HARHAA, TOTUUTTA, PYHYYTTÄ JA USKOA

 

Kovin usein meillä ihmisillä on taipumus kuvitella, että tiedämme totuuden ja havaitsemme oikein ja osaamme havaitun perusteella luoda oikeita johtopäätöksiä totuudesta. Mutta parempi on ajatella, että silloin tällöin ja joskus pääsääntöisestikin meillä on harhaisia käsityksiä asioista ja ihmisistä, ja tietysti kaikista maailman asioista, ja tällä harhanäkemyksellä ei ole syytä viedä totuusarvoja pimentoon.

Tosiasia kuitenkin on se, että tiede on tutkinut monenlaisia harhoja ihmisellä esiintyväksi, on aistiharhat; kuulo, näkö, keho, optiset, havainto, uskomus, yleisyys, asia, vahvistusharhat jne. Kun olin noin kymmenen vuoden ikäinen ja tein raskaita navettatöitä, menetin hetkeksi kyvyn havaita omaa kehoani. Tällöin lienee ollut kysymyksessä verensokerin lasku, jolloin aivot eivät rekisteröineet kehokokemusta, kehonkuvaa. Masennuksen vaiheessa vanhempana koin, että kehoni muuttui muodottomaksi suurentuen pallomaisesti, pienentyen lyhyeksi, venyen suhteettoman pitkäksi, ja muuttuen levymäiseksi, kun itseä ei saanut olla vallan väärinkäytön vuoksi ympäristön taholta, puhe oli kielletty osaltani, minut laitettiin tyhmän pakkorooliin siivoojaksi. Aistiharhana kehonkuva näyttäytyy maan vetovoiman vaikutuksina kehoon, kun itseä ei ole nk. tietoisen minuutena, aivot ovat pihalla kuin lumiukko, mitään ei ole havaittavissa omassa olemuksessa. Minäuskovaiset kuvittelevat, että itse on aina valitseva. Kun keho hajoaa aistimuksessa solukäyttäytymisen tasolle, mitään henkistä olemusta ei ole olemassa, tietoista valintaa. Muisti voi kadota kokonaan, kuten psykoosissa tai toimia osana ilman yhteyttä tietoisuuteen, niin kuin tapana on, vähäisin muistikuvin, mutta kuten moni tietää, joskus sanatkin karkaavat, kun tietoisuus ei ole hallittua ja saavutettavissa. Näistä kokemuksista opin tutkimaan harhoja todellisina ja ihmisyyteen kuuluvina, monet eivät huomaa ollenkaan omia harhojaan tai pitävät niitä niin epämiellyttävinä, että kieltävät ne. Jaottelu ja tutkimustieto auttaa kuitenkin ymmärtämään niitä luonnollisena.

Harhoja on ollut aina ja tulee olemaan, koska se on yksi ihmisyyden puoli, pelosta syntynyt ja tiedon puutteen vuoksi elävä. Raamatussa pelon synnyttämää harhaa kutsutaan ilmestykseksi. Ja siten on outoa, että sitä kutsutaan Jumalan ilmoitukseksi. Kaikissa uskonnoissa on paljon ihmisyyteen kuuluvia harhoja. Kun ihmisiä kohdellaan huonosti osaamatta kunnioitusta, traumat heijastelevat toisiinsa ja tuovat yhä enemmän ”ilmestyksiä”.

En ymmärrä ollenkaan pyhiä sotia ja uskontojen taisteluja toisiaan vastaan, koska ne loukkaavat jatkuvasti pyhää kaikissa uskonnoissa. Minulle pyhä syvimmin merkitsee koskemattomuutta, vapaudentilaa, puhtautta mielessä ja sielussa, johon ei saa kajota, se tarkoittaa esiin tullakseen sanaa ja/tai ymmärrettävää kieltä, ja sanat ovat välineitä, joilla elämän tarkoitus tulee näkyväksi yksilölle, ja ilman sitäkin elämällä on tarkoitus. Tämä ei ole ristiriidassa maallisen tiedon kanssa, jossa ne on sovittu merkityksissään tarkaksi kuvaamaan olevaa. Uskossa olen pyhittänyt pyhän sanan syntymiseen, jossa otan vastaan sisältäni tulevaa sanaa. Hengellisyys on eri asia kuin pyhä, vaikkakin sitä selitetään synonyymina. Hengellisyys on Jumalan väline, kuten kasteessa vesi, jonka kautta yhteyttä etsitään, ja se on konkreettinen ilmaus pyrkimyksestä ja selityksestä, selittäen merkitystä.

Uskontojen väliset taistelut pyhyyttä vastaan on näkyvissä kaikissa uskoinnossa, ja ne tuhoavat todellista uskoa, kajoavat pyhyyteen ja hengellisyyteen estäen niiden toimintaa. Ne pakottavat uskomaan ihmisen mieleen, eivätkä kunnioita mieltä, ne pakottavat uskomaan sanaan, ja sitä kautta eivät kuuntele eivätkä kunnioita profeettojen, mestareiden ja vapahtajien oppeja pyhyyden ja hengen merkityksestä. Ja liiallisessa uskomisessa ja palvonnassa vievät kyvyn kuunnella tavallista ihmistä. Uskontojen kautta pilkataan viisaita opettajia, jotka puhuvat pyhyyden ja hengellisyyden tarkoituksesta ja tulemisesta, mikä tulee korkeammasta tietoisuuden tilasta, kuten esim. Psykologian tutkija Tony Dunderfelt sanoo, että on olemassa ylitajunta. Henkisyys on ihmisyyttä enemmän maallisesti, sanakieli, tunteet ja vuorovaikutus.

Kun ihminen ilmoittaa uskossaan maallisten asioiden palvonnan ja toiston, hän taistelee Jumalan hengellisyyttä vastaan. Kun ihmisen vapaus henkisenä olentona suljetaan ja pakotetaan uskomaan, hän menettää pyhyyden ja hengellisyyden mahdollisuuden. Sosiologiassa on tutkittu ennen tietoisten käsitysten syntymää uskomuksia ja jumalien palvomismenoja. On löydetty pyhät paikat, joissa palvottiin henkiä, kuten taikauskon aikaan Suomessa. Syntiseksi ja pahaksi luokiteltiin ulkopuolella oleva, kuten nainen tai käärme, mikä on mielen ominaisuus, heijastaminen ja siten oma paha siirretään toiseen.

Pyhää yritetään muuttaa henkiseksi muuttamalla sanojen merkitystä, muuttamalla kuvia ja sanoja, kuten halloween tai kekri. Sanoilla on erilaisia merkityksiä, eikä niiden avulla tulisi käydä taisteluita, vaan oppia kunnioittaman erilaisia näkemyksiä. Kekri voi tarkoittaa luonnon kunnioittamista ja sen antimien pyhyyttä, halloweenilla voidaan viestiä kuvana pahuuden olemusta ihmisyydessä. Ihmiset pyrkivät jatkuvasti määrittämään pyhyyttä oman luonteensa vuoksi, ylimielisyyden tai muistinsa pakkomielteenä, jolloin oma vastuu siirtyy heijasteisena ulkopuolelle kuten uskomusten aikoina. Joku menee taas äärimmäisyyteen ilmoittamalla, ettei minuutta tulisi olla. Tällöin juuri menetetään havaitsemisen ja havainnoinnin kyky, ja ajaudutaan harhoihin, ei opita erittelemään ja johdonmukaisesti ymmärtämään merkityksiä sanoissa, niiden symboliarvoa, jolloin pyritään hallitsemaan toisia omien arvojen kautta, uskomaan johtajaansa, antamalla hänelle oikeutta itsenäiseen ajatteluun. Sanotaan, että joku voi myydä äitinsä, että saa omat tavoitteensa läpi.

