tiistai 31. toukokuuta 2016

SITÄ SAA MITÄ TILAA


Tuo otsikon lause erään tunnetun urheilijan käyttämänä särähti korvaani, erityisesti kun hän on tunnettu myönteisestä elämänasenteestaan. Hän on suuri sankari, jonka sanomisilla on paljon painoarvoa yhteisölliseen arvomiljööseen.  Hän tuo esikuvia julkiseen keskusteluun, ja ohjeistaa moraalikoodeja.

Moraali ja oikeudentaju eivät ole helppoja asioita. Kantin luokituksessa elämme pääosin kaikkein alimmilla asteikoilla, asenteiden viidakossa. Asenteiden ja yksinkertaisuuksien viljely ruokkii siellä pysymistä.
Kun yhteisö hakee moraalia, se ei useinkaan osu kohdalleen. Olen kohdannut lukuisia moraaliongelmia, jossa on uhraamisen elementit läsnä. Niinpä lause, sitä saa mitä tilaa, on järjetön. Tässä urheilija selitti, että jos on ystävällinen, saa myös ystävällistä kohtelua. Valitettavasti ihmiset ovat paljon raadollisempia. Saattaa olla, että palvottu henkilö saa sokeaa kunnioittamista, jonkin arvokkaan asian edustajana. Hän on kuin arvojen esikuva, jolle kumarretaan siinä arvostetun hyveen vuoksi.

Arjen raadollisuudessa ollaan ehkä syvemmällä mielen sokkeloissa, kuin julkihyvyydessä. Näitä raadollisuuksia sain nähdä työelämässä. Kun joku henkilö oli mustamaalattu, hänen käytöksellään ei ollut mitään merkitystä, moraali nousi asenteiden tasolta. Kiusattu henkilö saattoi olla erityisen fiksu, mutta joskus luonnollisesti väsyi kiusaamiseen ja käyttäytyi sopimattomasti. Kuva tuosta henkilöstä tehtiin satunnaisten puolustusreaktioiden perusteella, ei pääsääntöisen käytöksen. Suhtautuminen toiseen ja kunnioitus pysyi asenteiden tasolla.

Mielen funktiossa on hyvä muistaa, että mitä vahvempaa on palvonta, ja mitä suurempaa sekä kauniimpaa se on, sitä julmempi on sen kääntöpuoli.

Uhraaminen on syvärakenteinen mielen reaktio. Sillä on taustansa muinaismytologiassa, uskonnoissa ja myös pakanaseremonioissa. Heikkoutta ei siedetä. Heikko hylätään ja raadellaan, erilaisuus poistetaan joukosta, ja kauniit hirtetään. Paremmuuden tavoittelussa etsitään jotain suurempaa ja kauniimpaa, itse asiassa siinä on hirttosilmukka itselle, se joko tuhoutuu tai selviytyy voittajana. 

Mutta voittajan elkeet ovat omahyväisiä, niillä määritellään toisille vaatimuksia. Olen sitä mieltä, että palvonnalla on suuri merkitys uhraamisen syntymisessä. Siinä kateus löytää tiedostamattomasti heikkoutta, että voisi kokea itsensä arvokkaaksi, ja palvonta nostaa jonkun tai itsen muun yläpuolelle. Mutta uhraamisessa ei uhrata aina palvottua, eikä kukisteta häntä vuoren huipulta, vaan otetaan sijaiskärsijä heikkouksien joukosta. Siksi hierarkkinen johtaminen johtaa useimmiten myös uhraamiseen.

Eikö sitten mitään voi pitää parempana, eikö mitään voi arvostaa, eikö ihmisissä ole eroja? Näennäisten arvojen nostaminen toisten arvojen kustannuksella vie perusarvojen merkityksen metsään. Täytyy osata arvostaa monenlaista, monikerroksisesti, syvästi ja laajasti. Urheilun yliarvostaminen jumaloi ja palvoo ruumista. Palvonta tuo uhraamisen ja sankaritarinat, jotka itse asiassa vain ruokkivat sankareiden omia, usein yksinkertaistettuja totuuksia.


