttöä, kieli on loogisempaa ja ymmärrettävää.

Myyttisyys liittyy nykytiedon mukaan ajatuksen kehittymiseen. Kun ihminen kohtaa sisimmässään ajatuksen, ensin syntyy tunne, joka aktivoi aivot, sen jälkeen on myyttinen vaihe, jossa syntyy erilaisia hahmoja, joita aletaan rakentaa uuteen kuvaan ja ajatushahmoon, mikä olisi ymmärrettävää. Joskus nuo hahmot jäävät päälle. Lopputuloksena on näkemys, jolla pyritään ymmärrykseen.

Vanhassa testamentissa voi hyvin nähdä, kuinka ihmisten valtaa kuvataan ihmisluonteiden perusteella kuten kiihkeys. Ja ihmisen luonteenpiirteen vahvin tekijä on fyysisyys, sen uskotaan muovautuvan juuri fyysisyydessä. Ajattelua ei vielä ole muutoin kuin uskomuksina, valtaa käytetään brutaalisti.

Myyttisyys elää ja voi hyvin yhteisöissä, joissa on korkeampi valta-asema jollakin yksilöllä toisiin nähden, ja uskomukset joita hän luo, ovat niin vahvoja, ettei niitä vastusteta. Vastustuksesta seuraa useimmiten rangaistus, mikä voi olla oman elämänsä menettäminen.

Usein ihmisille aiheutuu ristiriitoja siitä, hyväksytäänkö tunteet ihmisen kehityksen peruspilariksi, vai ajattelemmeko niin, että sanat, joita Jumalaksi kutsutaan, olisi perusta. Alussa oli sana, kun Jumala loi ihmisen. No ainakaan se ei vauvalla ole, siis kysymyksessä täytyy olla henkinen herättäminen. Tunne viestii kokemuksemme, sanat ovat selittäjiä sille, mitä koemme ja havaitsemme, sovittuja merkityksiä. Mitä pidemmälle ihminen kehittyy, sitä selkeämmäksi ja loogisemmaksi käy sanallisen viestinnän kyky selittää.

Raija

IDEOLOGISIA ERHEITÄ

Ideologioissa kompastuu moneen mutkaan niiden yksiselitteisyyden vuoksi. Mutta ihminen etsii aina omaa totuuttaan, tietä jota kulkea, johon nojata, jossa kokee pysyvyyttä ja mikä on identiteettimme ylläpitäjä. Ideologiat ovat puutteellisia, ja niiden soveltaminen ei ole itsestään selvää.

Eilen katsoin ”Sisilialaisen”, elokuvan jossa pyritään etsimään oikeaa, ja jossa kuitenkin kaikissa paljastuu rikoksen tekijät omien etujen tavoittelemisessa. Mikään ei tunnu olevan pyhää ja rehellistä.

Itseäni ja teitä kiusatakseni, kehittelen ideologista näkemystä, joka on vajavainen ja yksinkertaistettu, niin kuin me ihmiset olemme. Miksi juuri Sisilialaisessa nousi esiin kommunismin ja Kristinuskon oikeellisuus. Kristinuskoon liitetään useimmiten kaupankäynti, ikään kuin se suojelisi meitä valitsemasta väärin. Valintaa se helpottaa ja opettaa, mutta ei ole takuuna Kristinuskon perimmäisyydestä. Kommunismi on itse asiassa aika lähellä kapitalismia, sekin pyrkii jakamaan.

Kristinuskon ydin on yhteys Jumalaan, ihmisen on tutkittava sisintään, löytääkseen puhuttelevan Jumalan. Näin ihminen saa hallintaansa ajatuksiaan. Itselleni kaikkien pyhintä ovat ITSESTÄÄN syntyvät tunteet, ilman valintaa, ilman pakkoa. Tällöin ne ovat aitoja. Jo suhde Jumalaan tuo valinnan, ihminen tarkastelee kokemustaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, hän on tietoinen. Mutta tunteet syntyvät tiedostamattomasta, ja ollakseen aitoja niiden on synnyttävä itsestään ilman ulkopuolisen tunkeutumista niihin.

Miten tuohon sopii sitten ajatus, että tunteet voivat tulla Jumalalta? Juuri tässä kohtaa on uskoni ydin, ne tulevat tuntemattomasta lähteestä, ilman että niihin liittyy kaupallisuutta kuten kapitalismissa tai tottelevaisuutta kuten kommunismissa. Poliittiset ideologiat eivät oikeuta pyhyyttä, eivät aitoutta, eivätkä ihmisyyden olevaisuutta aidosti, ne ovat ilman Jumalaa toimivia ihmisyyden suhteen, ne ovat materialismia. Henkisyyden ydin on aito kiinnostus, kaipuu, mieltymys ja viehtymys, jossa syntyy ihanteita, joihin pyritään.

Viattomien lasten päivän kunniaksi!

Raija

EMPATIAN ERI LAJIT

Joulupyhinä olen yrittänyt sivistää vanhaa päätäni. Olen lukenut Elisa Aaltolan ja Sami Keton kirjaa, Empatia. Se avaa monella tapaa ne erilaiset muodot, jotka empatiaan liittyy, sekä hyvässä että pahassa. Kognitiivinen, affektiivinen, ruumiillinen, ja reflektiivinen. Kun näitä eri muotoja avataan, saa kyllä siristellä silmiään parikin kertaa, kun natsi-Saksan Himmler kuvataan empaattiseksi, vaikka kyllä itse käyttäisin nimitystä samaistuminen. Hän samaistuu omanlaisiin, siis itseensä, ja ihailee sitä yli kaiken. Joka tapauksessa kirja on kyllä perusteos ihmisen havainnoinnin ongelmallisuudesta.

Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että empatia puuttuu ihmisiltä tyystin, jos heille annetaan valtaa. Valta sokaisee ja tekee ihmisestä pedon. Ikään kuin ihanteena voisi pitää sitä, että me jaamme kokemuksemme eläytyen toisen kokemukseen. Myötäelämme sitä ja koitamme saada näkemyksen toisen kokemuksesta. Se on hyvä sosiaalisuuden ydin. Kun valtaa annetaan, ihminen alkaa tarkkailla toista kuin kiikaroiden, jolloin toinen ihminen esineellistyy.

Myötäeläminen ei ole helpointa, mutta toisaalta se on meissä synnynnäisesti, juuri lapset osaavat sen. Se vain kadotetaan matkan varrella.

Vallan ytimessä on johdannaisuutta, meitä johdatetaan kylmään tarkkailuun. Myötäeläminen katoaa kun emme anna toiselle subjektiivista arvoa. Paras keino myötäelämisen elvyttämiseksi on hyvin yksinkertainen, kuunteleminen. Mitä enemmän ihmisellä on muistikuvia, sitä helpompaa on eläytyä toisen kokemuksiin. Mutta toisaalta herkkyys kokea toisen kokemuksia, liittyy omiin tunneperäisiin kokemuksiin.

Raija

JOULURAUHAA!

On kaikilla lapsilla maailmassa
pieni tiukunen helisemässä
syvällä sydämen sykkyrässä
se lapsessa hellästi soi

Ja vaikka se tiuku on piilossa
sen kuulee lapsen ilossa
ja näkee valona katseessa
kun hän unelmoi

Oi kaikki tiukuset helähtäkää
maailma aikuiset herättäkää
On lapsilla ikävä leikkimään
he kaipaavat syliä hyvää

Inkeri Kilpinen

Joulun iloa ja hyvää sydäntä kaikille!

Raija

INNOSTUNEISUUS LAPSUUDESSA JA NUORTEN VÄSYMINEN

Olen sanonut usein, että lapsuuden leikki ja innostuneisuus ovat tärkeimpiä asioita, joita lapsuudessa tulisi tarjota ja suojella. Tämän ohi ajaa useimmiten sanakieli, jota ei pidä väheksyä, se on mitä tärkein tiedollinen ja taidollinen tekijä elämässä pärjäämisessä, mutta se ei saa haudata tunteita.

Istuin eilen kampaajalla, ja siinä sekä asiakkaat, että henkilökunta yhteen ääneen paheksuivat nuorisoa, kuinka he eivät jaksa enää tehdä mitään. Ja ennen vanhaan oli tietenkin paremmin. Tämä todellisuus on täydellisesti totta. Erittäin suuri osa nuorista väsyy voimattomaksi, eikä mikään onnistu. Taustalla tuohon voimattomuuteen on järjestelmällinen opetuskulttuuri, jossa sanakieli on peittänyt tunteet ja niiden kautta syntyvän innostuksen. Liian usein näin päiväkodissa työskennellessä sen, ettei lasten annettu innostua, sitä rajoitettiin ja paheksuttiin. Ohjattavien lasten tuli olla hyvin hallittavissa.

Tämä ongelma ei poistu kauhistelemalla. Se pitää ottaa tosissaan ja tutkia syitä ongelman syntymiseen. Pelkkä leikki ei riitä lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen, on opittava havainnoimaan lapsen leikin sisältöjä lasta tukien.

Innostuminen ja sen taustalla oleva tunne pitää yllä voimavaroja, jaksamista, sinnikkyyttä, keskittyneisyyttä ja yrittämistä. Ja tämä takaa sen, että lapset jaksavat yli nuoruuden vahvasti aina aikuisuuteen saakka. Tämän innostuneisuuden ylläpitämiseksi tarvitaan leikin suojaa. Ensin se kestää yksin leikkimisenä aina 3 – 5 vuotta, ja vasta sitten lapsi alkaa leikkiä rinnakkaisleikkejä ja sosiaalisia vuorovaikutusleikkejä. Tämä on todennettu monissa psykologisissa tutkimuksissa. En oikein usko, että stressihormoni, jota on mitattu lasten ryhmässä olemisen tarpeellisuudessa, olisi oikea mittari ymmärtämään innostuneisuuden merkitystä pitkäkestoisessa jaksamisessa. Yksistään ihastuksen kokeminen ja siitä lapsen oman löytäminen kestää vuosia, ettei se ajaudu pelkän samaistumisen kuoreen.

Olen sitä mieltä, että nykyisten nuorten aikuisten jaksamattomuus johtuu kasvatuskulttuurimme ongelmista, jossa tämä tunne-elämän kehitys on huomioimatta. Lapset opetetaan tietoiseksi liian varhain eikä itsetutkiskelulle ja sitä kautta itsetuntemukselle jää tilaa. Lapsen on löydettävä itse oma innostuksensa aktivoivasta ympäristöstä. Tämä varhaislapsuuden liian tietoinen kehittäminen ja sosiaalistaminen tulevat paljon itäisen naapurimme opeista. Oppiminen on sen kulttuurin pyhyyttä, johon ei saa kajota. Kyllä meistä kehittyy sosiaalisia sätkynukkeja, kun noudatamme näitä oppeja, mutta ihmisyydestä katoaa puolet pois. Valitettavasti myös sairastuvuus lisääntyy ja yhteiskunta pyörii lääkärikeskeisesti.