Pelkojen taakse voi mennä piiloon omaa vastuutaan. Muutokseen tarvitaan syvällisempää ja korkeampaa tietoa mitä oikeastaan yleisesti sanat ja teot tuottavat ihmisyyteen ja maailmaan, muutos ei voi olla itsetarkoitus.

Raija

 

Pyhä eli sakraali on asia tai paikka, jolle on annettu erityisasema uskonnollisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä. Pyhä on jotakin jumalille tai muille hengille erotettua tai niille kuuluvaa. Se on arjen ja maallisen, profaanin, vastakohta. ^(Wikipedia)

 

 

 

 

VIHA LÄHTEE HUUTAMALLA

 

Apulannan Toni Wirtanen laulaa kappaleessaan, ”Kipu lähtee huutamalla” elämänohjetta. Tarkoittiko hän loppujen lopuksi vihaa, joka ehkä kivuksi asti juuttuu lihaksiimme. Minä huusin vihaani näyttelemällä vihaista naista kesäteatterissa uskottomalle miehelle. Minne ne vihat kätkeytyvät, nuo mielenterveyden mittapuiden hirvittävät tuskat? Lähteekö ne huutamalla?  Helpotusta kehosta huutaminen voi tuoda, mutta ei vielä lopullista ratkaisua, ymmärrystä ja vapautta mieleen sille, mistä viha kumpuaa. Se ei välttämättä ole oman inhon synnyttämää vihaa, se voi tulla esim. ammatissa, kuten lastenpsykiatri, professori Tuula Tamminen on sanonut, nähdessään ja kuullessaan lasten kärsimyksiä, piti mennä huutamaan tyhjään huoneeseen kipu pois.

Millä keinoin me voimme kohdata oman kipumme, ja miten suhtautua toisen kipuun? Mitä tarvitsemme tuon mielenterveyden perustunteen kohtaamiseen. Minulla viha oli juuttunut kehoon, jollakin se voi olla kurkussa ahdistuksena, karheutena ja jännitteenä, jota on vaikea purkaa muutoin kuin huutamalla. Itsekin koin kurkkuvaiheen vaikeana. Jokseenkin ajattelen, vaikka en ole lääkäri, että monien tulehdusten takana voi olla ahdistuksen tuoma lihastukkeuma. Kun nuorena typeränä juoksin miehen ohjeiden mukaan, sain lihakseni jäykäksi ja vihani jäi puheoikeiden puuttuessa kehoon yhä syvemmälle. Hieroja sanoi, että meni kaksi vuotta avatessa. Moniko juoksee vihaansa metsissä, moniko huutaa bändeissä itseilmaisuoikeuden puuttuessa, ja hyvä, että jossakin saa huutaa. Nuoruudessani kuuntelimme paljon iskelmämusiikkia, ja silloin en vielä päässyt sanatasolle merkityksineen, vaan tanssin kokemukseni ulos, mykkä tanssijatar.

Yksi asia, mikä tulee mieleeni, on oppia erottelemaan, mitä puoltaan/osaansa ihmisyydessä itseilmaisun suhteen ihminen tuo esiin ja millä keinoin. Hyväksymmekö sen vai tuomitsemme? Tunnen monia henkilöitä, jotka ovat erittäin älykkäitä, mutta esim. rivoja suustaan, tällöin keskustelen älyllisellä tasolla, ja se tuo kunnioitusta esiin. Tunnen psykologian professorin, joka ei ilmaise omia tunteitaan. Hyväksytkö silloin ihmisen oikeuden itseilmaisuun, vai rajaatko hänen käyttäytymistään? Vain kauniilla sanoillako voit tuoda asiasi esiin. Mitä, jos sinun itseilmaisuoikeutesi, ihmisoikeudet on vienyt yhteiskunta vääristyneillä opeilla ja harjoituksilla, vain jotain aivon lohkoa harjaannuttaen.

Me voimme niin monin eri tavoin rajata toisen ihmisen oikeuksia ilmaisuun. Miten monesti kysymys on siitä, että se, mitä tuomme esiin itsestämme, onkin peitetarina, kun emme uskalla kohdata tunteita, mitä on syntynyt, kokemusta, minkä olemme kohdanneet. Pääosin olen löytänyt ihmisiä havainnoimalla syvät riistot ihmisoikeudessa. Vaadimme peitetarinaan normeja, ja käytöstapoja, että menetys, hylkäys tai menettäminen ei sattuisi niin paljon. Opettelemme piiloviestintää, kiedomme sanojen ja käytöksen sellaiseen muotoon, ettei vain se rikki mennyt sielu tulisi näkyviin, ettei suru muserra yhä enemmän. Mitä sanoa öykkärimiehelle, kun hän halveksii naista jokaisessa mutkassa? Ei mies muutu, ennen kuin hän kohtaa oman kipunsa, purkaa sen, huutaa ehkä ulos, ja ymmärtää, että vihan takana onkin pullantuoksuinen alistava äiti tai isä, joka pakkoroolissaan alisti lapsensa syömään joka ikisen suupalan pöydässä, omien menetettyjen oikeuksien riivatessa valintoja, vähäisen ruuan. Valitettavasti tämänlaisia alistamisia näin useita päiväkodeissa, lapset joutuivat istumaan tunnin pöydässä uhkaavan tädin katseen alla. Pahimman tapauksen kuulin, että oksennus oli syötetty, itse näin hiustukon jälkiä niskassa.

Vaaditko siis kaunista puhetta? Vihapuhetta ei voi suosia yleisinä käytösnormeina, mutta täytyy ymmärtää, ettei tuo mielenterveydestä kärsivä ihminen saa vihaansa pois muutoin kuin huutamalla, toinen kiroilemalla, toinen laulamalla, joku juoksemalla. Vaaditko silloin tietynlaista genreä vai oletko armelias erilaisille tavoille? Annatko silloin ihmiselle kunnioituksen, ja oikeuden ilmaista vihaansa, purkaa ulos, että hän pääsee käsittelemään sen, saa vihan käsittelykuntoon? Ehkä sinä sanot, ettet kestä sitä, siihenkin on joskus lupa, mutta ei vuosiksi vihaten ja halveksien. Oletko silloin paennut itseäsi, ja haluat rajoittaa toista ja estää ihmisoikeuksia, peilaat toiseen. Ehkä taustalta löytyy se, ettet sittenkään suo hänelle ihmisarvoa, oikeutta hoitaa mielenterveyttään, vaadit hänelle omanlaistasi ilmaisua. Ehkä olet kohdannut ihmisen, jolla on Touretten syndrooma, ja kirosanat toistuvat liutana.

Esimerkkinä asenteiden luomisesta. neg. ”Minusta hänen laittamassa ruoka oli todella pahaa. ”, pos. ”Minusta hänen laittamansa ruoka oli todella pahaa, mutta suurin osa ihmisistä todella pitää siitä” Usein kauniidenkin sanojen takana voi ilmetä piiloviestintää. Ensimmäinen lause luo negatiivisen asenteen, toisessa lauseessa, sanoja ottaa vastuun kokemastaan.