Raija

lauantai 28. toukokuuta 2016

YLISEKSUAALISUUS



Seksuaalisuutta on tarkasteltu enemmän miehen näkökulmasta kuin naisen. Se on tieteellistetty ulkoisesta havainnoinnista käsin. Itse nostaisin pintaan enemmän kulttuuriset näkökannat kuin sisäsyntyiset psykoseksuaaliset näkemykset, joita ovat; oraalinen, anaalinen, fallinen, latenssi ja genitaalivaihe. Freudin aikoihin, kun teoriat luotiin, vallitsi pelon ilmapiiri, joka toi liikaa jännitteisyyttä kehoon, ja sitä on myös tarkasteltava siitä näkökulmasta.

Seksuaalisuutta on tarkasteltu mielen kautta, kun sitä voi tarkastella myös hormonivaikutusten kautta. Tosin se on ikävää, että ravintoketjut on niin kemiallisin keinoin aktivoitu, että se muuttaa jopa sukupuoltakin toiseksi. Psykoseksuaalisessa kehityksessä ikään kuin tarkkaillaan mielestä syntyvien tuntemusten kehoon tuomaa jännitettä, ja siitä syntyvää aistimusta mielihyvänä, joka sitten purkautuu seksuaalisuudeksi. Mielihyvä on kuin jännite, joka purkautuessaan tuo vapautumisen nautintoa.

Pari päivää sitten katsoin seksuaaliriippuvaisten ongelmia toimittajan näkökulmasta, asian esittelynä. Heidän on pakkomielteisesti etsittävä seksuaalista tyydytystä aktivoituvan mielen jälkeen ja se on jatkuvaa reaktivaatiota. Riippuvuus mielessä synnyttää tarpeen.

Kyseenalaistan kokonaan tuon psykoseksuaalisen kehityksen. Mielen levottomuus ja jännitteisyys eivät ole laisinkaan seksuaalisuutta, johon ei tule hakea tyydytystä, vaan mielen häiriö kehityksessä. Valitettavasti nykyiset kasvatusmenetelmät tukevat tätä kehitystä, koska ei ole aikaa eikä tietoa syvemmistä mielen tapahtumista. Lapset kehittyvät mieliriippuvaisiksi, ja jännitteinen kehitys tuo seksuaalisia piirteitä. Hormonaalisessa kehityksessä vasta toisen ihmisen läheisyys nostaa seksuaalisen kokemuksen pintaan, eikä kuten mielen häiriössä se on koko ajan läsnä. On luonnollista, että lapsessa esiintyy pelon jälkeisiä jännitteitä, ja ne tulee hyväksyä, sillä mieli tulee yhä enemmän riippuvaiseksi, jos pelko kielletään.

Mielen häiriö ja yliseksuaalisuus voidaan ennaltaehkäistä hyvällä tunnehoidolla. Se alkaa jakamisessa, yksilöllisen kehityksen turvaamisessa, jossa aikuinen vapauttaa lapsen hyvällä kohtaamisella, keskustelulla ja katseella, kantamalla liiallisen taakan lapsen mielestä, sen jota lapsi ei ymmärrä, antaen tukea lapselle hädän hetkellä. Mielen jännitteet eivät nouse iholle, josta lapsi niitä sitten tutkisi, hätä, joka tulee levottomuutena ulos. Tämä ei ole seksuaalisuuden kieltämistä, vaan sen liiallisen voiman yllyttämiseen estämisestä.

Psykoseksuaalinen kehitys on kuin pakkopaita, jonka yhteiskunta pakottaa kilpailun ja kiiman ylläpitämiseksi yhteisöissä. Täydellisemmillään ja kauneimmillaan seksuaalisuus on kahden ihmisen iloa, jossa nautinto syntyy toisesta, eikä itsestä mielihyvän takaa. Se on taivaallista.

Raija



torstai 26. toukokuuta 2016

SALATTU MIELIPAHA



Mikä siinä on kun joku saa herneen nenäänsä pienestäkin toisen eleestä, sanasta, ilmeestä, ja/tai teosta? Väärin asetettu kuppi kahvipöydässä saa aikaan myrskyn lasissa, kuten sanonta kuuluu. Useimmiten kysymyksessä on loukkaantuneen oma mielipaha, mutta ei aina. Joskus me vain toimimme typerästi.