Kasvattajan tehtävä on ohjata innostuneisuutta monipuolisesti, niin, että lapsi voi löytää itsestään niin fyysisten, sosiaalisten kuin tunne-elämänkin voimaa antavat tekijät. Jos lapsen innostuneisuus johtaa vain fyysisiin suorituksiin, se voi viedä voimat täysin. Ihminen on kokonaisuus. Tunteet on voimavaralähde.

Raija

VAPAA VALINTA, ONKO SITÄ?

Ihmisellä tulee olla vapaa valinta, mutta onko sitä? Siihen liittyy myös vahvasti juuri se, että vapaan valinnan jälkeen on myös vastuu.  Edellisessä blogissani kirjoitin sielun kuolemasta. Tämä on minulle merkittävä periaate. Välinpitämättömyys ja kunnioittamattomuus johtavat sielun kuolemaan. Se on myös Kristinopin perussanomaa, välittää. Kulttuurisesti on tärkeää nähdä, että alistettuun asemaan saattaminen johtaa ihmisyyden tuhoon. Koska naiset ovat olleet alistetussa asemassa uskontojen tähden, heillä on sieluttomuutta enemmän kuin miehillä, joilla on ollut valtaa. Valta itseensä on tärkeä osa vastuun ja vapauden kontekstissa.

Vapaata valintaa ei ole enää, jos ihminen on päätynyt aggression alle. Tätä on tutkinut Suomessa paljon nyt jo edesmennyt aggression tutkija Kirsti Lagersbetz. Hataran muistini kätköistä minulle on jäänyt sellainen kuva, että hän väitti aggression olevan ensimmäinen. Pohdin silloin lukiessani paljon sitä, onko syntyminen sellainen prosessi, jossa aggressio on ensimmäinen reaktio. Tulin siihen tulokseen, että sitä tarvitaan puolustukseen, mutta kohtuaikainen mieli, eli unet, joita silloin esiintyy, ovat se ihmisyyden alkutekijä, joka antaa tilan tunteiden tulemiselle. Riittävän hellän hoivan seurauksena mielen syväsyntyisin, kohtuaikainen kokemus pääsee esiin. Jos yksilöä kohdellaan hyvin, nämä tunteet tulevat mahdolliseksi. 

Syvätunteiden analyysissä tunteiden kohtaamisessa on sekä kohde että tekijä vapaan valinnan prosessissa. Jos aggressio ja puolustus ovat mielen pääasiallinen kokemus, ei valintaa ole siten, että ihminen valitsisi kokemuksensa turvin. Aggressio on jäänne syntymäpuristuksesta, ja tulee kehosta, ei tunnekokemuksesta. Kun ihmisellä ei ole itseilmaisussa tunteiden mahdollisuutta, kehosta nousee aggressio puolustuksena ylös. Ja sitten kun toivottomuus on jatkuvaa, ei synny edes aggressiota, syntyy lamaannus.

Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri on sanonut. (AL 18.8.2002) ”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää paikkaa.  – Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, rehellisyys. Suomalainen kasvatus- ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska hyveitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me vain halusimme lisää vapautta.  - Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti”.

Raija

KÄYTÖS SIELUN KUOLEMASSA

Käyttäytymistä tutkii psykologia. Ja mikä on tieteessä tutkittua, sitä kutsutaan myös totuudeksi. Käyttäytymistieteissä on monia eri alalajeja ja ne ovat kehittyneet hurjasti viimeisinä vuosikymmeninä. On opittu erittelemään eri lähteistä syntyviä tunnereaktioita, kuten esim. kehotunteet. Pavlov esitti koirien sylen syntymästä teorian, ja behavioristit kuljettivat pitkään omia näkemyksiään oppiaineissa. Viime aikoina on todennettu, että endorfiinit tuovat mielihyvää, jonka urheilu voi antaa. Ehkä nämä kaikki ovat ihan totta, sillä jos ihmistä katselee eri tasoissa, häneltä löytyy nämäkin puolet. Me olemme eläimiä ja raadollisia loppupeleissä.

Mutta näin ei ole pakko käydä. Voi valita myös inhimillisen tien. Ensimmäisessä kirjassani olen erotellut ruumiin ja sielun. Kun sielu, eli tunteet otetaan ihmiseltä pois, hänestä tulee eläin. Hän alkaa käyttäytyä huonosti. Millään ei ole väliä, sillä nuo tunteet, jotka ovat oppimisen äiti, ovat kadonneet ja yksilö lakkaa rakentamasta. Tunteet laittavat liikkeelle halun ja tahdon ja jos ne otetaan yksilöltä pois, hän alkaa käyttäytyä aggression ajamana, epätoivoisena ja tuskallisena. Kun häneltä otetaan pois itsemääräämisoikeus, hänelle ei synny toiveita, ei uskoa itseensä, eikä rakkauden kokemusta. 

Olen todella pettynyt siihen, että varhaiskasvatussuunnitelman vaatimuksissa tämä osaamisen taito kasvattajilla ja opettajilla on heikolla tolalla.

Tunteiden puuttumista ei juuri psykologiassa ymmärretä, vaan uskotaan ihmisen valintaan. Minä en usko tuohon valintaan. Kun toivo viedään, eläin jää ruumiillistumaksi, kirjassani ruumisolento. Aggressio jyllää ruumissa ja ihminen käyttäytyy sattumalta syntyvien tapojen irvikuvana. Häneltä puuttuu johdonmukaisuus, usko, toivo ja rakkaus. Hän ei konstruoi tulevaa, jos siihen ei anneta mahdollisuutta. Ympäristö on suurempi vaikuttaja yksilöön, kuin tunnustetaan. Persoonallisuustieteet ovat vieneet todellisuuden kauas ja syyllistäneet yksilön, vaikka puukkoja on sadellut selkään ja sydämeen.

Yhäkin tänä päivänä voin kokea sielun kuoleman kuten nuoruudessa. Yhäkin tänä päivänä voin kokea, kuinka käytökseni muuttuu brutaalimmaksi, kun tunteita ei ole. Yhäkin minussa on vain eläin, kun sieluni kuolee. Siihen ei auta opetukset ja hyvät tavat, siihen auttaa vain kunnioitus, jossa minulla on toivoa, itsemääräämisoikeus ja usko rakentaa tulevaisuutta.

Raija

MIELI HOITAJANA

Positiivinen ajattelu ja mielen huijaus ovat nykyään kysyttyä trendiä. Mutta onko se viisasta! Tunnetusti leikkimielisyys on kuvittelua, jossa etuaivolohkolla asutaan ja leikitään, ja kuvitellaan sekä tavoitellaan tulevaisuutta, uutta ja parempaa, mitä mieli tuo kokemukseen. Kannattaako tämä huijaus? Ehkä siitä on hetkellisesti apua, jopa vuosikymmeniä, mutta loppumetreillä elämää voi tulla dementia vaivoiksi.

Joskus on pakko alkaa kuvittelemaan itseään onnelliseksi, jos ei pääse pois vankilasta. Olen kokenut tämän nuoruudessa, enkä saanut mistään apua. Mieli riutui totuuden vastaisissa toiminnoissa, ja silti piti hymyillä onnellisen näköisenä. Mielen positiiviseen olemukseen liittyy vahvasti usko, toivo ja rakkaus. Jättämällä taakseen negatiivisen kokemuksen, voi saada hetkellistä iloa. Tuleeko uskon olla utopiaa, vai voisiko elämä antaa positiivisia kokemuksia arjessa, totuuden nimessä ja toisista välittämisessä. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että toinen ihminen toisen arvioijana näkee toisessa useimmiten pahaa. Kuin olisi niin, että positiivisissa huuruissa eläminen ja pahan jättäminen itsessään sivuun, heijastavat sen kuitenkin toiseen ihmiseen.

Kun jouduin elämään totuuden vastaisissa näkemyksissä ja kieltämään totuuden ympäristön pakottamana, se oli helvettiä sielulleni. Toivoa ei ollut, oli elettävä kuvitelman turvin. Aivan selvästi olen todennut sen, että jos ympäristössä on tulevaisuuden toivoa, myös unet ovat toivoa tuottavia, mutta jos ympäristö luo epätoivon, myös unet ovat ahdistusta tuottavia.  Mieltään voi huijata positiivisiin kokemuksiin, mutta jonain päivänä se totuus vaan kävelee vastaan ja on kohdattava se.

Kun on riittävän turvallista, ihminen kykenee kohtaamaan todellisuuden. Itselläni rankka kokemus oli niin ruhjova, että masennus ja romahdus tulivat voimakkaana.  En saanut ammattiapua, koska minua ei uskottu. Totuudesta puhuminen on usein mahdotonta, pakenemme positiivisuuteen, ja totuuden puhujat leimataan häiriköiksi tai mielisairaiksi, jotka keksivät omia tarinoitaan. Mutta mieli muistaa, kehomuisti on vahva. Kaksi vuosikymmentä meni, ennen kuin oli mahdollisuus kohdata kokemani asia, mutta ammatti-ihmisillä ei ollut kykyä kohdata sitä ollenkaan.

Positiivisuuden harhat voivat olla monien muistiongelmien taustalla. Olen sitä mieltä, ettei mieltä kannata huijata, se kostautuu.

Raija

KIELIRIITA

Finlandia voittaja Juha Hurme tölväisi Sampo Terhoa tuohon niin piikikkääseen psyyken funktioon, että naurussa oli pidättelemistä. Joskus vaan tuntuu, että kun HERRAT päästelevät päästään mitä kummallisimpia asioita, niin niitä media kumartaa kyseenalaistamatta. Pidin Hurmeen hieman vauhdikkaasta tyylistä, ja mielikuvituksen leikistä. Ei ne arvot niin totisia tarvitse olla, ettei voi leikitellä. Mutta puolustan myös Terhon näkemystä.

Mutta tuo kielipakotus on kyllä vanhaa perinnettä, jossa on ajauduttu ojasta allikkoon. Kieli ei koskaan syvene persoonallisuudessa niin syvälle, että ihminen ymmärtäisi ihmisyyden syvimpiä uomia, jos se on pakolla syötetty. Sanakieli on kiertävä ilmiö, joka etsii koko elämän ajan majaansa ihmisyydessä, jos sitä ei ole lukittu datoihin. Viimeksi Ann-Maj Erikson töräytti Ykkösaamussa, että kieltä on opittava ja annettava lapselle, ilman että lapsi saa sitä valita. Tämä on todellisuudessa sanakielen aliarvioimista. Esim. Ranskassa oma kieli on ehdoton lähtökohta yliopistoja myöten.