 

Raija

 

 

 

UNIOHJAUS

Unia voi jälkeenpäin analysoida ja edeltävästi ohjata kohti mielekästä kokemusta itsetuntemuksen avulla. Vaikeina aikoina ja kovan väkivallan alla se voi olla vaikeaa ja vaarallistakin mielen manipulointia, jossa yksilö ei löydä todellista kokemustaan, eikä muista oikein tapahtuneesta, johon voi nojata, mutta vapaassa mielessä voi ohjata itseään mielekkyyteen päin. Täydellistä muistia ei ole olemassa, on myös vääriä havaintoja, mutta silti niitä voi kunnioittaa, sillä harhat voivat viedä ajatteluun. Harhan ja liiallisen mielikuvituksen takana voi olla pelko. Ahdistuneena unien ohjaus ei useinkaan onnistu. Pelkounien aikaan minulla oli vaikeaa vaikuttaa uniin mitenkään, sillä ahdistus tuotti kauhua. Työkaverit tulivat unessa läpi oveni kirveen kanssa. Siihen oli hirveää herätä.

Mieli tarvitsee monipuolista aistien käyttöä, ettei mikään kehon tai aivojen osista aktivoidu liikaa.

Unet voi ikään kuin jakaa sensitiivisiin näköaistimuksen kautta, ääniärsyyntyneisiin kuultuna, kosketuksiin lihasmuistina ja syväuniin, joihin ei voi vahvasti vaikuttaa, mutta joihin vaikuttaa keho- ja mieliaistimukset. Jos elämässä on liikaa järkytyksiä, eikä ole vapailla vesillä ahdistuksesta, ei aistiärsykettä ole hyvä rasittaa liikaa, voi vaikka mennä kävelemään luontoon ilman ajatuksen häivää, hengittämään ja pelkistetysti aistimaan. Jos järkytyksiä tulee koko ajan lisää, metsässä voi joutua juoksemaan loppuelämänsä, joten muitakin keinoja kannattaa etsiä. Kun mieleen on jäänyt varjo kaltoin kohtelusta, mieli jää ikään kuin heijasteiseksi kokemuksessa, rumuus heijastuu kauneudeksi, kääntöpuoleiseksi kokemuksen kautta, kokemus on ollut niin vaurioittava, ettei ihminen kestä sitä, vaan psyyke suojautuu positiiviseksi ja kertoo mielen heijastuksen totena. Vapaassa mielessä ihminen näkee sen mitä oikeasti on.

Joskus katselen mieltymyksieni mukaista, kunnioittamaani, rakastamaani, ja arvostamaani miehen kuvaa 10 – 20 kertaa, ja se tuo seksuaalista iloa, katson vilpitöntä vilpittömästi kuin lapsen sielussa ihailuna. Syväunet eivät tuo aistimusmielihyvää, vaan ovat enemmän alkuperäisten tuntemusten siivittämiä varhaislapsuuden alkumielikuvia, kuin itsestään syntyviä kuvia. Ihailua voi harrastaa ikään kuin leikkien, joka voi olla oman ukko/akkakullan kanssa tai vaikka filmitähden, tärkeintä on se, että voit säilyttää positiivisuutta itsessäsi. Voit etsiä aisteihisi mistä tahansa kauneutta, taiteesta, tekemisestä, ihmisistä jne.

Joku asiaa tuntematon voisi tulkita riippuvuudeksi rutiineja, mutta ne voivat olla juuri irtiottoa pakkomielikuvista, jotka ovat ahdistuksesta syntyneet. Se on vapaan tahdon valinta, jossa haluaa mielekkyyttä mieleen, mitä ei ole pakko tehdä, mutta sillä voi saavuttaa hyvää itseensä. Kun tekee jotain rutiineja, pilkkoo puita tai leipoo, niin vapauttaa itseään leikkiin liiallisen aivorasituksen seurauksesta. Joskus mielikuvien vähäisyydessä voi olla kysymys toiminnallisesta ongelmasta, oppiminen on ohjautunut yksipuolisuuteen, ei ole läsnä itsessään, katselee ulkopuolelta, tämän edm. koin juuri vaikean väkivallan jälkeen nuoruudessa. Yhteisövalta voi viedä puhe- ja toimintaoikeudet alistamalla ja rankaisemalla julmasti, jolloin hiljenee säilyttääkseen henkensä. Ihmiskasvojen muistelujen jälkeen voi kokea iloa vuorovaikutuksessa ja leikkiä enemmän toisten kanssa sanojen avulla, ohjata kohti ihailua. Tämä vaatii itsetuntemusta, ja omien aistien hallintaa, tietoisuutta niiden vaikutuksista. Se ei ole tunnehallintaa siinä mielessä, ettei vapaassa mielessä muistikuvat lyhytaikaisessa pysy kauaa, ja kun on jo oppinut syvällisemmin ajattelua ja tunteiden hallintaa ajattelu onnistuu.

Leikkimielisyys auttaa mieltä palautumaan vapauden tilaan, jossa valot ja varjot eivät heijastele toistensa kokemuksia, siis ne mahdolliset huonot kohtelut, jotka ovat jättänet varjon, tai jos sinut on pakotettu ja opetettu tiettyyn rooliin, kuten ylhäisyyteen tai alhaisuuteen, niin tästä voit päästä tästä eroon leikkimällä mielikuvilla. Liiallinen mielikuvien toisto levottomana aiheuttaa aistiärsykkeisiin sälää, kuten ruututuijottelu, mikä voi johtaa jopa erillisesti toimivaan yliaistimukseen, jossa syvätietoinen itse on erkaantunut, ja ihminen jää mielikuviensa vangiksi. Vakautunut mieli kestää paremmin ja enemmän aistiärsykkeitä.

Jos ja kun ihmisellä on ahdistusta ja kauhua ympärillään, psyykkisenä puolustuksena menneisyydestä ja/tai tulevaisuusuhkina, sekä tässä ja nyt tällöin lähtötilanne kehossa/ruumiissa ja itsekasvatus ja ohjaus voi johtaa harhaan, ja jos pelot lisääntyvät eivätkä omat tiedot ja taidot riitä. Terapeutin ei koskaan tulisi ohjata yksilöä mallin mukaan, vaan antaa yksilön kokea ja luoda omat mielikuvansa syväsyntyisten ja esitietoisten kuvien vaikutuksesta. Jos me asetamme ainoastaan ulkopuolelta tavoitteita; kuuntele, kunnioita, ole kiitollinen jne. emme välttämättä niinkään tutki itseämme, enemmän tarkkailemme käytöstä ja toimimme mallin mukaan ilman tunnesitoutumista. Subjektiivisessa lähestymisessä pyrimme omaehtoiseen muutokseen, emme niinkään käytöksen alueelle, odotusten ja normien maailmaan, jossa ulkopäin esitetään vaatimus, vaan kasvamme sisältäpäin. Opetukset ja neuvot voivat olla niin intensiivistä ja tiettyyn muottiin ohjaavaa, että ihmisen subjektiiviset kokemukset jäävät pois. Joskus näyttää siltä, että koko ihmisyys rakentuu yhteisöllisen aseman varaan, eikä yksilöitymistä eli persoonallisuutta ole.

Silloin kun elämässä on liian paljon negatiivisia kokemuksia, positiivisuuden etsiminen on tarpeen, mutta se ei tarkoita hurahtamista positiivisuuden harhaan, vaan on itsesuojelua, ettei mieli joudu masennuksen puolelle. Jos ympäristön ihmiset etsivät vikaa aina sinusta ja katsovat kaikkeen syylliseksi, sinulla on oikeus edes unessa kokea hyvää ja kaunista. Monien uskovaisten julistama syntikäsitys on ihmisen tuhoamista. Jumalasta on tehty vallan väline, jossa sinua vainotaan syyllisyydellä. Kaikki ihmiset eivät kykene antamaan armoa.