Salattu mielipaha on monen loukkaantumisen takana, ne asiat, joita ei ole kyennyt käsittelemään, ne jotka on kieltänyt ja joita ei vaan pysty ymmärtämään. Nuoruudessa huomasin olevani mustasukkainen henkilölle, jota itse asiassa vihasin. Luulisi ettei vihattuun henkilöön syntyisi mitään tunteita. Mutta niin vaan syntyi. Lopulta kaivettuani asiaa syvistä rotkoista, huomasin, että taustalla olikin pelko, alemmuudentunto, siitä minkä toinen oli saanut, vapauden toteuttaa itseään. Taustalta löytyi menetyksiä, pettämistä ja hylkäämistä, jotka olin aiemmin kokenut. Nuo niin tuiki tavalliset elämän tapahtumat kuuluvat elämään.

Ymmärrettyäni, että mustasukkaisuuden aiheuttaja olikin pelko, aloin ymmärtää enemmän omia tunteitani. Kateus syntyy usein juuri pelosta, omasta menetyksestä, siitä mikä on tapahtunut tai mitä on toivonut tapahtuvan. Mustasukkaisuuden kohde mies oli saanut mahdollisuuden toteuttaa tavoittelemaansa elämää, minä en. Menetys oli pukeutunut mustasukkaisuudeksi. Kun vapauduin tuosta henkilöstä ja sain mahdollisuuden toteuttaa omia tavoitteitani itsenäisesti, kaikki tunteet katosivat tuohon mieheen. Hän oli täysin kuollut minulle.

Teemme virheitä, tietoisesti ja tiedostamatta. Sanomme huomaamatta, tai toimimme ajattelemattomasti. Niin monet ongelmat poistuisivat ja antaisivat tilaa rakkaudelle, jos tasa-arvoa olisi ihmisten välillä. Menetyksissä ei ole kysymys niinkään määristä, vaan omien unelmien toteuttamisen mahdottomuudesta. Nuorena olin kateellinen sille, että eräs sokea ystäväni sai koulutusta valtion rahoittamana, jota minä en saanut, kun olin terve. Tuo typerä kateus opetti, että tunteet eivät ole niin selkeästi vain itsellisesti syntyneitä.


Raija

tiistai 24. toukokuuta 2016

HUIKEETA



Katsoin eilen YLEN ykköseltä dokumenttielokuvan ”Valkoinen raivo”, jonka moni muu varmasti myös katsoi. Vieläkin nousevat kylmät väreet selkäpiihin katsomiskokemuksen jälkeen. Se on katsottava uudelleen, että kykenee havaitsemaan tuon huikean teorian johdonmukaisuuden. Tuo Arto Halosen ohjaama dokumentti on historiallinen ja merkittävä käännekohta suhteessa väkivaltaan, mitä se saa aikaan. Se on tieteellisesti merkittävä, sillä olemme tottuneet näkemään väkivallan jälkeiset tilat mielen toimintoina. Teoria todentaa myös hyvin norjalaisen massamurhaaja Breivikin tekoja, vaikka hänet ensin luokiteltiin skitsofreenikoksi, mutta myöhemmin psykiatrit pyörsivät sanansa.

Elokuvan päähenkilö kertoo kehityksestään, kuinka hän älyllisti ja epäinhimillisti itsensä varjoksi, joka suunnitteli tappoja, ja totesi itsensä koko ajan mahdolliseksi tappajaksi. Tuo metodi, jolla hän selviytyi elämässään, on Amerikan armeijassa käytetty sotilaiden persoonallisuuden muuttamiseksi, jossa persoonallisuudesta hävitetään inhimilliset puolet ja tunteet, ihmisestä tulee tappaja.

Elokuva kuvaa loistavasti sen, kuinka oppimisen ja kasvamisen kautta voidaan kehittyä epäinhimilliseksi ihmiseksi, jolla ei ole tunteita, ja ihmisyys katoaa. Henkilöstä kasvatetaan kiltti ja vastaan sanomaton, joka kääntää toisen poskensa väkivaltaisille alistajille, hän ei puolustaudu, ei lyö takaisin.