Tunne-elämästä vapautuminen johtavana tekijänä persoonassa on tärkeimpiä kasvatuksen ja opetuksen rakenteita. Jos sanakieltä on liian varhain ja liikaa, se estää kieltä syventymästä sielun kokemuksiin. Epäilen vahvasti, että Juha Hurmeen vapautuminen Ruotsin kielen prosessissa olikin myötäelämisen syntymistä, kun hän hoivasi vanhuksia. Tällöin juuri tunteet tulevat ohjautuneena ja tiedostettuna ihmisen käsittelyyn, eikä se ole kielen oppimisen ulottuvuus. Kieli on väline ymmärtää ja selittää kokemusta.

Suomi ei ole ymmärtänyt ihmisyyden kehityksen virstanpylväitä, kun se väkisin tyrkyttää sanakieltä. Juuri hyvä tunne-elämän hoitaminen ja huomioiminen vapauttaa mielen niin, että sanakieli pääsee kukoistukseensa. Jos tunne-elämää ei hoideta, mieli ehdollistuu.

Raija

AHDISTUKSEN IHANUUS JA KURJUUS

Ahdistus koetaan useimmiten negatiivisena asiana, mutta todellisuudessa ahdistus on tärkeä osa meidän kehitystämme. Se syntyy syntymäpuristuksessa ja myöhemmin kasvatuksen aineksista. Omatuntomme kolkuttaa ja ahdistaa, jos teemme väärin, normien vastaisesti.

Positiivisessa ahdistuksessa ihastuksemme, jossa syntyy ensin mieltymyksessä aistimuksen kautta ja on makuelämys, ja myöhemmin positiivisissa kokemuksissamme vuorovaikutuksessa sanakieli ja tunteet aktivoivat mieltämme. Ihailun myötä tavoitteemme lähtevät pyrkimyksiin, jotka ihanteet ovat luoneet. Kun kohtaamme arjen, ihastuksen ja realismin väliin syntyy jännite, jonka yksilö ratkaisee kompromissina. Ja tuo jännite on se, mikä ylläpitää oppimisen intoa. Se synnyttää tunteita ja edesauttaa muistia. Kuinka usein olen todennut, että tavoitteen poistuessa muisti heikkenee. Se näkyy vieläkin Englannin opiskelussa.

Negatiiviseen ahdistukseen liittyy usein syyllisyyttä ja häpeää. Jos ihmistä syytetään teosta, jota hän ei ole tehnyt ja hänellä on vahva omatunto, alkaa häpeä painaa olkapäillä. Kehonkieli alkaa oirehtia, ja luhistuu. Tämä saa aikaan ympäristössä epäilyä ja syytetyn kuorma kasvaa, kehomekko rypistyy yhä enemmän, ja lopussa jopa romahtaa. Ben Malinen on sanonut kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”, että syyllisyys liittyy tekoon ja häpeä persoonallisuuteen. Kun nämä yhdistyvät, syntyy rumaa jälkeä.

Joka tapauksessa hyvä ahdistus on oppimiseen liittyvää ja pitää yllä innostusta, kun yksilö pyrkii tavoitteisiinsa. Lapsen vilpittömyys on parhaimpia vilpittömien tavoitteiden kasvualustoja. Siksi sitä pitää suojella, ja niin myös oppimisen edellytykset pysyvät hyvinä. Pakkomielteinen opettamine eri asioihin ei kanna hyvää hedelmää. Kuinka usein olen miettinyt sitä, kuinka meille opetettiin koulussa hallitsevien ihmisten asioita. Varmasti ne ovat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää olisi oppia omaa menneisyyttään tutkimalla.

Raija

VALLAN TUNKEMAT

Tiede on tuonut kohteellistamisen ongelman jokaiseen nurkkaan. Kaikki on oltava mitattavaa, todettavaa, nähtävää ja ilmiötä analysoivaa, osiin jaettua ja kokonaisuutta kartoittava. Ajatuksessa ei sinällään ole pahaa, mutta siitä on syntynyt lieveilmiö, joka on jo huolestuttavaa. Ihmiset tarkkailevat toisiaan kuin laboratoriossa. Olemme tieteen orjia, tieteestä on tullut Jumala.

Tarkkailemisen ongelmana on vallan siirtyminen itseltä itsen suhteen toiselle, ei ole vastuuta itsestä, on toisen määrittelemä ihmisyys, jota alkaa itsekin liikaa tarkkailla, pelkäämään virheitä, jne. Itse asiassa on syntynyt tunkeutujien luokka, joka valvoo ja tarkistaa toisen oikean ja väärän, kun sen pitäisi olla yksilön vastuulla. Tämä on pitkälti jäänne patriarkaalisesta kulttuurista, jossa jumalia synnytettiin.

Koululuokissa on esimerkki oppilaat, jotka valmentavat. Tämä on sama asia, kuin hymypatsaiden ongelma, jota on kritisoitu monissa yhteyksissä. Se vie mallioppilaalta lapsuutta, ja tarkkailtavalta itsemääräämisoikeutta. En vastusta sitä, että huonoon käytökseen pitää puuttua, mutta elämässäni olen nähnyt liian usein sen, että aikuiset syyllistyvät kohtuuttomiin vaatimuksiin, kohtuutta ei ole. Ja yksi merkittävin henkisen kasvun eheyttäjä on konstruktiivinen oppimismetodi, jossa yksilöllä on itsellä ratkaisun avaimet ongelmiin. Tämä vaatii korkeatasoista koulutusta ja ammattiosaamista, että sillä voidaan suojella ihmisyyttä, opettajilta ja kasvattajilta.

Tarkkailija alkaa nähdä mörköjä siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Luonteenpiirteeseen saattaa tulla vainoamisen piirteitä. Olenko minä veljeni vartija, kysytään isossa kirjassa? Juuri ihmisluonteen syynääminen ja järjestelmään pesiytyminen tuo ongelman, jossa se itsessään synnyttää ongelmia. Työpaikoilla tämä on suuri ongelma. On kuin osa työntekijöistä olisi jatkuvasti evakossa, paossa sitä valtaa mitä toisille on annettu järjestelmään uskoen, toisen vartiointi.

Raija

YHTEISTYÖKYKY

Eräässä tilanteessa keskustelimme yhteistyökyvystä. Pohjana oli ATALK ohjelman keskustelu hallituksen yhteistyökyvystä. Niinpä panelistimme ilmaisi, että Sdp:ltä puuttuu yhteistyökykyä. Se ei sinällään kuulunut asiaan, koska keskustelimme hallituksen yhteistyökyvystä.

Parhaat oppini sain opiston koulutuksessa, jossa juuri yhteistyö oli opintojen äiti. Se ei onnistunut, vaikka opettajina oli Suomen parhaimmistoa.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteistyökykyä on mahdotonta saavuttaa, jos näkemykset ovat ääripäissä. Ja jokseenkin näkemysten erot ovat tietämättömyyttä toisen ideologiasta. Ei tuossa atalkin ohjelmassa päästy puuta pidemmälle. Toimittaja keskeytti heti, jos periaatteita tuotiin esiin. Se katsottiin politikoinniksi. Yhteistyökyky rakentuu juuri ideologioiden näytille asettamisesta.

Laitan nyt kokoomuksen ja sosiaalidemokraatit vastakkain ja esimerkiksi koulutuksen maksuttomuus. Kokoomus edustaa linjaa, jossa koulu maksaa, ja verot ovat pienempiä. Sosiaalidemokratia taas haluaa ilmaisen peruskoulutuksen. Kokoomuksen ideologia on markkinaehtoinen, sosiaalidemokraatit ajattelevat, että jokaiselle on annettava mahdollisuus ja elämän alku on yhteisvastuullista.

Mikä näiden ääripäiden näkemysten ideologinen ero? Onko kokoomus liberalisoitunut niin, että on menettänyt ideologiansa pohjan. Kaiken takana on ihmiskuva, joka on aikaa sitten vanhentunut ja sille ei ole enää tieteellistä pohjaa. Kirkkokansa on tunnetusti oikeistolaista, ja kannattaa sanakieleen uskomista. Tällöin taakse jätetyt tunteet alkavat johtaa ihmisen ajattelua, ja hän on jatkuvasti tarpeistaan tyydyttämätön, ja tulee riippuvaiseksi tavoitteista, niiden ahmimisesta laidasta laitaan. Sosiaalidemokraatit jakaisivat kaiken, ja yksilö katoaisi omine tarpeineen.

Nämä ongelmat syntyvät juuri siitä, että ihmiskuvat ovat vajavaisia. Hyvässä ihmisoikeudessa on mahdollisuus tasapainoiseen kehitykseen, ja siinä ihminen oppii ja kasvaa kokoa ajan syventyvästi minuuteensa ja laajentuen kokonaisuuksiin. Tunteet eivät johda, eikä sanakielestä ole tehty Jumalaa. Sanakieli kehittyy. Itse asiassa uskomus siihen, ettei voi kaikille antaa mahdollisuutta, perustuu rotuoppeihin, arjalaisen paremman ihmisen ideologiaan. Varallisuudella hankitaan etuoikeuksia.

Raija

ADHD KAAOKSESSA

Tänä päivänä tuo otsikossa tullut tautiluokitus on yhä enemmän lasten oireina ja lääkitysten lisääntymisenä mittava ongelma yhteiskunnassa. On todella vaikeaa niillä perheillä, jotka kärsivät lasten kanssa näistä ongelmista ja saaneet tuon tautiluokituksen, mutta toisaalta hyvin onnellisia siitä, että rauhoittavia lääkkeitä on saatavilla. Tilastot kertovat, että tautiluokitusten ongelmat ovat hyvin selviä. Normaalista käyttäytymisestä saadaan helposti diagnoosi. Enää lapset eivät saa kokea tunteita, suuttumista, innostusta ja muuta vastaavaa, sillä käyttäytymisvaatimukset ovat hiljaa istuminen ja mihinkään reagoimatta.

Mistä tällainen valtava levottomuuksien lisääntyminen johtuu? Nyt ammattikasvatus on arkipäivää suurimmalla osaa lapsista. Eikö nyt pitäisi olla vähemmän ongelmia lapsilla? Tutkimukset ovat lisääntyneet, se selittää paljon, mutta myös arvot ovat muuttuneet. Nykyajan lapset eivät saa etsiä rajojaan, kokeilla kykyjään, irrotella tunteiden riemusta, he ovat kilttejä, liian kilttejä.