Rikolliset yrittävät vaikuttaa ihmisen mieleen kauhukuvilla, ja saada ihmisen toistamaan tietynlaisia kuvia uhkakuvien kautta. Siksi kannattaa harrastaa itsetuntemusta. Mielessä valhekuvat voivat tulla ja olla alitajunnan kautta tulevia ja ei tietoisia ja tuhoavat ihmisen kykyä todellisiin  mielikuviin ja näitä on syytä varoa.

Raija

MASENNUKSEN ERI VAIHEITA

 

Masennuksestani on jo niin pitkä aika, 44 vuotta, että voin katsella sitä kaukaa, etäännyttää sen ja tarkastella sen eri jaksoja, elämäntilannettani, turvaani, toivoa, toivottomuutta, kuolemaa, aivojani, arvoja, serotoniinin tuotantoa ja ympäristöäni. Voin pilkkoa sitä osiin ja yrittää analysoida, mitä silloin tapahtui, missä vuorovaikutuksesta syntynyt minäni ja sisäinen kokeva itseni olivat, vai oliko niitä ollenkaan. Siinä mielessä joskus oli, että havaitsin vielä ympäristöäni, mutta syvässä psykoosissa en havainnut mitään, reagoin hetkittäin liikkeeseen, pääosin en aina siihenkään, ääniin joskus, ruoka ei maistunut millekään, sitä vaan lapioi suuhun. Muistan hetken, kun olin suljetulla osastolla, ja ensimmäinen muistikuvani tuli, se oli kaunokirjoituksen kirjoittaminen taululle opettajaltani, mitä opetettiin vielä minun kouluaikaan. Ympäristön ihmiset voisivat havainnoida asiaa siten, missä osassa ja millä prosentilla minuus toimii, jos toimii, sillä surullisimmassa vaiheessa tuntui siltä, että kuolema oli oma herransa, se ei ollut kuolemanhalua, se ei ollut toivottomuutta, vaan unettomuuden jaksona se oli kuin oma kuolemankuva, jossa elämä oli loppunut, koska elämää ei ollut enää aistittavissa, ei syntynyt merkitystä olemassaololle, mieli oli murtunut.

Elämänkaarestani voi nähdä hyvin johdonmukaisesti sen, kuinka itse ja minä katosivat pimeyteen, olemassaolon katoamiseen, mutta sitä ei moralistiin taipuvaiset ihmiset havainneet, ei ammattilaiset eivätkä tavan tallaajat, he näkivät ihmisen itsekkyyttä, halua ja tahtoa. Voin laskea yhden käden sormin ne ihmiset, jotka osasivat havainnoida ja kuunnella, mitä mahdollisesti tapahtuu. Elämässä on aina pientä masennusta, se kuuluu elämään, mutta paha masennus tuhoaa minuuden toimintakykyä ja se on helvetin raskas kokijalleen, kuin ruumis söisi kaiken.

Avasin aamulla television, ja katselin masentuneelle annettavaa ohjetta mielenterveystyöntekijältä. Se oli kuin hakuammuntaa, sillä he eivät voi nähdä kokijan sisälle ajatuksiin, havaita vain sen, mitä toinen tekee ja/tai ilmaisee mahdollisesti itsestään sanoin ja teoin, joskus ei mitään ja tarvitsee vähän ärsykettä. Tarkoituksena on antaa apua, jospa silloin vahingossa luovuuteen ohjaaminen osuisi ja auttaisi etsimään itseä, sillä siitä loppujen lopuksi on aina kysymys, itse on kadonnut hahmottamisen suhteen, selkeitä ajatuksia ei ole, olipa alkuperäinen syy mikä tahansa. Onko menossa jääkausi, jossa aivot painavat kuin lyijy, onko menossa aistimusten herääminen, alkaa nähdä jotain kaunista, mahdollisesti kukkia, vai onko kysymyksessä mielen heijastusvaihe, jossa tietoisuus kertoo vasta mahdollisesti kuvin kokemuksesta ilman sanoja? Itse olen ollut useimmiten rationaalinen ja ratkaisukeskeinen. Tunne-elämäni ei toiminut silloin. Myöhäisessäkin vaiheessa ihastuminen tai rakastuminen oli varsin ulkokohtaista, ulkoisten arvojen mukaista havaitsemista, jossa epätoivon seurauksena toivoi jotakin, kun itsen toiminnalle ei ollut kenellekään merkitystä. Tyhmän rooli oli raskas, ei siksi, ettei ymmärtäisi olevansa tyhmä, vaan siksi, ettei ympäristö halua kuulla mitään tyhmältä.

Ulkoisen minän vaiheessa syntyi nk. kehotunteita, ja myöhemmässä vaiheessa syvätunteiden tullessa esiin, arvot olivat jäsentyneitä sisäisen itseni löytymisen tulosta, jossa kunnioitus tekoihin ja arvostukseen nostivat ihailua, ikään kuin paluu siihen lapsen aitoon tarpeeseen, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Kehotunteiden kokemuksessa arvot olivat ulkoisia. Juuri näistä havainnoista voi päätellä, milloin mikäkin osa minuudesta toimii.

Onko epätoivo syvin syy masennukseen, sitäkin se voi olla? Silloin ollaan minuudessa, joka on saanut ja oppinut saamaan elämässään jotakin tavoittelemaansa, odottanut jotain tulevaisuudesta, ja pelkää menettävänsä sen. Kun olin elänyt elämäni kovassa köyhyydessä, sitä ei ollut olemassa, vasta mahdollisuuksien maailmassa havaitsin itsessäni tätä. Olin vain kiitollinen, että sain ruokaa ja asunnon, kukaan ei auttanut, tahtoaan toteuttavat neuvoivat ottamaan niskasta kiinni, unettomuuden aikana mies epätoivonsa ajamana sanoi keskellä yötä, kun en saanut unta ”lue perkele”, halusin vain hypätä parvekkeelta, kuin olemassaolo olisi kokonaan kadonnut merkityksineen, ja elämää ei ollut, oli vain kuolema. Kun minuus alkaa toimia enemmän kuin aistimuksena, syvällä itseydessä syntyy merkityksiä, ja yksilö suuntautuu tavoitteisiin tekemään jotakin, syntyy elämyksiä, tunteita, iloa ja niiden vaikutuksesta tahtoa. Se ei ole aistimusmielihyvää, sitä ei ole, koska itsellä ei vielä ole merkityksiä, kun sillä ei ole merkitystä itselle mitä tekee. Minulta se mitätöitiin ympäristön taholta, kuolin henkisesti, minää ei ollut, taustalla oli raju itsemääräämisoikeuden riisto. Kun tunteet ovat kuolleet ja merkitykset kadonneet, aistimushalu mielihyvänä aloittaa mahdollisesti toiminnon, jossa kokemuksen jälkeen alkaa syntyä myös syvätunteita kuten iloa ja tämän seurauksena mielikuvia alkaa ottaa kiinni ja käsitellä niitä tahdonalaisesti, järkevästi, jos valintamahdollisuus on olemassa eikä väkivalta hallitse olemassaoloa.