Muistan selkeästi pitkän vaiheen elämässäni, jossa yliälyllistin puolustukseni, kun olin kiusattu. En uskaltanut lyödä takaisin, vaikkakin sen alussa tein, mutta siitä seurasi yhä enemmän lyöntejä. Siispä otin avukseni älyn, jolla saatoin saada muut vaikenemaan ja perääntymään, se tepsi lähihyökkäykseen, mutta ei kostoon, joka tehtiin takanapäin, ihmisoikeuksieni riistämiseksi. Myös elokuvan päähenkilö joutui yliopistomaailmassa tuhon kohteeksi.

Tämän kuvan merkittävin anti on siinä, että kuka tahansa voi oppia tappajaksi. Perinteisesti olemme tukeutuneet mielen mekanismeihin, jossa sekä vallanhimo, että mielen puolustuksellinen aggressio synnyttävät hyökkäyksen ja raivon, eli se on yksilöllisesti syntynyttä ja itsestä kehittynyttä. Mutta tässä elokuvassa kuvataan oppimisen jälkiä, väkivallasta syntynyttä persoonallisuutta, jossa eri kehityksen polut, kuten äly, sosiaalisuus, kieli ja tunteet dissonoituvat irrationaaliseksi väyläksi irti kokonaisuudesta ja lopulta tunteettomaksi ihmiseksi, käyttäen omia ominaisuuksia tienä selviytyä.

Sitä vain ihmettelee, kuinka pitkään olemme olleet mieliteorioiden talutusnuorassa, ymmärtämättä, ettei mieli ole mukana aina taistoissa. Mielihyvän ja mielipahan stimulantit saattavat olla kaukana tappajan sielusta, ne jopa saatavat puuttua kokonaan, koska niitä ei saa kokea.


Raija

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

POSITIIVINEN AJATTELU


Näyttää siltä, että koko Suomen kansa on nyt positiivisten ajattelun kinkereillä, kun maailmamestaruus on aivan hyppysissä jääkiekossa. Tavoitan itsessäni vain sen mielen hurmoksen, miltä tuntuu kun voittaminen on pääasia. En sitä vapautta, jonka mieli voi saavuttaa ajautumatta mielihyvään tai mielipahaan.

Muutama päivä sitten luin artikkelin, jossa kerrottiin positiivisen ja negatiivisen ajattelun kehittyvän, kun niitä harjoitellaan tietyillä alueilla. Ikään kuin hermostoradat valikoituvat juuri sille alueelle, missä harjoitellaan ja vahvistuvat niissä, sekä ajautuvat niihin myöhemmin. Tällöin ikään kuin ehdollistutaan aivojen eri alueille. Vaikka kannatankin jonkin sorttista järjestäytymistä ja ajatusten hallintaa, silti en lähtisi lokeroimaan ajattelua ja tunteita ja erityisesti jonkin osan itsenäistä autonomista toimintaa.

Syntymähetkellä meillä on sekä miellyttävä, että epämiellyttävä kokemus kehossamme, ja se on alkuun tiedostamaton. Syntymäpuristuksesta on syntynyt kehoaistimus ja kohtuaikainen lempeä vapaus liikkumiseen suojaavassa lapsivedessä. Tunsin erään henkilön, joka oli syntynyt keisarinleikkauksella. Joskus tuntui siltä, ettei hän reagoinut kokemuksiinsa pahoittuen (onpa muuten kumma ettei wordin kielioppi hyväksynyt pahoittuen sanaa, vaan käänsi sen pahoittaen)tai ilahtuen, vaan järki saneli hänen kokemustaan, tavat, jotka hän oli oppinut. Mielellä on tärkeä tehtävä, sekä empatian syntyyn, että omien kokemuksien selkeyttämisiin, mieli viestii, kuinka suhtautuisi ja kokisi tapahtuvaan asiaan itsessä ja muissa.

Johtaako liiallinen mielen, tunteiden ja ajatusten hallinta liikaa separoituneeseen oppimiseen, sitä on syytä kysyä. Jäämmekö mielen jakautumisen vankilaan, mielihyvään ja/tai mielipahaan, jos johdattelemme ajatuksen juoksua tiettyihin käytäviin. Uskon, että tästä mielen vankilasta voi vapautua, ja aktivoitumisen tunnelähtöisyydestä syntyy eheytyvä ja kehittyvä, kokonaisuuteen ja laaja-alaisuuteen etenevä sekä syventävä ajattelu, jossa mieli ei pakota tietynlaiseen ajatteluun ja tunteisiin.