Kuinka sitten lapset kasvatettiin kotona? Jokseenkin on nähtävissä, että lapset ohjautuivat aikuisten ohjaamina tunnereaktioistaan käsin ja niiden kautta omien tarpeiden mukaan. Mutta onko se riittävää ja ohjaisi hyvään aivotyöskentelyyn. Juuri tuossa piilee vaara, joka ohjaa reaktiiviseen käyttäytymiseen. Hyvässä ohjauksessa minuus tasapainotetaan, eli annetaan keskittymistä ja harjaannusta kielellisesti, tunteiden kohtaamiseen, liikuntaan, sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Ongelma on se, että päiväkodeissa ei ole riittävää koulutusta hoitohenkilökunnalla, ryhmät ovat liian suuria ja työtaakkaa on lisätty kohtuuttomaksi.  Kun pieni lapsi tarvitsisi aikuisen syliä, tuo aika menee lapsen toimintojen kirjaamiseen, tavoitteiden laatimiseen, ja monien byrokraattisten käytäntöjen toteuttamiseen. Kaikkein tärkein menee lapsiveden mukana, lapsi.

Levottomuus lisääntyy turvattomuudesta, jatkuvasta kiireestä, vaativista lapsiryhmistä esim. monikielisyyden vuoksi. Henkilökunta väsyy ja jää sairauslomille usein, hoitajien vaihtuvuus on suuri. Lasten tarpeet eivät ole muuttuneet vuosituhansiin, mutta aikuisten työnkuvien ongelmallisuus vie liian paljon pois lapsilta.

Raija

ONKO NIITÄ TUNTEITA?

Opiskeluni aikoina ei vielä kovin hyvin eroteltu erilaisia tunteita eri lähtökohdistaan tulevina. Varmaan ideologisin taisto käydään siitä, pitääkö kasvatuksella ja opetuksella rajata tunteiden esiintyvyyttä ja lykätä niitä tulemaan tiettyinä aikoina. Tällöin kyllä ruhtinaallisesti sekoitetaan syvätunteet, kehotunteet, mieli ja tunteet.

Katselin eilen jotakin dogumentti ohjelmaa, jossa masentuneilla syvästimuloitiin aivoja, että masennus tai ahdistus lakkaisi, ja ihminen voisi elää hyvää elämää. Tunnettujahan ovat sähköshokkihoidot, joita pidetään kidutusmuotona. Aivojen synapseissa sähköisyys, jota tarvitaan aktivaatioon, ikään kuin ajautuu sekasortoisesti väärin, niin, että ”umpioituessaan” se tuo liikaa jotakin mielen kokemusta esiin, joko maanisena, masennuksena ja/tai ahdistuksena. Synapsien portit ovat alkaneet sulkea pääsyä vapaaseen sähköiseen virtaukseen aivojen kaikissa osissa.

Taistelin vuosikymmeniä vapaan leikin puolesta päiväkodeissa. Se oli kasvatussuunnitelman ohjeenakin, mutta valta oli fyysisen maailmankuvan omaavilla hoitajilla. Ja käytännössä fyysisyyttä korostettiin lapsen arjessa. Lastentarhanopettajana ymmärsin, että vapaa leikki on tärkeintä tälle erikieliselle ryhmälle, mutta hoitajat pitivät ohjattua tärkeimpänä, liikuntaa ja laulua. Tällöin juuri syvätunteet kuolevat ja lapsi alkaa toimia järjellä sanakielen kautta. Sinne lokeroituvat syntyvät tunteet, ja synapsit loksauttavat lukkoon vapaasti syntyviä tunteita. Pohja masennukselle on luotu. Tavallaan yhteiskunta tuottaa aivoille ongelmia ja lääketiede sitten yrittää korjata niitä.

Vapaa leikki lapsuudessa on avainasemassa hyvin kehittyville aivoille. Syvätunteet eivät ole vaarallisia lapsuudessa, sillä niitä tulee ani harvoin. Sen sijaan mielen aistimukset ottavat voiton, kun harjoitamme liian tietoista ja järjellistä toimintaa lapsuudessa. Varhaislapsuus tulee olla mielikuvituksen kehittymisen aikaa. Siihen tarvitaan mielikuvitusta tunteiden jälkeen syntymänä. Usein verrataan mielikuvitusta siihen, että jos lukee paljon kirjallisuutta, se tuo sen. Mutta kysymys ei ole siitä, järki alkaa johtaa kokemuksia. Kirjallisuutta tarvitaan ja lukeminen on hyväksi, mutta sitä ei tule sekoittaa tunteiden syntymään. Tunteet aktivoivat ihmisen, ja ne ovat alku oppimiselle.

Raija

JULKINEN KURINPITO

Viime lauantainen Uutisvuoto herätti minussa närää. ehkä olen herkkähipiäinen, mutta mielestäni ohjelmassa on menty piirun verran taaksepäin sitten Peter Nymanin. Olen aina katsonut ohjelmaa, mutta nyt voin sen jättää kevyesti katsomasta. Viimeinen pisara oli siinä, että vetäjä viittasi kolme kertaa Tomi Metsäketoon. Hiukan jäi sellainen tunnelma, että naisviha pääsi valloilleen.

Lainaan tässä Wikipediaa ohjelmatyylin selventämiseksi. ”Satiiri on taiteen laji ja tyylikeino, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva”. Ohjelman voi luokitella tähän tyylilajiin kuuluvaksi.

Maailmalla on varmaan joskus rajumpaakin tekstiä suodatettu, mutta täytyykö aina kaikki maailmalta tullut hyväksyä hyveeksi, esimerkkinä naisen asema. Julkinen iva ja pilkka voivat olla vaurioittavia. Onko pakko lausua julkisten nimet? Erityisesti kiinnitän tässä huomiota ihmisen seksuaaliseen käyttäytymiseen, mikä tässä tapauksessa oli ylilyönti!  Se on ehkä herkin ja haavoittuvin osa ihmisyyttä. On helppo tuomita ”vonkaus” paheelliseksi. Mutta ymmärtäväinen katse olisi paikallaan. Ei ole helppoa olla mies tai nainen, jolla on seksuaaliset tarpeet, jotka kuuluvat perustarpeisiin. Tuomitseminen on kovin helppoa, niin kuin ivaaminen ja pilkkaaminen.

Huomioiden myös sen, että ohjelmat antavat esikuvia ihmisille, sen vaikutuksia on tarkkaan mietittävä. Onko esimerkiksi naisten seksuaalisia ylilyöntejä kuvattu yhtä usein kuin miehen? Kunnioittava asenne olisi paikallaan julkisessa keskustelussa. Julkinen häpäiseminen kuuluu keskiajalle ja enemmänkin kirkon tapoja kuin yhteiskunnan normi. Ei satiirikaan saa ristiin naulita ihmisiä elävältä. Toki julkkiksen identiteetti on vahvempi kuin tavan tallaajan, mutta seksuaalisuudessaan ihminen on erityisen haavoittuva. Ollaanko tässä tulossa aikaan, jolloin virkamiehet valvovat hääyöseremonioita, nyt valvojan rooliin on ryhtynyt media?

Raija

POSITIIVISUUDEN HEIKOT HENKSELIT

Minua ärsyttää turha positiivisuus. En minä ole positiivisuutta vastaan, positiivisuus on minun voimavarani, jossa hengitys toimii paremmin, on hyvä olla itsellä ja muilla. Mutta karsastan sellaista positiivisuutta, jossa oikeastaan pelataan vain pelejä. Raamatusta lienee sanonta, ”vaikka minä puhuisin enkelten kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus…” tai jotakin tuohon suuntaan. Kun on kokenut elämässään täydellisesti vain ruumiin olemassaolon ja siitä tulee sielun kautta keho, joka elää, ymmärtää noita sanoja yhä syvemmin.

Mutta puhun enemmän nyt yhteisöllisistä normeista, joissa keskusteluissa ilmenee vain tavoitteiden mukaista puhumista, ilman perustavan laatuisia oikeuksia. Voimme olla kaikin puolin sataprosenttisesti ystävällisiä ja positiivisia, mutta oikeat asiat eivät kosketa sitä, vaan puhumme tavoitteiden kautta, joka vie pitkälti vain hallinnalliseen pedagogiikkaan, emme kasva ihmisinä. Ne synnyttävät hierarkkisia järjestelmiä, hallinnallisia tyylejä ja paljon byrokratiaa. Ihmiset ikään kuin keskustelevat yläilmoissa ja arki on jotain ihan muuta.

Jos emme tiedosta ihmisen perustarpeita, on turhaa puhua ihmisoikeuksista. Itse rakastan Maslowin tarveluokitusta. Ne puuttuvat osin kokonaan ihmisten välisissä suhteissa. On kohteliaisuutta ja positiivisuudella hyväilyä, mutta ihmisellä ei loppupeleissä ole esimerkiksi osallistumisen, kuulumisen ja itseilmaisun mahdollisuutta sanan helinöiden virrassa. Läpsyttelemme toisiamme kauniilla sanoilla, ilman merkitystä oikeuksiin tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Meillä ei ole sielua, joka antaisi syvyyttä oikeuksiin.

Raija

NIIN KUOLIVAT KUKAT MAAILMAN, KUN PAHUUS ON VOITTANUT MAAN

TÄYDELLINEN NAINEN TAI EI

Seksuaalisuus on kautta aikain ollut taistelua siitä, mikä on se seksuaalisuuden ydinkysymys, onko se valtaa, onko se alistumista, onko se täydellistä harmoniaa, ja lihallisuuden ylistyslaulua vai mistä oikein on kysymys. Näitä kaikkia muotoja on saavutettavissa, täydellinen onnistuminen on monien joukossa. Aina se ei onnistu, joskus ei tavoita sitä, sillä niin monet asiat vaikuttavat onnistumiseen. Täydellisyyttä osaa arvostaa, kun on kokenut epätäydellisyyttä.

Parhaiten ehkä täydellisyyttä kuvaa antautuminen toiselle. Kun ei etsi tahtonsa kautta omaa huipentumaa, on antautumisessa kuin paras sinfonia löydettävissä.

Ehkä hankalimpia asioita, joita viimeisten vuosikymmenien aikana on tuotu seksuaalisuudesta keskusteluun, on mieskuva, jonka kautta on määritelty seksuaalista kokemusta myös naisella. Uskon, että mieskuvan kautta syntynyt olemus sisältää enemmän voimallisuutta ja täyttymistä, kuin naiskuvan kautta rakennettu. Naisesta luotu glitoriskuva, jossa se täyttyy verellä kuin miehen penis, on ehkä kuvaavinta tässä keskustelussa. On kuin koko seksuaalisuus olisi tuon täyttyvän veren illuusio nautinnosta, voima-aistimuksia.