Minuus on kuitenkin ehdottomasti itsen ja ympäristön tulos. Jos yksilö ei voi olla yhteydessä toisiin, on erittäin harvinaista, että yksilö eläisi vain itseään varten. Vuorovaikutus on synnynnäinen tarve. Seuraavassa on kuvaus masennuksen fysiologisesta kuvauksesta. Mistään en ole koskaan löytänyt vastausta siihen, miten serotoniinia syntyy, sain sitä lääkkeenä, mikä auttoi jonkin verran. Mutta se ei tuonut vastausta vuorovaikutuksen tarpeeseen. Sitä olisi voinut lukea taiteestani, kun aloin elpyä mielentilastani, piirsin kuin elämänvärin taustalle tauluun, ruohonvihreän, ja keskelle suuren verenpunaisen sydämen, mikä vuoti mustaa verta. Ystäväni, joka maalasi paljon, siveltimen jäljet olivat hyvin värikkäitä viivoja, ja tällöin pitäisi hyväksyä vimmaisiakin tekoja, sillä mielen kokemat ahdistukset voivat olla hyvin syvällä lihasmuistissa, ettei niitä saa irti helpolla, näin voisin kuvitella, itse menin yhä syvemmälle lamaannukseen, minuudessa ei ollut riittävästi halun ja tahdon harjoitusta. Dementoituneilla tätä merkitysten katoamista voi nähdä kuinka he ikään kuin hakevat yhteyttä kokemukseen kosketuksilla ja maistellen kielellään eri paikkoja. Moralisteille tämä tarkoittaa itsekkyyttä ja ahneutta, asiantuntijat tietävät, että merkitykset ovat katoamassa, ja ihminen hapuilee elämässään menettämiään merkityksiä ja minuuden toiminnalle tarkoitusta, mikä tahdosta voi syntyä.

Raija

Hyvän kuvauksen masennuksesta löysin ”Mielenihmeet” sivuilta. Sivustolla paljon lisää hyvää tekstiä. Hormonien syntymä on serotoniini tuotannossa merkittävä osavaikute.

 

Sopiva määrä serotoniinia aivoissa auttaa meitä tuntemaan itsemme positiiviseksi, onnelliseksi, rauhalliseksi ja turvalliseksi. Alhainen määrä tätä aivojen välittäjäainetta voi johtaa negatiiviseen tai huolestuneeseen tunteeseen sekä ärtyisyyteen. Serotoniinin puute voi tehdä sinut pessimistiseksi, surulliseksi, epäluuloiseksi tai aiheuttaa jopa paniikkihäiriöitä. Se voi johtaa masennukseen, ahdistuneisuuteen ja muihin terveysongelmiin. Tässä artikkelissa puhumme alhaisen serotoniinitason tunnusmerkeistä.

 

 

SANOJEN SYÖVEREISSÄ

  

Sanat voivat synnyttää kovin erilaisia mielleyhtymiä eri ihmisille. Eilen halusin kirjoittaa lohdutusrunon ystävälleni. Mietin pitkään, voinko käyttää sanaa satu, miten hän sen kokee sairauden keskellä. Onko hän sairautensa keskellä hermostonsa ja kipujensa keskellä vai pääseekö hän leikkimään vapauden tilassa, vai miten sanat vaikuttavat? Sanat on arvoihin sidottuja, jopa arvovaltaisia. Ajaudumme helposti sanojen käytössä saarroksiin, ei synnykään mielikuvaa, ja/tai se on niin rajoittunut, ettei anna tilaa uuteen näkökulmaan, se on pakkomielikuva. Tämä on tutkittua merkityssuhteiden syntymää, jossa ajattelussa sana avautuu kokijalleen kuvan kautta, minkä sanayhteys on opettanut ja voivat olla samanlaisia tai erilaisia, yhdistäviä tai erottavia. Oliko ystäväni vapaa assosioimaan oma mielen ja sanojen kautta, vai oliko hänet pakotettu etuotsalohkolla uskomaan, vai oliko oikeutta unelmoida tulevaisuuteen nähden, synnyttämään omia kuvia yksilönä, vai voinko ystävänä antaa hänelle sanojen kautta vapauttavia mielikuvia, jossa merkitys voi viedä vapauden oloon, leikkimään ja muuttumaan uuden oppimisessa.

Lapsuudessani pääosin uuden ja/tai vanhan oppiminen/muistaminen tapahtui kuulemisen kautta. Vaikka minuudessani oli leikkimieli ja kyky luoda sekä nähdä asioita etuotsalohkolla leikkien, kuuleminen ehdollistui hermoston kautta keskittymiseen hyväksymisen normeissa. Se toi minulle aikuisena niin vahvan keskittymisen korvan alueelle, että kuuleminen alkoi tuoda kipua. Ei voi koskaan tietää, missä oppimisen kokemuksessa ihminen elää, onko hän hermoston kipujen armoilla, vai leikkii sanoilla ja kokee merkityksiä. Keskittymistä on keskiajalla opetettu jopa niin, että lasten virtsarakkoon on pumpattu vettä niin paljon, että lapsi sitten kivun kautta tottelee ja uskoo sanotun sidottuna auktoriteetin antamiin merkityksiin. Vapautta ei ollut, leikin oikeutta ei ollut, oli vain väkivallan tie oppimiskulttuurissa. Kasvatustieteessä tätä vanhoillista ehdollistamisoppia sanotaan behaviorismiksi, leikkioikeuden saavuttamiseksi tarvitaan konstruktiivista oppimisoikeutta.

Jos ajattelette esim. Raamattua, siinä sanojen muuttaminen on jopa mahdotonta, koska sen uskotaan olevan Jumalan sanaa. Tavallisessa arjessa törmäämme tilanteisiin, joissa sanoja varjellaan. Minua on rangaistu sanojen käytöstä työssä, sanamuotojen käyttämisestä, varmaankin olen ilmaissut itseäni huonosti.

90 luvun alussa suoritin sosiaaliohjaajan tutkinnon sosiaalialan oppilaitoksessa, opistotasoisena, mikä siirtyi samana aikana ammattikorkeakouluksi, neljän vuoden ajan tutkin sosiaalisuutta. Se oli uudistetun koulutusjärjestelmän muoto, jossa oli sekä lääketieteen, hoitotieteen, että sosiaalitieteiden oppeja ymmärtää ihmisyyttä. Se oli vanha diakonissan tutkinto, johon oli lisätty tieteellisiä näkemyksiä, ja se oli kirkon hallinnoima tutkinto, kotona kutsuimme osaajaa tippatädiksi, joka kävi rokottamassa meitä. Koulutuksessa oli siis sairaanhoitajan perustutkinto, nykyisestä en tiedä. Mutta yhtäkkiä me ei kelvattukaan juuri mihinkään työhön tai virkaan, osaamista alettiin tuijottaa sosiaalisena kytköksenä, ja siihen liittyi sosialismin näkemystä, ja sitä mielikuvaa ei haluttu yhteiskuntaan vaikuttamaan. Kesti 20 vuotta ennen kuin ammattinimike saatiin virkojen oikeutukseen. Tieto ei siis ratkaissut, vaan taustalla ollut instituutio, kirkko ja lääketiede, joka oli saanut arvostetun aseman.

Myös eri ammattien arvostaminen voi olla kovin leimaavaa ja estää tai lisätä tiedon saantia, ihmiset ehdollistuvat kunnioittamaan ulkoisia merkkejä, kuten lääkäri, sotilas, pappi jne. Nämä ovat myös rajoittaneet vahvasti ihmiskäsityksiä, ja luoneet ihmiskuvia, joissa ei todellisuus ole kohdannut, vaan oppimisesta on tullut itseisarvo ilman ihmisyyden oikeutta sitoutua oppiin, kun esim. tunteet eivät ole olleet mukana.