Kun ajattelen aivojen toiminnallisuutta, näen siellä ikään kuin puroja, jotka virtaavat eri osissa eri suuntiin, ja niiden lähtökohdassa on mantelitumake, tunnekeskus, joka saa virrat liikkeelle. Jo yksistään tuo sanakielikanava voi olla liian aktiivinen, ja dominoida koko aivoaluetta. Sisäisen rauhan, luottamuksen ja turvallisuuden kantava voima voi antaa tilaa vapaammalle aktivaatiolle, mikä liikkuu paikasta toiseen juuttumatta mihinkään kiinni ja toistamaan siellä syntynyttä. Täysin absurdi ja vetopakoisvoimien saattelema keinotekoinen sattumien summa ei ole sekään hyväksi. Paluu kohtuaikaiseen lempeyteen luo tilan vapaasti syntyville tunteille ja ajatuksille.

Mitä on se todellisuus, jonka mielihyvään tai mielipahaan ajautunut kehitys saa aikaan? Eikö se juuri ole sitä mielen valtaa, jota meidän tulisi välttää, että näkisimme sen mitä on. Kai se on niin, että kun on nähnyt maailmaa monien tapahtumien jälkiseurauksina, on jo oppinut hyväksymään sekä hyvän, että pahan, eikä niitä tarvitse mielellä värjätä, eikä niihin reagoi dramaattisesti.


Raija

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

SOSIAALINEN HERKKYYS



Sosiaalisuutta pidetään hyveenä, ryhmätyötaitoja, tiimityöskentelyä ja ylipäätänsä vuorovaikutustaitoja, mitä ne eivät aina ole. Ryhmätyössä vaaditaan useimmiten yhtenäistä tietopohjaa, jolloin ymmärretään mistä puhutaan. Tavoitteet pitäisi olla selkeitä.

Ihminen voi olla sosiaalinen monella tapaa, joskus jopa haitallisesti. Joku on niin sosiaalinen, että on jatkuvasti yhteydessä toisiin, mutta puhua pulputtelee pääsääntöisesti itse, ei kuuntele, ei havaitse muita, eikä tavoita sosiaalista kieltä. Työpaikoilla havaitsin, että sosiaaliset taidot olivat enimmäkseen tavoitteista puhumista, ja teot olivat toisenlaisia. Huumori ja kilpailu olivat ensisijaisia, mikä kertoo siitä, ettei hallitse asioita. Erilaisuus ei välttämättä rakenna yhteisyyttä, se voi olla erottava tekijä. Usko ihmiseen rakentajana on ihanteita hipova, ja todellisuus voi olla kylmää kyyräilyä.

Joskus luin Liisa Keltinkangas-Järvisen teoksen sosiaalisuuden määrittelystä ja tutkimuksesta. Hävettää tunnustaa, mutta en juuri muista siitä mitään, no onhan siitä jo vierähtänyt kymmenisen vuotta.

Näen sosiaalisen vuorovaikutuksen esteeksi suurimmaksi osaksi tunteet, joiden vallassa ihmiset toimivat. Ne eivät ole hallinnassa, ja niiden annetaan määrittää havaitsemista toisesta. Koin paljon surua erään kolmikymppisen itsemurhasta. Hän oli työpaikan herkkä sielu. Se että hän oli jo ulkoisestikin kaunis meikkaamattomana, oli omiaan herättämään kateutta. Hänen herkkyytensä ja sisäinen kauneutensa sekä vilpittömyytensä oli puhuttelevaa, jolloin tunnetusti ihmiset murhaavat, kauneuden kääntöpuoli on rujoa.

Tunteiden rakentavaksi saaminen ei ole helppoa, mutta ei ylitsepääsemättömän vaikeaa, ei läheskään yhtä vaikeaa kuin matematiikka. Niin kutsutusti normi tunteiden hoito on sitä, että annetaan tunteiden määrittää ajatukset, ja mielikuvien luoda todellisuutta. Tällöin on kysymyksessä mielivaltainen käytäntö, jolloin tunteiden synnyttämät jännitteet luovat mielikuvia omista kokemuksista ja näkemyksistä, eikä kertojaa kuulla. Myötätunnosta toista kohtaan ei voi puhua. Pohdin paljon, kuinka itsemurhan tehnyt sai osakseen kilpailevassa yhteisössä negatiivista kommenttia. Auttaako taide vapautumaan mielikuvien todellisuudesta, sitä kysyn usein, vai viekö se yhä enemmän mielen valtaan.