Loppujen lopuksi ihminen on kokonaisesti kokeva. Kun tunteet ovat kohdallaan, myös antautumisen ilo on vahvimmillaan. Ihmisen pilkkominen eri kuvien kautta on kuin sahaisi kokonaan pois rakkauden ihmisyyden syvintä ydintä, sitä iloa, jonka voi saada kun eläytyy ja antautuu toisen nautinnosta iloitsemiseen ja jakaa sen aistimusten virrassa.

Raija

EPÄTIETOISUUDEN TUSKA

Suurin osa maailmaa elää epätietoisuudessa ja mitä kauemmas mennään menneisyyteen, sitä suuremmaksi käy epätietoisuus. Se on kuitenkin eri asioissa eri tavalla, joissakin tietoa on ollut ammoisista ajoista lähtien, ja joissain on kuljettu taikauskon siivittämänä.

Mitä on kulkea epätietoisuudessa? Se luo epätoivoa ja tuskaa. Tulevaa ei voi ennakoida, eikä suunnitella. Meillä on syntyperäisesti kyky ennakoida asioita. Se on jo vauvalla. Vauva alkaa hahmottaa maailmaa, leikkii varjoilla, kuten eräs vauvoja tutkinut analyytikko toteaa. Vauva leikkii aurinkoläikillä. Muistaakseni Winnigot tutki tätä. Kun lapsi leikki varjoilla, hänelle syntyy ennakoiva kuva etuaivolohkolla, ja se jatkaa kehitystään leikin muodossa läpi koko elämän. Tämä on tietoista toimintaa. Tiedostamaton on tunteiden syntymää, sekä sisäisesti, että ulkoisesti.

Miten voi sitten ymmärtää maailmaa, jossa Jumala on kaiken takana? Eikö se johda epätietoisuuteen? Onko ihminen kykeneväinen ymmärtämään Jumalan johdatusta? Moni arvostelee sitä, että uskon Jumalan synnyttävän tunteiden kokemuksia, ja käytän siitä nimitystä johdattaminen, mikä on rakkauden tie. Jumala on kuitenkin muissakin näkyvissä tapahtumissa, joissa se voidaan todeta konkreettisesti. Me pyrimme todistamaan sitä omien arvojen pohjalta, mutta siinä juuri menemme itsekkyyden ansaan. Me hahmotamme tietoisuudessamme tämän maailman näkemyksiä, todistamisen voimalla.

Epätietoisuudessa on se hyvä puoli, ettemme voi etukäteen tietää kaikkea tulevaisuudesta, se helpottaa hahmottamaan maailmaa sen todellisuuden näkökulmasta, mikä on mahdollista. Epätietoisuus johtaa silloin tuskaan, kun käytämme tietoa valheellisesti, emmekä ymmärrä, että se on turvallisuustekijä. Ihminen tarvitsee luottamuksen olemassaolonsa turvaamiseksi, itsensä toteuttamiseen. Liiallinen epätietoisuus tuo toivottomuuden, mahdottomuuden ja sulkee siten elämän olemassaolon ulkopuolelle, sitä ei ole. Turva ja luottamus ovat ihmisyyden perusta, olla olemassa ja luottaa siihen, että voi tavoitella tulevaisuutta.

Raija

TAUOLLA

KOLLEKTIIVINEN MIELI

Työyhteisöissä, perheissä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnassa vallitsee demokraattiset valtamenetelmät. Vaikea on löytää muutakaan keinoa. Sen sijaan, että ohjattaisiin ihmisiä joukkovaltaan, olisi syytä avata koko vallan käsitystä. Valta kietoutuu useimmiten mielen mukaan, joskus tieto saa jalansijaa, ja joskus tunteet ovat valitsemassa.

Kun tunteet valitsevat, elämme sattumanvaraisissa, taikauskoisissa ja epäjohdonmukaisissa valtakäytänteissä. Jos mieli valitsee, se on yhtä raadollista. Ja kuitenkin nämä ovat vallitsevia menetelmiä demokratiassa. Suosittelenko siis kommunismia, en todellakaan? Entä oikeistopopulismia, en sitäkään. Oikeasti olen sitoutumaton. Yhteiskunnallisessa vallan käytössä on valittava vain ne, jotka soveltuvat yhteisiin päämääriin. Ihmisten suhteet eivät niihin sovellu.

Mielivaltaisessa yhteisössä mieli on samantyyppinen kollektiivisena kuin yksilöllisenäkin. Se maalaa maailmaa vastakkaiseksi, ihanteiseksi, vihaksi ja kurjuudeksi, jopa pahaksi. Mieli on heijasteinen. Se heijastaa maailmaa kauniiksi ja rumaksi, sen olemuksen mukaisesti. Niin kuin jo varmaan monta kertaa olen sanonut, kollektiivinen mieli saadessaan valtaa ihailee, tai murhaa näkemäänsä, tai sitten muuttaa täysin päinvastaiseksi. Kollektiivinen mieli on skitsofreeninen. Niinpä ahkera työntekijä saa laiskan maineen. Ja tämä on yleistä johtamismenetelmissä työpaikoilla. Ei aina, mutta ainakin minun työpaikoilla se oli sitä pääsääntöisesti.

Demokratia ei siis sovi ihmisten johtamiseen ihmisen arvioimisessa. Se suorastaan johtaa harhaan ja sitä pitää varoa. Kyllä se vaan äitini ohje, pidä Jumalaa aina ohjaajanasi, on kelpo opetusta.

Raija

NUORTA LEMPEÄ

Meitä yli kuusi kymppisiä mollataan joskus ja turhankin usein muistihöperöiksi. Joskus se tietenkin voi pitää paikkansa, mutta vanheneminen voi merkitä huomattavaa elämän kehittymistä. Ainakin minulla muisti on kohentunut merkittävästi. Muutamat rypyt vain kaunistavat ulkoista olemustani. Jokseenkin on typerää, ettei Suomessa osata arvostaa vanhempia ihmisiä, heillä olisi paljon annettavaa nuoremmille.

Mutta minun piti kertoa nuoruuden lemmestä ja aikuisuuden rakkaudesta. Nythän rakkaus on luokiteltu mielisairaudeksi ja sitäkin se voi olla. Niin kutsutussa mielisairaudessa, jota se ei suinkaan ole, rakkauden kohde tulee jatkuvasti mieleen, eikä siitä pääse irti. Nuorena lempi leiskui ulkonäössä ja tavoissa. Mutta näin vanhempana olen saanut kokea rakkauden, jota kutsun Jumalan rakkaudeksi. Tunne syntyy ilman omaa tahtoa ja halua. Se koskettaa niin syvältä, että sen huomaa erilaiseksi kuin oman tahdon tuomat rakkaudet. Se antaa elämää, joka on vahvaa, uutta ja voimistavaa.

Ensirakkauteni oli naapurikylän poikaan ja se jätti kuin unelmia vaalean punaiseen ruusutarhaan, nuppuna odottamaan ruusun aukeamista kukkaan. Kun ruusu aukeaa täyteen kukkaansa, sen kauneutta ei voi muuta kuin ihmetellä. Sen suuruus ja voima aukaisee silmät näkemään oikein, jäsentämään arvot uusille mitoille ja ykseys on saavutettavissa. Sitä ihailee, sille on uskollinen, se tekee nöyräksi.

Aina näitä Jumalan kosketuksia ei kunnioiteta. Kuinka hyvin voin nähdä sen elämänkaaren, jossa rakkauteen on oppinut. En olisi ollut valmis keski-ikäisenä, en nuoruudessa, vasta nyt kypsällä iällä voin kohdata korkeamman rakkaustason, ja ottaa se autuutena. Nähdä ja kuulla sen kunnioituksen voiman, jonka se antaa, kun on valmis tällaiseen rakkauteen. Nuorena sen voima olisi pelottanut.

Kohdatkaa hyvät ihmiset vanhukset viisauden lähteenä, sillä heidän kehityksensä voi olla huimaa ylistystä arvoille, joita ei nuorena koe, ei kestä eikä näe.

Raija

VALLANHIMO

Kaikissa niissä työpaikoissa, joissa olen ollut, on käytetty demokraattista eli joukkovoimaan perustuvaa valtajärjestelmää. Tämä on jokseenkin harhaan johtava tie, jossa enemmänkin, joukossa tyhmyys tiivistyy. Uskomus yhteisen näkemyksen syntymään on vahva. Jos tieto on yhteneväinen ja kyetään luomaan kokonaisuudesta osia ja osista kokonaisuuksia, se on hyvä tie. Mutta jos valtajärjestelmiin pesiytyy tiedon sijaan tunnelähtöiset ja mielivaltaiset näkemykset, alkaa korttitalo horjua ja syntyä valtajärjestelmä, jossa nokitaan toisia, ja se kiihottaa taas uusiin mielen reaktioihin.

Syntyvätkö valtajärjestelmät automaattisesti vai ovatko ne vältettävissä. Luonnontieteiden mukaan ihminen on laumaeläin. Yksilöityminen ei olekaan itsestään selvää. Joukosta erottautuminen ja sitä vastaan taistelu onnistuu erittäin harvoin.( psykologian professori Risto Vuorinen, Persoonallisuus ja minuus, Helsingin yliopisto). Kehitys on siis pakko lähteä joukon yhteisestä voimasta ja sen on ruokittava yksilöllisyyttä niin, että se synnyttää vuorovaikutteisen demokratian.

Vallanjako ja vallanhimo eivät ole helposti estettävissä. Johtamisessa voidaan panostaa tunteiden sijaan asioihin. Mitä sitten tehdä, jos tunteet syöksyvät pintaa vähän väliä, kateus kumpuaa, vähättely ryöppyää ja mikä milloinkin nousee pintaan vallassa, joka sitten kehittää vastakkainasettelua.

Kun yhteisöt korostavat liikaa kilpailua, hyväksyntä vähenee. Voi sano, että on tervettä ja epätervettä kilpailua. Negatiiviset tunteet nousevat pintaan paremmuudesta taistellessa. Moni kaunis nainen on kokenut työyhteisössään salakavalan kateuden. Suru nousee sydämeeni aina, kun muistan kolmekymmentä vuotiaan työkaverini itsemurhan. Valtataistelua on vastustettava, se ei ole hyve. Ammattiosaaminen suojaa mielivaltaistumista, siihen työelämässä tulee panostaa.