Kaiken kaikkiaan olen ihmetellyt sitä, että sosiaalisuuteen kuuluva vuorovaikutus ei ole tullut arvostetuksi, vaan enemmän toistaminen ja uskominen, auktoriteettiuskoisuus ilman uusiutuvaa oppimista. Itselleni kristinuskon pääsanoma on olla vuorovaikutuksessa itsensä, toisten ihmisten ja Jumalan kanssa. Näin ”pyhähenki”, siunaus tulee ulkoa yhteyttämään rakkauden kautta elämää. Kun ihmisyys viedään ehdollistumiin eikä vapautta ole, pahuus pääsee hallitsemaan pakkoruumiillistumana joihinkin elimistön tai ruumiinosiin, eikä luonnollinen elimistön tehtävä toteudu. Arvot ovat sekaantuneet liiallisen pakon tai yltiöpäisen vapauden vuoksi. Kun antaa ihmiselle mahdollisimman vapaan tilan valita, hän todennäköisesti ajautuu kohti vapautta ja lähelle korkeinta potentiaaliaan ihmisenä, ellei ole väkivalloin alistettu muottiin.

Raija

 

 

 

ÄIDIT VAIN, NUO TOIVOSSA VÄKEVÄT, JUMALAN NÄKEVÄT

 

Tuo lause on vahva, Lauri Viita on sen runoillut äitienpäiväksi. Itse muistin sen pitkään muodossa, äidit nuo väkevät, toivon he näkevät. Viita on varmasti halunnut äitien kunnioitusta, ja runo on mahtipontinen, nähdä Jumala. Viidan läheistä kuunnellessa minulle tuli erilainen käsitys kuin julkisuudessa hänestä on saatu. Hän oli raivoava öykkäri, joka piinasi läheisiään, mutta osasi kirjoittaa kauniisti. Usein se juuri kauneuden palvonta kertoo totuuden taakse.

Palvova jumalakuva kertoo ajan ihmiskuvasta, kuten ihmisyys on, niin sama on myös Jumala heidän käsityksessään. Suuria kumartelevat ylistävät aseman ja arvon vuoksi ihmisiä ja raivoavat heikommin arvostetulle. Minun ihmiskäsityksessä Jumala puhuu sisäisesti itselle, ulkoistettu Jumala synnyttää uskonnot, kun taas sisäistetty Jumala on kuin metafora, jonka kautta pääsee sanojen tielle, irti mielikuvituksen vallasta. Näkemykseni tulee psykoanalyysista, mutta luonnollisesti siellä ei käytetä tätä Jumala ilmaisua. Joku viisas sanoi yhtenä päivänä, ettei Jumalaa tule kutistaa omiin kuviinsa.

Kun pohtii Jumalaa ja ihmistä kunnioittavaa, palvovaa tai halveksuvaa käytäntöä historian valossa, kuva vie kauas. Kristinuskon syntinen Eeva on aloittanut naisvihan, jolla on saatu paljon pahaa aikaan. Kun sanoja tulkitaan kirjaimellisesti, se estää kokonaiskuvan näkemistä ja silloin ei osata lukea vertauskuvien kautta, eikä avata metaforia. Islamin uskossa naisviha on hyvin konkreettista. Osittain on niin, että meidän mielen rakenteesta johtuu se, että kuvia on katsottava erilaisena kuin ne sanamerkitykseltään puhuvat. Mieli voi muuttua kaksipuoliseksi, liian heijastavaksi, ja näemme asioita peilinä. Unitutkija psykiatri Carl Jung sanoo, että unet ovat aina yksilöllisiä, vaikka yhteisiä arkkityyppejä on löydettävissä.

1856 syntyneen Sigmund Freudin sanotaan siirtäneen syyllisyyden naisesta/äidistä lapsiin. Syntikäsitys on siirtynyt aika ajoin ihmisistä toisiin. Tänä päivänä syylliseksi voi joutua homot, vanhukset, äidit, isät jne. ylipäätänsä erilaiset. Aina kun syylliseksi nimetään joku yksilö tai ryhmä, asian käsittely jää taakse. Syntikäsitys ei kestä useinkaan asiallista tarkastelua. Tunnemme mielen toimintaa jo niin paljon, että olisi syytä alkaa käsittää sen vaikutusta ihmisen ymmärrykseen.

Vainoaminen on johtanut joukkomurhiin, sotiin, ryhmien vainoihin, yksilöiden tuhoamiseen jne. Itselläni suuren surun on tuonut äitien pakkosterilointi Suomessa aina vuoteen 1969, jolloin fiksuja äitejä steriloitiin ja häpäistiin järjettömästi. Naisille kirjoitettiin mielisairaan paperit, että toimenpide voitiin suorittaa lain puitteissa. Suomessa noin 4000, Ruotsissa huomattavasti enemmän. Toimenpide oli paljolti sosiaalipoliittinen, virkamiehet kävivät tekemässä diagnoosin, ja lääkäri allekirjoitti. Suuri perhe riitti oikeuttamaan teon. Kun ajattelemme yhteiskunnallisena kustannuksena asiaa, se ei ole itsestäänselvyys. Suurperheistä saattoi kasvaa liuta täyspäisiä työntekijöitä yhteiskuntaan, sosiaalinen kyky huomioida toista tuli oppina kodista, ei aina, kun taas joku yksilapsisen perheen lapsi sairastui vaikeisiin psyykkisiin ongelmiin kasvatuksen tuloksena ja synnytti huomattavat kustannukset.

Äitien asema synninkantajana on tosi rankkaa ja siitä purkautuu suurta vihaa ja ongelmia perheisiin. Uskonnot ovat tuottaneet perheisiin mittavia ongelmia antaessaan miehille vallan hallita naisia, alistaa heidät arvottomaksi, mutta ei valtioita ja yhteiskuntia voi vapauttaa raskaiden tekojen vastuullisuudesta. Lapset oppivat, ettei vanhempia tule kunnioittaa, sen voi nähdä viime vuosikymmenien ajan syydetyistä artikkeleista ja median haastatteluista, ei ole ihme, jos lapset syyllistävät vanhempiaan ja hyppivät silmille. Kun maailmaa hallitsee ihmiskuvat, jotka perustuvat apinaoppeihin, ei osata erottaa henkistä kehitystä fyysisestä, ja tulos tuppaa olemaan ongelmallinen. Mielenterveydestä ja tunteiden kehityksestä on jo runsaasti tietoa niin, ettei uskomuksien varaan tarvitse päätöksiä, lakeja ja käytäntöä valita. Henkisen tien kasvu on aivan erilainen kuin fyysisen, fyysisyys luo alustan, jossa henkisyys elää. Tunne-elämä on omalakisensa, siitä on monet todisteet korkeiden asiantuntijoiden todistamina.

Vanhemmilla ihmisillä on usein kyky nähdä ennakoivasti, suhteuttaa sitä menneisyyteen oppien siitä, ratkoa asiaa sillä tietämyksellä, mikä on kertynyt. Suurin osa vanhemmista toimii viisaasti, ja osa on todella ilkeitä, niin lapsissa kuin vanhemmissakin, puhumattakaan virkakoneistosta.