Hyvässä tunnehoidossa hoitaminen alkaa varhaislapsuudesta. Tällöin jännitteistä vapautuminen tapahtuu jakamisessa, äiti ottaa kantaakseen lapsen liialliset jännitteet, katseen ja kosketuksen avulla luoden turvaa ja luottamusta. Lapsi oppii sitä kautta hallitsemaan syntyviä tunteita, eivätkä ne laukaise mielikuvitusta lentoon, johtamaan ajatuksia. Konteksti sanakieleen vahvistaa tunteiden hallintaa ja ymmärretyksi tulemista. Tunteet hyväksytään, mutta niiden ei anneta johtaa ajatuksia, niiden annetaan synnyttää uutta, mutta otetaan ne hyvään kontekstiin sanakielen avulla.

Suurin syy siihen, että tunteet hallitsevat ihmisten ajatuksia on pelko. Pelon alla ei tunnisteta sisäisiä myötätunteita, mutta ei myöskään vastatunteita, niiden heijasteita eikä negatiivisia tunteita.

On todella rankkaa olla toisille vain kohde, johon he projisoivat omat tunteensa. On todella rankkaa puhua vain siitä mitä muut suostuvat kuulemaan, ja olla puhumatta niistä asioista, joista itse on kiinnostunut. Toinen puhuu käskymuodossa, toinen epäilee, joku kysyy, kieltää ja/tai hyväksyy kuulemaansa. Liian monen ihmisen elämä tuhoutuu omilla ehdoillaan elävien ja kaikessa hallitsemiseen pyrkivien ehdoilla. Niitä kasvoja en unohda koskaan, jotka jäivät elämään sieluuni, jonka elämä päättyi liian varhain.

Ei elämää jaksa aina katsoa realistisesti. Nyt lähden kesälaitumelle, ja katselen kauniita kukkia ja unohdan arjen, ehkäpä löydän itseni sieltä kauniilta niityltä rajamaisemien laidoilta näkemättä enää sitä mikä on totta.


Raija

tiistai 10. toukokuuta 2016

ONGELMAT PIILOSSA



Elämässä on ikävää se, etteivät ongelmien villakoirat pääse esiin, vaan ongelman aiheuttajat piiloutuvat tarinoiden taakse ja kärsijät nousevat tarkastelun kohteeksi. Muistaakseni tutkija Goffman onkin sanonut, että elämä on näytelmä, jossa näyttelemme rooleja toisiamme väistellen.

Ikävintä tässä näytelmässä, joskin minun versiossani totisemmasta totuudesta, on se, että ongelmien aiheuttajat pääsevät kuin koira veräjästä. Jostakin kumman syystä me ihmiset osaamme katsoa vain pinnalta asioita, miltä näyttää, ei syy-seuraus suhteessa. Tiede ei ole arvostettua kuin tietyissä koulukunnissa ja alakohtaisesti, uskomukset elävät vahvasti, luulot ja epäilyt.

Otetaan esimerkiksi perhe, jossa isä käyttää ylivaltaa. Äiti ahdistuu ja joutuu psykiatrin palvelujen alaisuuteen. Pian ollaan siinä pisteessä, että äiti todetaan perheen ongelmien synnyttäjiksi. ( ehkä se on juuri se, miltä asiat näyttää, näköhavaitsemista). Perheen hirmuvaltias isä kertoo kauniit tarinat perhekokouksessa, odotusten mukaiset.

Laajemmin ymmärrettynä, ahdistuneet ovat niitä, joita perheen lapset pelkää. Lapset lukevat ilmeitä ja eleitä, ja ahdistuneen aggressiot saattavat hämmentää. Perheen alistajajäsen ei tunnu pelottavalta, koska toisaalta hänen määräyksensä tuntuvat tuovan turvaa ja rutiineja. Vasta myöhemmin aikuisena osaa erotella sen, ettei väkivalta tuo turvaa, vaan lisää pelkoa ja vie juuri näytelmien rooleihin, jossa asemasta käsin käyttäydytään juuri ylivallankäyttäjän vaatimusten mukaan.