Hyvä tunteiden hoito vaatii tosi rautaista ammattilaista kohtaamaan ja selkiyttämään tunteet, jotka vaurioittavat yhteisöä. usein olen nähnyt sellaista tunteiden hoitoa, jossa valitaan vaan puolueellisesti hyväksytyt ja hylätyt, eivätkä asiat johda. Hylkäämiseen johtaa juuri asenteet, jotka on negatiivisina syövytetty ihmisten mieliin.

Valta ja siitä syntyvä vallanhimo, on enemmän annettua kuin otettua, ja siltä löytyy takaa huono johtaminen, mikä ruokkii negatiivisuutta.

Raija

SUOMEN IHMISOIKEUSTILANNE

Olemme tottuneet näkemään ihmisoikeudet ongelmallisina Venäjällä, Pohjois-Koreassa tai Kuubassa. On selvää, että ihmisoikeudet ovat mitattavissa herkimmin näkyviksi, kun ihmiset joutuvat tapetuksi, tulevat eristetyiksi, vangitaan ideologian vuoksi tmv. Mutta nähdäänkö ne ihmisoikeuksien puutteet, joita Suomessa on. Minusta tuntuu, että tämän päivän ristiin naulitseminen on lääkkeillä turruttaminen. Ongelmat yhteisöissä tulkitaan yksilön persoonatasolle, oirehtivaan yksilöön. Monen oirehtivan yksilön tasolla on kaltoin kohtelu yhteisöissä. Sosiaalinen käytänne on monessa paikassa se, että ihmiset projisoivat omia syyllisyyden tuntojaan toisiin. Nämä sitten tulkitaan oirehtivan ongelmiksi.

Jokseenkin ajattelen, että ihmisoikeuksien riisto on yhtä helvettiä yksilöille, jos ryhmillekin. Suomessa taas kätevästi piilotetaan ihmisoikeuksien riisto. He pääsevät järjestelmään ikään kuin autettavana ja jäävät niihin vangiksi. On yllättävää, kuinka pieni on prosentti, jossa apu menee perille. Mielestäni ongelman ydin on siinä, että psykiatria etsii syitä persoonallisuudesta, ei väkivallasta, kohtelusta tai ympäristön teoista, Tämä on korjaava hoidon villakoira. Hyvä johtajuus ja hyvät työnkuvat ovat parhaimpia ennalta ehkäisyistä Ja tuntuu kyllä siltä, että suomalaiset tarvitsivat moraalin oppitunteja.

Ennalta ehkäisevästi ajatellen, yksi vaikeimmin hoidettavissa oleva asia on tunteiden hoitamattomuus. Tunteet yksinkertaisesti jätetään sivuun yksilön kehityksestä, kiirehditään sanakieleen tai kuvakieleen. Tunteet piiloutuvat, jäävät alitajuisesti vaikuttamaan, ja nämä piilotunteet nousevat pintaan vapaassa tilanteessa, jolloin kontrolli on vähentynyt, kukaan ei näe eikä huomaa. Sitä on vaikea todistaa. Kiusaajat voivat kerätä itselleen kannustusjoukon, jotka kertovat yhdessä valheellisen tarinan tapahtumista, usein myös sen, mitä auktoriteetti odottaa.

Piilotunteet ovat usein negatiivisia tunteita, kateutta, ahneutta, vihaa jne. Kun ne on ohitettu varhaislapsuudessa, ihminen ei ole oppinut käsittelemään omia tunteita, vaan heijastaa ne toiseen ihmiseen aikuisenakin. Hän antaa kateutensa kasvaa tuhoasteelle. Tämä on hyvin yleistä esim. naisten keskuudessa, juorutaan ja panetellaan selän takana, ja valtatilanteessa ne syöksyvät voimalla vainottuun asenteina, kehonkielenä, sanoina ja jopa fyysisenä tuhoamisena.

Hyvä varhaiskasvatus on mahdollista kehittää niin, että lapset kyetään huomioimaan tunnetasolla, siihen ei vain ole poliittista tahtoa, sillä kilpailevat ja toisiaan nylkevät ihmiset ovat helposti johdettavista.

Raija

RIISTETÄÄNKÖ LAPSUUS?

Tapasin kesätorilla vanhan työkaverini. Muistelimme tietysti vanhoja hyviä aikoja. hän kertoi kuinka digitaalinen aika on tullut päiväkotiin, tekniikan ihmeet. Jo kahden vuoden ikäiset kulkevat taulukoneiden kautta etsimässä omaa paikkaa päiväkodin tarjonnasta. No, mitä tuosta voi oppia, kilpailun ja vuorottelun, pakkososiaalistamisen perusjuttu. Sopiiko se kahden vuoden ikäiselle, onko hänellä valintakykyä tietoisena tai tiedostamattomana kokemuksessaan. Väitän, ettei ole.

Tuntuu aivan käsittämättömältä, kuinka päiväkodin henkilöstä toimii vastoin perustavan laatuista tietoa lapsen kehitystarpeista.

Alle kolmen vuoden ikäiset ovat täysin tunnereaktioiden ja aistimusvirtojen kokemuksen kerääjiä. Ja tämän syntymiseen tarvitaan läheistä turvallista vuorovaikutusta, muiden lasten ja aikuisten kanssa. Se luo pohjan itseluottamukseen, tasapainottaa mielen ja tunteiden kokemukset, yhdistää sanakieleen ja toiminnallisuuteen. Tämän kehitysvaiheen tarkoitus on luoda pohja ajattelulle, jossa yksilö hallitsee omia reaktioitaan, säätelee niitä ja ottaa vastuun itsestään ja saa itsenäistymisen alkuun.

Mielikuvien syntymässä tarvitaan vuorovaikutteita turvallisesti. Omat sisäiset kehohahmot ovat ihmisyyteen kohdistuvia, niistä alkaa samaistumisen kokemukset. Nyt kun koneiden kautta luodaan tilanne, jossa lapset valitsevat, he joutuvat tapahtumaketjujen kierteeseen, tapahtumat kuljettavat eteenpäin, eikä sisäistä prosessia tapahdu mielikuvien syntymään. Lapset ikään kuin juoksevat muistikuvien perässä etuaivolohkolla, ja limbinen tunnekeskuksen tunnekehitys jää kehittymättä. On kuin kiire pakottaisi aina uusiin kokemuksiin ja lapsi ei ehdi ajan kanssa tutkia kokemustaan.

Valitettavasti lasten varhaiskasvatussuunnitelmiin ei ole saatu riittävästi lasten oikeuksia.

Raija

LASTEN OIKEUDET

Olen ollut iloinen siitä, että nykyinen sosiaali- ja terveysministeri ajaa lapsen oikeuksia. Lukemattomien asiantuntijoiden mielestä lapsia ei tulisi viedä alle kolmen vuoden ikää päiväkotiin. Kunnioitan äitiyttä, mutta en sokeasti, kunnioitan isyyttä, mutta en sokeasti. Yhtälailla kuin päiväkodeissa, myös lapsen kotihoidossa saattaa lapsen osaksi tulla pelot, jotka alkavat johtaa lapsen kehitystä. 

Yhäkin meillä vallitsee näkemys, että ”Herran pelko on viisauden alku”. Päiväkodissa ei ole riittävästi asiantuntemusta, eikä aikaa lapselle. Mutta kotona voi olla myös äiti tai isä, joka uhkaillen ja pelotellen alistaa lapsen helvettiin.

Kasvatus on useimmiten kulttuurillista, pelkoihin sidottua ja tapoihin kiinnitetty. Kasvatuksen asiantuntijoiden kuten sivistysideologiaan nojaavien mielestä, kasvatuksen lähtökohta on arvot ja ihanteet, johon lasta johdatetaan itsenäistäen ja tukien lapsen omaa ratkaisukeskeisyyttä.

Toivon ministerillemme rohkeutta ajaa lapsen etua.

Raija

MIELEN MUSTAT AUKOT

Ihmisten havainnointi on yllättävän epätodellista. Tulkitsemme ja havaitsemme toista väärin, omien arvojen puitteissa. Tutkimuksia tehdään useimmiten sanakielen kautta, kyselyin. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että havaintokykymme on hyvin rajallinen. Toiset voivat olla erittäin tarkkoja havainnoidessaan, toiset epäluulon valloittamia, jotkin asenteiden valossa tarkastelevia, ja moni havainnoi kuulemaansa, kuten näkemäänsäkin ja niihin voi liittyä kovin vaillinaisia näkemyksiä, valikointia. Toisella on tietoa paljon, tunnen vielä paljon ihmisiä, joiden näkemykset nojaavat mysteerioihin, myytteihin ja taikauskoon, mitkä ovat tärkeitä kehitysprosesseissa. Loppujen lopuksi tietoa on vähän ja se on sirpaloitunutta, eikä kokonaisuuksien hahmottajia löydy paljon.

Vaikka en ole tutkija, mielelläni tutkin maailmaa, toivottavasti avoimin silmin. Nojaan paljon kokemustietoon, tosin teoriat vaeltavat joukossa luultavasti usein, kun ne joskus on sinne sisäistänyt. Ja toisaalta, teoriat antavat sen rakenteen, jonka sisällä leikaten, ulkoistaen ja viilaten voi havainnoida. Havainnointi muodostuu loogisemmaksi, eivätkä satunnaiset ulottuvuudet sitä väännä minne sattuu, irrationaaliseen avaruuteen.

Mielen tutkiminen on tullut minulle tärkeäksi. Olen havainnut, että ihminen julkiminuudessa kertoo havaintonsa opitun sanakielen kautta, usein ihanteellisesti. En pidä sitä luotettavana keinona saada tositietoa ihmisten elämästä. Olen havainnut, että ihmiset mielellään näkevät suurennuslasien kautta toista ihmistä, suhteettomasti vääristäen. On kuin mieli olisi sokea, joka peilaa kauneuden ja rumuuden heijastaen, ja nähden siinä vastakkaisuuden ilmiön. Kun hän näkee toisessa rehellisyyttä, hänellä on tarve todistaa toinen epärehelliseksi. Kauneudessa hän hakee rumuutta, vilpittömyydessä vilpillisyyttä jne. Mieli on kuin vastakkaisen puoliskojen käänteisyys. No näistä on taide puhunut paljon, mutta se ei tunnu kelpaavan tieteelle. Mieltä tulisi tutkia arvojen kautta.

Tiede on sanakielen vankilassa, jossa se tuijottelee putkien läpi. Siten elämän todellisuudesta syntyy toisenlainen kuva kuin todellisuus on.