Raija 

PAHAN KOSKETUKSESSA

 

Luin Janne Saarikiven kolumnia YLE:n sivuilta. Hän puolustaa sanakielen oikeutta, kuten hänen ammattiinsa kuuluukin, kielitieteilijän professorin ominaisuudessa. Hämmästelin kuitenkin hänen argumentointia leikin suhteen, ikään kuin erottaen toisistaan erillisenä toimivaksi aikuisuuden ja lapsen itsessä. Leikkejä luokitellaan erilaisiksi riippuen siitä, miten se lähtökohtaisesti esiintyy. Itselleni erityisen rakas on luovat leikit, jossa itseilmaisun kautta syntyy leikkiä minuuteen luovalta puolelta. Leikissä lapsi kuvittelee asioita toisenlaiseksi, kiven kissaksi, mukin kaniiniksi jne. ja tällöin kyky empatiaan paranee.

Leikki, jota sain varhaislapsuudessa kokea vapaasti ja vahvasti, oli juuri enimmäkseen luovan leikin ilmaisua.  Ja ohjatut leikit olivat laulu- ja piiri leikkejä.

Leikkimieli persoonallisuudessani sai olla melko vapaasti aina 16 ikävuoteen saakka, lapsuudessa ei vielä ole syvätunteiden tuomaa vapaudessa syntyvää luovuutta kovinkaan paljon. Sitten pahasti traumatisoinut tapahtuma sulki persoonallisuuteni. En saanut ilmaista enää itseäni, vaan yhteisövalta määräsi ajatteluni ja tunteeni, salaten rikosta, mikä oli tehty ja sain rankaisuja, jos ilmaisin itseäni, vähintään roolien kautta käytöksenä se näkyi vahvimmin, kehonkielessä. Tunteet lukittuivat kehooni, jota aloin kutsua ruumiiksi, aggressiot ja suuttuminen olivat satunnaisia pahimmissa hyökkäyksissä. Varhaislapsuuden leikkikaudelta oli jäänyt personallisuuteeni ihailun ja keskustelun tavat suhteessa toisiin ja uskoin niihin pitkään, ainakin kuusikymmentä vuotta, toivoin toiselta hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Pahuus eli ja oli asenteissa ja mielikuvissa, joita kuljetettiin ihmisten kesken, persoonallisuuteni ei saanut toimia, ja tunteisiin syntyi inhoa ja vihaa, mutta ilmaisuoikeutta ei ollut, ihailu jäi kuin pieneksi tähdeksi sieluuni.

Sitten kaikki yhteydet katkaistiin yhteisövallan avulla ennakkoluuloja vahvistaen, koska minun katsottiin olevan ymmärtämätön, mielisairas ja häirikkö, koska toin asioita esiin ja halusin puhua. Ja 2 - 3 vuoden päästä hylkäämisestä, minulle alkoi syntyä ilkeitä ajatuksia, niitä kohtaan, jotka halveksivat, muihinkin satunnaisesti, ei kuitenkaan toteutukseen saakka. Halusin heille pahaa, rangaistuksen ja tätä ennen olin ihaillut ihmisiä, leikkiminäni suojeli pahuudelta ja oli ihanteellinen. Siksi minun on vaikea uskoa mihinkään synnynnäiseen pahuuteen persoonallisuudessa. Yksi mielenmurtumisen syistä tapahtuu ja kehittyy itseilmaisuoikeuden riistossa, jolloin psyykkinen puolustus tuo pintaan aggressioita ja suuttumista ja jos siitä rangaistaan, se voi lukittua kehoon, kuten minulla, joillakin se tulee ulos väkivaltana, ja sen oireena on useimmiten masennus. Ikään kuin masennuksen syynä on silloin kehollisuuteen lukittuminen, ei tunteet ja siksi sitä ei voi hoitaa ainoastaan tunnepuolella.

Minuuden osassa, leikillisellä puolella, pahuutta ei esiintynyt, ja leikkiminuuteen kuuluu oleellisesti luovuus, tunteista syntyneenä, psyykkisessä ahdistuksesta syntyneessä luovuudessa palikoita järjestellään eri kohtiin siirrellen, yksilöllisessä tunneluovuudessa ne näyttäytyvät uudempina ja kun kokemukseen tulee vain pahaa lyöntiä ympäristön ihmisiltä, se heijastuu tunteiden tulemisessa pahuutena. Voi vain kuvitella kuinka vaikeaa on pahuutensa ymmärtäminen, kun se kohtelun kautta tulee ymmärtämättömälle lapselle taakaksi.  Minun on ollut helppo analysoida itseyttäni. Ymmärrän, että paha on synnytettyä, pahoista teoista syntynyttä. Se tulee tunteina ulos, ja juurtuu kehoon pahojen tekojen kautta.

Tavallaan se masennuskausi, mikä tapahtui väkivallan seurauksena, jähmettyminen ja jäykistyminen ruumiiksi, ja itsen tuhoutuminen avasi minulle sen, että väkivalta ja julma kohtelu tuottaa pahuuden muuttaen tunteet pahuudeksi, tuo kristinopin paholainen, miksi sitä on sanottu, onkin pahuuden synnyttämistä kohtelun kautta. Vihan syntyminen itsestä ja/tai toisesta on monien asioiden summaa ja johtaa kierteeseen, jossa viha synnyttää vihaa. Muuta ratkaisua tuskin lienee kuin hyvä käytös toisiamme kohtaan ja jatkuva oppiminen.

Analysoin itseäni, että pahuus syntyi vuorovaikutuksen vaikutuksesta, eli kun suljettiin pois vuorovaikutuksesta, ja kehoon kohdistunut väkivalta synnytti masennuksen, mikä jäykistyi ja jähmettyi kehoon. Oma ilkeyteni on voinut kasvattaa sitä, että olen hyökännyt halveksuntaa ja väkivaltaa vastaan. Aggressio suuttumuksena on kuitenkin terve ilmiö, ja synnynnäinen, mikä on suoja yksilölle. Vihaksi muuttuneena jatkuvien iskujen myötä se alkaa tuottaa ilkeyttä.

Kultit ja aivopeseminen, jumalaksi itsensä kuvitteleminen, on monen pahuuden takana, johtamisen menetelmät ja opit, joilla oikeutetaan se, että harhautetaan joukkoja murhiin ja tappoihin, mikä rikkoo juuri kaikkea hyvää kehitystä vastaan ihmisyydessä.

Ehkä se olikin minun elämäni tarkoitus, oppia tuntemaan itseään, löytää merkitykset ja arvot, joita ihmisen hyvinvointiin tarvitaan. Tuntea pyhää vihaa sitä kohtaan, että ihmisen kaltoinkohtelu on pahin syy siihen, että ihminen sairastuu sekä fyysisesti että psyykkisesti, oppiminen estyy ja pahoinvointi heijastuu itseen ja toisiin. Tärkeämpää on löytää itsensä, kuin etsiä vikoja muista, tärkeämpää oppia tuntemaan itseään ja löytää yksilöllisesti esiintyviä tunnelakeja, joissa löytyy kaikille yhteiset lainalaisuudet, tärkeämpää kuin se matemaattinen nerous tai Englannin kieli. Loogisuutta tarvitaan myös nähdä tunteiden syntymää, mielen käyttäytymistä ja oppia analysoimaan niitä.