Ongelmien ratkaisuissa focus on oireilevan tarkkailussa ja hänen persoonallisuudestaan aletaan etsiä syitä. Tämä toimintamalli on tyypillistä niin perheissä kuin työyhteisöissä. Hoidetaan oireita, ei etsitä ongelmien synnyttäjää. Tämä tukee hierarkkista valtakäyttäytymistä, mikä on lääketieteelle ominaista, kuin sokea pilkku koko vyyhdessä. Eikä ongelman aukaisemiseen tarvita kuin yksi sana, väkivalta ja sen aiheuttamana ihmisoikeuksien puute, kuka saa puhua, kuka toimia, kuka olla olemassa.


Raija

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

SAISIKO AUTTAA?



Äitienpäivänä soisi katseen siirtyvän enemmän lasten oikeuksiin. Aina ei ole niin, että äiti on paras kasvattaja, aina ei kysymyksessä ole lasten etu. Parhaimmillaan äiti tai isä on lapsen paras etujen ajaja ja suoja hyvälle ihmiskasvulle.

Eräässä yksikössä hoidin kuusivuotiasta pahoin psyykeltään vaurioitunutta lasta. Minut oli palkattu yksinomaan häntä varten. Lapsi oli aggressiivinen, käyttäytyi väkivaltaisesti toisia lapsia kohtaan, oli arvaamaton ja itseään tuhoava. Hänen vanhempansa olivat molemmat alkoholisteja ja lapsi joutui näkemään pahoja verisiä tappeluita. Hänen turvallisuutensa oli järkkynyt pahoin, eikä hänen tarpeitaan kyetty kotona ymmärtämään.

Mitä tuo lapsi tarvitsi? Hän tarvitsi turvaa ja luottamusta ennen kaikkea. Hän tarvitsi suojaa kasvamiseen, onnistumisen kokemuksia. Olimme yhdessä, leikimme, liikuimme, askartelimme, piirsimme ja rakensimme onnistumisen kokemuksia. Eräässä piirustuksessa teimme meren, jossa oli valaita, äiti, isä, poika ja tyttö, ne uiskentelivat ja kisailivat keskenään. Yhtäkkiä lapsi sanoi, ”kuoleeko isä”. Miksi se kuolisi? No kun se on sairaalassa veressä. Näin avautui muisto, jossa isä oli joutunut teho-osastolle rajun tappelun jälkeen. Näin päästiin lähelle turvattomuuden tunnetta, jossa saatoin auttaa rakentamaan turvaa. Kävimme kerran viikossa uimassa, kävelyretkillä, museoissa, ja rakensimme yhdessä leikkien myötä turvaa. Tämä oli muiden hoitajien mielestä hyysäämistä ja lellimistä, en saanut tukea työssäni.

Parin kuukauden kuluttua aloimme palata takaisin ryhmään pieniksi hetkiksi. Mutta mitä teki opettaja. Hän häpäisi lasta ryhmän edessä pienistäkin yrittämisistä, sanoa asiansa, kertoa tunteensa, ja kokemuksensa. Näin ryhmä sai aseen jälleen syrjiä lasta, kun se oli tullut aikuisen tuomana.

Kovin usein huomasin juuri aikuisten aiheuttavan syrjintää lasten kohdalla. Kun joku oli kiusattu ja suuttui lopulta, häntä rankaistiin tutkimatta asiaa. Itse rauhallisena en saanut kunnioitusta kasvatusmenetelmiini, jossa en syöksynyt päätä pahkaa tuomitsemaan suuttujaa, vaikka rauhoitinkin tilanteen. Sillä tottelevaisuus nähtiin juuri kovana kurinpidollisena rankaisujen sarjana, jossa aikuisen suuttumus tuntui olevan pääasia. Jos et syöksynyt heti rankaisemaan, olit rajoja asettelematon, ja lepsu.

Valitettavasti en usko, että päiväkodeissa kyettäisiin auttamaan kodissa vaurioituneita lapsia, siihen ei ole valmiuksia.  On tietenkin myös jo kehittyneitä yksiköitä, jossa asiat on paremmin.