Raija

LISÄÄKÖ URHEILU ALTTIUTTA VALHEESEEN

Useammasta tuutista on tullut keskustelua urheilun, tunteiden ja kasvatuksen symbioottisesta vaikutuksesta. Maanantaina 25.8 tuli YLE ykkösellä dokumentti Amerikan suosituimmista yliopistoista. Erityisenä piirteenä yliopistoissa oli se, että siellä sponsoroitiin vahvasti urheiluun. Sillä sai stipendejä ja valtion tukea. Huomiota herätti se, että näihin yliopistoihin oli pesiytynyt paljon raiskauksia, eikä näitä raiskauksia saatu tutkimuksen alle, naiset alistettiin hiljaiseksi.

Urheilu ei sinällään vie tunteita, mutta aika, jonka se ottaa, ottaa myös ajan tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn riittävästi. Kehon palvonta sinällään voi viedä luonteenpiirteeseen, jossa itseihailu nousee korkeisiin sfääreihin. Tämä voi johtaa siihen, että palvotun henkilön itseihailu nousee valheen tasolle, kuten ihailijoidenkin. EDM. ohjelmassa näkyi selvästi myös se, että yliopiston hallinto vältteli raiskausten esiin ottoa, koska se menetti maineensa ja valtion rahahanat sulkeutuivat. Suuret fanilaumat ihailivat urheilijoita, jotka menestyivät ja he lähtivät mukaan syytöksiin, vaikka raiskaus oli todistettu, silti he haukkuivat uhria valehtelijaksi. Omahyväisyys ja huippusuoritukset kulkivat kuin käsi kädessä valheiden kanssa.

Ringa Ropo esitti joku aika sitten mediassa, että jokaisen lapsen tulisi kilpaurheilla. Jokainen pitkälle koulutettu kasvatusasiantuntija tietää, että kilpailu ja vertailu ovat huonoja kasvualustoja. Erityisesti pienelle lapselle, joka voi ajautua kilpailussaan valheen tielle etsiessään itsevarmuutta. Jo sinällään lapsi asettaa itse itsensä kanssa kilpailuun, mikä vaikuttaa sisäiseen motivaatioon, ja jos siihen lisätään vertailua, se voi tulla liian suureksi taakaksi. Jokainen lapsi on yksilö, ja kohtaa kilpailun eri tavoin. Toista se voi innostaa, toisen lannistaa, Psyykkiset prosessit ovat niin monimutkaisia, ettei aikuisten ohjaama kilpailu ole hyväksi. Lapset kilpailevat itsensä ja toisten kanssa luonnostaan, ja sen kehittymiselle tulee antaa rauha, kohdaten syntyvät tunteet.  Suoritusten kautta kilpailu tulee vasta aikuisiän kynnyksellä. Rooliksi muodostunut minuus suoritusten avulla jättää pimentoon todelliset tunteet ja itsen.

Tasapainoisen lapsuuskehityksen tärkein prosessi on saada tunteet, itse ja ajatukset toimivaan kontekstiin tavoitteiden ja osaamisen suhteessa. Kiintymyssuhde ja tunne-elämän rauha takaa kestävää kehitystä. Jos laitamme lapset liian aikaisin kilpailemaan, he oppivat myös valheen tiet itseään tukeakseen. Sen voi nähdä amerikkalaisista yliopiston oppilaista, jotka ovat jääneet pahasti kehityksessä jälkeen ja ovat valmiita valehtelemaan, kun saavat siitä itselleen yhteisön antamaa kunniaa.

Raija

PSYKOLOGISOINTI

Nykyään tuntuu siltä, että kaikki ongelmat selitetään käytöksellä, jota psykologia tutkii. Kovin helposti ajattelemme, että ihmisten ongelmat johtuvat käyttäytymisestä, ja niin suuri määrä psykologeja yrittää kouluttaa yksilöitä käyttäytymään. Entä jos ongelma ei olekaan käytöksessä. En väitä tällä, ettei häiritsevää käyttäytymistä olisi, vaan sitä, että villakoiran ydin voi olla vallan väärin käytössä.

Elämäni on malli esimerkki siitä, kuinka psykologisoimalla voidaan tuhota ihmisen psyyke. Ilman psykologin koulutusta lastenhoitajat tulkitsivat käytöstäni pelon ja vapinan vuoksi epärehellisyydeksi, vaikka kysymys oli ahdistuksesta. Kun persoonaani yritettiin muuttaa toiseksi, siinä aktivoitui sekä ahdistus, aggressiot, että kehonkieli. Lopputuloksena oli vaikea esiintymispelko, jonka vuoksi sitten menin näyttelemään kesäteatteriin, saadakseni sen kohtuulliseksi.

Työpaikoilla käytetään, ainakin niissä missä minä olin, runsaasti tätä demokratiaksi kutsuttua tulkitsemismenetelmää, jossa käyttäytymistä analysoidaan ulkoisten piirteiden perusteella. Kohdallani se meni täysin pieleen ja sai tuhoa aikaan, ja uskon niin käyvän monien ihmisten kohdalla. Tulkitsijat peilaavat omaa kokemustaan arvioitavaan. Parhaassa tapauksessa, jos on psykologin koulutus, tämä estyy.

Sen sijaan, että manipuloitaisiin ihmisiä psykologismin keinoin, voidaan asiaa lähestyä vallan näkökulmasta. Sosiaalisuus on vain ihanne, jossa käytännössä on brutaalit toimintamenetelmät. Valtaa käytetään härskisti ja vastuu toisesta ihmisestä on kaukana. Välittäminen on sekin vain ihanne, olemme susia toisillemme. Vain erittäin harva itsensä selkeyttänyt ei projisoi omia kokemuksiaan toisiin. Vallan väärin käytössä kunnioitusta ja kuuntelua ei ole, on keskittynyt valta, jolla alistetaan toinen omaan muottiin.

Pääsääntöisesti tätä voidaan estää, jos ylhäältä johdosta ei anneta valtuuksia toisen ihmisen kontrollointiin. Työpaikalla työn ohjeistaminen tapahtuu työnkuvan kautta. Tunnereaktioiden ja valtasuhteiden hoito vaatii perustavanlaatuista ihmistuntemusta, jossa osataan kohdata syntyviä tunteita hyväksyen ja ymmärtäen niin ettei niistä synny vahinkoa. Suorastaan inhorealismilta tuntuu se näkemys, jossa ruokitaan negatiivisia tunteita, kuten ahneutta, vihaa, kateutta jmv. uskoen sen tuovan kilpailua. Todellinen kilpailu ei synny näistä, se syntyy ihmisen kyvystä luoda uusia mielikuvia.

Valtaan perustuvassa kulttuurissa on enemmän tuomioita, jotka pahentavat asiaa.

Valtaan perustuvassa kulttuurissa tuomitsemisen myötä on tottelevaisuus konteksti. Ehkä se juuri on minun näkemyksessäni vahvana, kun olen työskennellyt kasvatuksen ja opetuksen yhteisöissä. Kun aikuisetkin odottavat tottelemista toisiltaan, ei synny vuorovaikutteista kehitystä, vaan valtasuhteita.

Raija  

SYNTYYKÖ MINÄ?

Maailma on jotensakin kirjoitettu niin, että ihmisellä on minä. Minän teorioitakin on monenlaisia. Mutta sellaisia teorioita ei ole laisinkaan, ettei minää  ole. Minän syntymisen ideologia on pitkälti miesten maailmasta. Se on sidottu valtaan ja siinä olemuksena on tahdon mahdollisuus toimia. Jos maailmaa kirjoitettaisiin naisten näkökulmasta, se olisi toisenlainen, ehkä minää ei silloin olisi olemassakaan, olisi vain pelkoja ja tunteita. Minän syntyminen vaatii tahdonalaisen toiminnan ihmisen ratkaisuna, luoda mielikuvista muistikuvat.

Miesten maailmassa testosteroni vaikuttaa siten, että lihas on vahva ja toimiva. Niinpä minä saa perusvahvuuden. Miehillä on myös paljon valtaa, joka tukee minuutta. Seksuaalisuuden voimakas edustus on myös myötävaikuttanut vahvuuteen.

Pääsääntöisesti minän teorioissa ihminen on valitseva ja tahtova olento. Ihminen voi olla sisimmässään tahtova, mutta sen toteuttaminen vaatii ympäristön hyväksynnän ja se voi olla mahdotonta. Jos ympäristö laittaa hanttiin koko ajan yksilön tahtoa, hän lannistuu. Niin kävi itselleni. Pahimmillaan minän menetyksessä keho muuttui muodottomaksi. Vaikka minulla on ollut vahva tahto ja pyrkimys eteenpäin, sillä ei ole ollut merkitystä. Ympäristö on päättänyt asioistani, koska he ovat pitäneet minua hulluna. Hulluna siksi, etten ole kestänyt kolmen miehen päälle karkausta ja väkivaltaa. Se on ollut mielen heikkoutta kohdalleni osuneiden psykiatrien mielestä.

Niinpä olen elänyt minättömänä vuosikymmeniä, sillä en ole tahtonut alistua ympäristön näkemyksiin tyhmyydestäni ja heikkoudestani. Minulla on ollut siis tahto pysyä rikollisen toiminnan ulkopuolella. En ole alistunut valheeseen, jota on pidetty yllä. Tahtoni on vain jäänyt taakse.

Minulla on ollut siis vahva sisäinen minuus, jonka olen kehittänyt lapsuudessa. Ympäristön päälle karkaukset ovat vieneet kehon kielen romahdukseen, puhekielen ja ihomekon, käytökseni on ollut epäilyttävää ja levotonta ulkoisessa kuoressani, mutta sisältä ehyt. Muistan aina sen tilanteen, jossa minun lopputyötäni epäiltiin toisen tekemäksi, koska minua pidettiin heikkolahjaisena.

Vuosikymmeniä kestänyt väkivalta uusittiin jatkuvasti alistamalla yhteisön muottiin. Niinpä raiskaukset kestivät viisikymmentä vuotta. Ihminen on mitätön yhteiskunnan rattaissa. Lukematon määrä ihmisiä kärsii ympäristön asenteista, joissa ihminen on luokiteltu nollaksi ja häntä kohdellaan sitä mukaa. Ei ole merkitystä sillä, miten ihminen toimii ja käyttäytyy, hänet on leimattu valmiiksi. Yhdessä työpaikassani sain kokea sen, että minut huomattiin ihan fiksuksi ihmiseksi, muualla leima määräsi.

Kun ilkeämielisyys ja asenteet kukkivat yhteisöissä, ne pitäisi aina pysäyttää.