Vapaus ei voi villinä elää ihmisessä, useimmiten me olemme aistiärsykkeiden vietävissä, ja seksuaalisten yllykkeiden takaa-ajamina. Aistien käyttöä on harjoitettava maltillisesti, etteivät ne ala ohjaamaan ihmistä unohtaen ihmisen sisimmän ja lopulta ohjaava ja valitseva tekijä halussa ja tahdossa on yliaistimukset, ei ihmisen itse tietoisena, vuorovaikutuksena tunteiden ja sanakielen kautta. Leikki on sinällään hyvin järjestystä hakeva, tarkka, vakava, viisas, terävä ja kriittinen, kuin vanhus itse, mutta myös naurava ja ilon löytävä.

Raija

KETÄ TAI MITÄ SYYTTÄISI KESKUSTELUONGELMISTA?

 

En ole olleenkaan vakuuttunut siitä, pitäisikö ketään syyttää ihmisen pahoinvoinnista, mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, väkivallasta ja jos jonkinmoisista häiriöistä ihmissuhteissa. Parempi olla syyttelemättä ja pyrkiä ratkaisemaan asia niin, että kaikki menevät eteenpäin. Tietenkin pahoissa rikoksissa rankaisu on tarpeen, ja vahingoittamista on estettävä. Perinteisesti näihin on pyritty vaikuttamaan keskustelun avulla, mutta aina keskustelutaitoja ei ole, ja kykyä kohdata itseään ja muita. Monta kertaa asioiden käsittely on aloitettava ajattelun kehittämisestä, mielikuvien synnyttämisen taidosta halliten tunneryöpytystä. Kuunteleminen ja keskustelu on taito, jossa tarvitaan osaamista. Parhaimpana keskustelijana olen pitänyt ystävääni, joka oli ammatiltaan keittäjä, mikä ei tarkoita sitä, että kaikki keittäjät osaisivat keskustella. Mutta hänellä oli taito, mitä juuri minä tarvitsin, väkivallasta heikentynyt puhetaitoni oli este ymmärryksen syntyyn, ja hän rakensi tarkentavilla kysymyksillään minuun kykyä ilmaista itseäni ymmärrettävästi, opetti rakentamaan mielikuvaa, minkä puheessa oli tultava ymmärrettävään muotoon toiselle. Koulutuksissa nämä vahvistuivat, mutta ystävyyden taustalla oli tunteet, jossa syntyi sitoutuminen.

Näyttää siltä, että alkujaan yhteiskunnan tuottamat yksilön ongelmat johtavat yksilöä syyttäviin käytäntöihin. Yhteiskunnan tekemät rikokset lakaistaan maton alle, eikä media niistä kerro. Valvooko sittenkin valtio mediaa? Kun taannoin katsoin MOT ohjelmaa, ”Hyvissä aikeissa”, mielenterveyteen tulleita ongelmia ei kerrottu. Tämä linja kertoo siitä, ettei lääketiede ymmärrä niitä, ja siksi ei myöskään niistä kerro. Nämä ihmiskuvaongelmat vaivaavat myös kirkkoa ja uskontoja. Kun nainen on syyllistetty ongelmien synnyttäjiksi ja pahan alkujuureksi, se on tuottanut perheisiin ja yksilöihin runsaasti ongelmia, mitkä ovat sitten laajemmin levinneet yhteisöihin. Yhden syyllistäminen, leimaaminen ja häpäiseminen tuo syyttäjien armeijan yhteisöön ja ihmiset lukittuvat rooleihin sekä asemiin, ylivaltaan. Asenteet tiedon kulkuna yhteisessä tarinassa elävät vuosisatoja.

Keskusteluissa on varauduttava erilaisiin näkemyksiin, tunnevyöryihin ja loukkaantumisiin, myös iloon. Samoja asioita koettaessa syntyy herkemmin yhteisymmärrystä, kuten esim. armeija ja synnytys, mutta se ei ole tae, negatiiviset kokemukset voivat johtaa hyökkäykseen myös positiivisissa asioissa. Erilaisissakin näkemyksessä voidaan saavuttaa yhteinen näkemys, jos tieto on selkeä ja looginen, sillä periaatteessa uskon, että ihminen pyrkii hyvään, paha voittaa, jos sitä ei näe eikä taistele sitä vastaan. Valtataistelu ja ahneus estävät tiedon saantia, totuuden vastustajat ja valhetarinoiden kertojat. Onko sittenkään niin, että itsensä ylös nostamiseen tarvitaan ylentäviä tarinoita, toki niitä saa olla, mutta ehkä tärkein kuitenkin on se, että ihminen voi nousta surun painamasta mielestä ylös itsensä toteuttamisena, itseilmaisun oikeudella? 

Taistelut toisten mielipiteitä vastaan eivät aina johdu toisen ihmisen mielipiteistä tai teoista, toki sitäkin, mutta taustalla voi olla syvemmät tunnereaktiot, inho ja ihastus, joissa varhaisten kokemusten jäljet nousevat pintaan, ja välit tulehtuvat todennäköisesti, kun menneisyyttä ei ole käsitelty. Liiallinen ihailu voi johtaa karmivaan kateuteen, sen kääntöpuolena on inho, ja tämä näkyy erityisesti kehollisesti, ja tunteet heijastavat tätä tilaa. Kun arvot ja merkitykset eivät ole selkiytyneet, nämä tiedostamattomat tunteet johtavat näkemyksiä ja käyttäytymistä enemmän kuin sanakieli.

Itsetuntemus on paras tie löytää sopuisaa kommunikaatiota. Toinen tarkkailijana ei välttämättä ole paras vaihtoehto, tunnereaktiot johtavat tulkintoihin, toisen aliarvostaminen ja oma mieli voi tehdä tepposet, näkee vain vastakkaisena sen, mitä toinen on ja etsii toisen käyttäytymisestä harvoin tapahtuvaa. Kanssakäymisen kieli voi olla hankalaa, jos merkitykset ovat toisenlaisia kuin itsellä, eikä välttämättä ymmärretä toisen ajatuksen juoksua, silloin vain kunnioituksella toista kohtaan päästää ehkä joskus ymmärrykseen ja hyväksyntään, nähdään asia positiivisena, kun tuo erilainen mielipide, tai näkökulma, voi olla minun oppimisen tien tarkoitus ja toisenlainen mielikuva on ilon lähde, kun pääsee irti hetkeksi itsestä, vapautuu ajatuksen paineesta.  Neuvominen ja opettaminen näyttäisi olevan kuin suomalainen kiirastuli, vaikka sitä vastaan taistelee, se pulpahtaa pintaan joissakin tilanteissa. Silloin auttaa ihmisen kunnioitus, kuulla ja nähdä hänen todellisuuttaan. Terminologiat eivät aina avaudu, asioista ei synny ymmärrystä, ja silloin on parempi kunnioittaa ihmisoikeuksia. Keskustelu on kuin iso rakennustyömaa, vasta oikean kohdan löytäessä palikka sopii kuvioon ja kartta kokonaisuudesta rakentuu yhdistäväksi tekijäksi.

Yhteisten näkemysten rakentamisen ytimessä on aina yhteisyyden ja tekojen kautta ihmisyyden tunnustamista niin, että arvot ja teot puhuvat oikeuksien ja velvollisuuksien puolesta ja näkemykset rakentuvat kokonaisuuteen päin, osia yhdistäen loogisuuden ymmärtäen. Kun itsevaltius määrittää ihmisoikeuksia, tieto ei ole valintojen taustalla, vaan valta, mikä on eri keinoin hankittu, ja se tuhoaa tietoa sekä vääristää oikeuksia.

Raija