Raija

MERKITYSTEN KATO

Eräs äiti menetti autokolarissa lapsensa ja isän. Hän ei halunnut lääkehoitoa suruunsa, vaan tahtoi surra luonnollisesti, kuten hän lääkärille sanoi. Olisin toivonut hänen ottavan hieman rahoittavaa, mutta valinta oli hänellä. Me uskomme joskus turhan vahvasti luonnon hyvään hoitoon. Asiasta on jo kulunut kaksikymmentä vuotta, ja suru on yhä vahvana. Mutta kuka on sanomaan, kuinka kauan se saa kestää. Rutiinit auttavat surun keskellä, arjen jatkaminen. Hänelle rutiinit ovat syövyttäneet syvän uurnan arkeen, hän pesee ja pesee lattioita jatkuvasti. Kohtaamisessa hetken päästä hän ikään kuin pelästyy ihmisen läheisyyttä, ja siirtyy rutiinien puolelle. On kuin hän ei uskaltaisi enää ajatella, että hänellä on oikeutta ihmissuhteeseen, hän pelkää sen menettämistä.

Tommy Hellsten puhui ”kesäterassilla” hyväksymisen tarpeesta ihmisenä kasvamisen tiellä. Ajattelen, että elämässä on sellaista, jota ei voi hyväksyä, sillä silloin annamme pahuudelle vallan. Emme voi hyväksyä terrorismia, ihmisten mielettömiä surmia, emme kiusaamista ja vallan väärin käyttöä. Elämässä on asioita, jotka tapahtuvat kenenkään niitä suunnittelematta, ja asioita jotka tapahtuvat ihmisen pahuudesta.

Kun merkitykset katoavat, alkaa suorittaa. Ajatusten ja tunteiden estäminen, psykologisesti torjuminen alkavat olla arkipäivää, lopulta kai sitten torjutaan jo muistiakin, joka vie dementiaan. Jotkin osaavat luoda mielikuvia tapahtumille ja se auttaa selviytymisessä. Ovatko nämä Hellstenin tarkoittamia luopumisten, kärsimysten ja kuoleman estämistä elämän kohtaamisessa, hyväksymättömyyttä? Pitääkö meidän luopua niin kaikesta, että menetämme elämänilon ja nauttimisen? Emmekö voi enää iloita? Mitä kaikkea pitää hyväksyä?

Muuttaa se mitä voi, ja hyväksyä se mitä ei voi muuttaa, on aika hyvä oppi. Ja hyvin paljon asioita voi muuttaa. Kärsimys ei ole elämän tarkoitus eikä opettaja, se voi avata arvoja. Rakkaus ja myötäeläminen ovat vahvimpia elämän opettajina, niitä kannattaa viljellä. Vallan antaminen luonnottomille voimille ja uskomuksien valtavirralle, ajaudumme kaaokseen, josta ei järjellä selviä. Inhimillisyys on hyve, josta ei pidä luopua.

Raija

VOIKO LAPSUUS KADOTA?

Omaa elämää peilaten löytää joskus sellaista, mitä ei löydy kirjoista. Elämäni merkityksellisiin asioihin kuuluvat enemmän tilanteet ja tapahtumat kuin luonteen piirteeni. Joku voisi sanoa, että olen luonteeltani vahva, joku heikko, riippuen asioista.

Tahdon tällä kertoa sitä, ettei ihminen ole aina sama vaan muuttuva. Tilanteet voivat muokata ihmisen luonnetta toisenlaiseksi kuin hän sisimmässään on. Myöhemmin analysoiden voin löytää elämässäni jaksoja, jossa lapsiminäni on kadoksissa, ja käyttäytymistäni ohjaavat aggressiot, pelot, jos ilotkin. Ilon vaiheen koen olleeni opiskeluaikoina. Olen aina ollut utelias lapsi, ja innostunut oppimaan. Mutta kun elämääni kuului liialliset aggressiot, en oppinut. Aggressioilla oli kuitenkin tärkeä vaihe elämästä selviytymiseen, niiden tuli nousta pintaan, että tiedostaisin tapahtumien kulkua elämässäni. Muutoin olisin taantunut syvään masennukseen, josta ei enää nousta ylös.

Pahimmin kärsin Englannin kielen oppimattomuudesta. En pystynyt tuottamaan äänteitä niin kuin Englannissa lausutaan, eikä sanamuoto pysynyt muistissa. Tällöin oli meneillään aggressiovaihe. Puheen tuottaminen ei onnistunut, sillä ympäristön suljettua hiljaisuuteen, puheen tuottaminen oli vähäistä. Mielen aggressiota yritettiin hoitaa hiljaiseksi alistamalla. Surullisinta oli se, ettei missään vaiheessa huomioitu tapahtumia elämässäni, kohtelua, jonka alle jouduin. Etsittiin ongelmiin syitä persoonallisuudesta.

Aika ajoin saa lukea lehdistä artikkeleita ihmisen luonteesta, ja silloin annetaan ikuinen leima otsaan yksilölle. Ehkä se näin onkin, että jotkin ovat paatuneita, tunnistan jopa tällaisia henkilöitä elämän varrelta. Tunnistan myös viattomia uhreja, joita yhteisö ottaa hampaisiinsa. Tämä yhteisöllinen ongelma on paljon tullut tieteestä, jossa yksilöä tarkastellaan pahuutta etsien. Niin lääketiede kuin psykologiakin ovat menneet tähän vainoamiseen ja sillä herkuttelevat mediat. Tämän luulon ja epäilyn maastossa paistattelevat ihmiset, jotka yleistävät ja toteuttavat ismejä kuin taivaan totuutena.

Kun katson elämääni ja ajattelen sitä yleistäen muihin naisiin, tämä tarkoittaisi juuri sitä, että naisilta olisi kielletty kaikki elämän asiat ja suljettu vangeiksi ilman ihmisoikeuksia, koska he ovat naisia. Jos he menisivät kadulle kävelemään, heidän ihmisluonteensa olisi syy päälle karkaukseen.

Raija

LUOTTAMUKSEN VAIKEUS

Luottaminen on perustavanlaatuista kalliota, jota ihminen tarvitse luottaakseen itseensä, toiseen ja asioihin eri konteksteissaan. Perinteisesti ihmissuhteissa meillä on taipumusta ajatella, että silmiin katsominen on rehellisyyden merkki, usein myös ammatti-ihmiset lanseeraavat tätä. Näin se varmasti onkin, jos ihmisten välillä vallitsee luottamus, avoimuus ja rehellisyys. Tämän jouduin opettelemaan kantapään kautta elämässäni. Oli aika elämässäni, kun en voinut katsoa ihmisiä silmiin, pelkäsin ja vapisin. No näin, koska nuo ihmiset olivat epärehellisiä minua kohtaan. Taustalla oli myös häpeää, jossa minua oli syytetty rikoksesta, jota en ollut tehnyt.

Luottamuksen syntyyn on monia tekijöitä. On persoonalliset, tilanteiden, tapojen ja tarinoiden kontekstit, vain muutaman mainitakseni.

Persoonallisella tasolla kohtaamme kehon kielen useimmiten ensin. Eleettömät ja vakaat ovat tutkimusten mukaan ihmisten kokemuksissa luotettavimpia, mutta kuinka ollakaan, todellisuudessa epäluotettavimpia. Usein juuri psykopaatit ovat kylmiä, vakaita ja ilmeettömiä. Herkkä ja avoin on ehkä vilpittömin, mutta silloin kohtaamme siinä oman vilpittömyyden ja se saattaa viedä meidät ahdistukseen, koemme silloin oman vilpillisyyden.

Uskottavuutta voi etsiä tarinoiden loogisuudesta. Uskottavaa on se, mitä elämänkokemus, tieto ja taito tuovat tullessaan. Toisenlainen kuin oma tietämys on, ei synnytä helposti luotettavuutta, vaikka se olisi luotettava.

Sanakielellisessä ilmaisussa voimme etsiä loogisuutta, tarinan todellisuutta ja mahdollisuutta. Moni ihminen puhuu esimerkiksi asioita omien ihanteidensa kautta, ei havaitsemansa todellisuuden mukaan. Havaitseminenkin voi olla harhaa. Usein ihanteidensa kautta puhuvat näkevät rumuuden muualla kuin omassa elämässään. Sanakieli tuo myös erilaiset mielikuvat ihmisille, ellei kohdattava asia ole tiedollisesti samalla aaltopituudella. Valheellisten tarinoiden keskeltä joutuu etsimään todellisuutta, mikä ei koskaan ole täydellistä.

Tilanteet voivat erehdyttävästi viedä harhaan. Ei vain ehditä kommunikoida riittävästi, huomioida monia seikkoja näkemykseen.

Raija

TUNTEIDEN PIILOT

Ihminen haluaa tulla rakastetuksi. Ihailun ja hyväksynnän kokemukset nostavat pintaan tunteita, jotka synnyttävät jumaluuden kokemuksia. Useammat meistä haluavat silloin uskoa korkeampiin voimiin, johdatukseen, kohtaloon ja jos taikavoimiinkin. Hyväksynnän ja rakkauden tarve on niin suuri ihmisellä, että hän on valmis vannomaan Jumalan nimiin. Se on perustarve ihmisessä.

Kauan kadoksissa olleet tunteet voivat nousta piilostaan elävöittämään kokemuksia. Ne voivat kirvoittaa oppimiseen, muisti toimii paremmin ja innostus pyörähtää käyntiin. Joskus tunteet ovat niin voimakkaita, ettei ihminen kestä niitä, vallankin jos niitä on joutunut piilottelemaan kauan. Tunteiden esiintulon oikeus edellyttää osallistumisen oikeutta. Tunteiden kokemuksen haluaa jakaa, muuten se muuttuu merkityksettömäksi.

Monet ihmiset ovat tunteiden manipuloinnin mestareita. Ehkä he ovat oppineet sen omakohtaisesti kantapään kautta. He tietävät mitä on toivon, merkityksen ja kunnioituksen voimat. Niille joita on halveksittu ja nöyryytetty, saattaa tunteiden esiintulo olla vaikeampaa kuin niiden, joita on hyväksytty.

Ihmisen pitää saada kokea tunteita lapsuudesta saakka, harjoitella niitä, oppia hallitsemaan, etteivät ne ole valintojen avaimia. Äiti ihailee lastansa ja lapsi ihailee äitiänsä, tunne jaetaan, ettei se tule liialliseksi. Näin se toimii jälleen muissakin ihmissuhteissa, sidos äitiin on vain vahvimpia. Mutta kaikkein vahvin on pelko. Hyvässä kontekstissa tunteiden esiintulo tavoittaa ihanteiden ja realismin jännitteen sopivassa kontekstissa toimintaan. Tällöin ihminen ei menetä kykyään ajatella.

Aidoimmillaan tunteet syntyvät tässä ja nyt, mutta niillä on vaikutteet kokemuksessa menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Raija