Raija

lauantai 7. toukokuuta 2016

VAPAUS MISTÄ JA MIHIN



Kuuluisin teoria siitä, kuinka poika voi uudistua on tietenkin isänmurha. Tuo myytti Oidipuksesta tulee esiin silloin tällöin, kuten esim. Jari Sarasvuolla poikien maailmanmestaruudesta. Teoriat ihmisyydestä ovat minäkeskeisiä, aggressioista alkaen, mutta eivät erittele sitä riittävästi, mistä lähtee ja mitä siinä esiintyy, ja mihin se päätyy. Sitten kun minuutta ei saa olla, sitä luotaa kokemuksia, valintoja ja valitsemattomuutta eri tavoin, kuten itse olen luotaillut kovin ruumiskeskeisesti. Syvällä taantumassa syntyi kuva kehojännitteisyyden alkuperästä, eli sikiön syntymästä syntynyt kehon jännitteisyys ulospäin, kun oli oppinut sikiönä liikkumisen, sitä työntyy itseään lihaksissa ulospäin, kun joutuu puristuksiin. Ehkä se on myös alkuperää sille, että suuntautuu ulospäin sitten minuudessaan.

Mistä meillä on vapaus ja mihin? Jokseenkin tuntuu siltä, että teemme enemmän itsemurhan kuin isänmurhan. Itsemurhaan johtava teoria on sysätä kaiken syntyvän seksuaalivietin seurauksena, mikä ei anna tilaa erilaisille lähtökohdille. Freudin seksuaalisuus hirttäytyy juuri omaan itseensä, koska sen aistinäkemykset ovat pakkoaistisuuden jälkiä. Myytit kertovat enemmän ajattelun tuotoksista kuin konkretiasta. Ensimmäinen askel olisi erottaa vaistot ja vietit, kehoaistimuksessa syntyvä vaisto ja minän kokemuksessa syntyvät vietit.

Onko kehomme vapaa vai väkivallan jälkeä? Hyvässä ja hellässä hoivassa kehojännitteisyydestä vapaudutaan ohjauksessa sisäisiin kokemuksiin, mutta liikaa ulkoa ohjatussa ja aktivoivassa lisääntyy kehojännitteisyys väkivaltaisena kokonaiskehollisena kokemuksena. Synnytyspuristuksesta jäänyt kehollisuus saattaa olla väkivallan tyyssija enemmän kuin aggressiotaustainen minuuden vihaelementti. Olen vakuuttunut siitä, että minuus on tärkeimpiä kehitysvaiheita, mutta siinä ei huomioida juuri kehon ruumiillisuutta erillisenä ja minän suhdetta vuorovaikutuksiin, jossa minuuden aggressiot esiintyvät. Tärkeintä olisi huomioida vapaus ja alistaminen. Alistamisessa kehojännitteisyys kasvaa.

Kun lapset eivät saa nykyisin enää yksilöllistä mahdollisuutta minän kehittymiseen päiväkotien kasvatuksen myötä, minuudet jäävät liian heikoiksi ja kehollisuus alkaa johtaa kehitystä, hurmokselliset kehotunteet, ja koska liian varhainen ryhmäohjaus estää, yksilöä ei synny, ja kokonaisvaltaiset kehotunteet alkavat johtaa ajatuksia. Minuus ei ehdi eriytyä tunteitaan näkevänä ja sanakielestä ymmärtävänä, vaan uskomukset ja yhteiskieli joukkovoimaisena johtavat ajatuksia.

Kun kehokeskeisyys ja kokonaisvaltaisuus kokemuksena siivittävät seksuaalisia tuntemuksia, se rakentuu väkivaltaan ja luovuttamiseen. Lihasvoiman tunto tuo kehollista voimaa yrittää, mutta taustalla on myös vapaudentila, joka syntyi synnytyspuristuksesta vapautumisessa, ja loi lamaantumisen reaktion. Ehkä juuri silloin syntyi kuolemanpelko, joka nosti aggression pintaan ja suunnan elämän voittamiseen. Niinpä nämä kehojohteiset johtavat tunnottomuuteen, jossa yhä enemmän on tehtävä väkivaltaa, että saa tuntonsa kokemukseen, koska lihasvoima päättyy aina voimattomuuteen. Jos minuus saisi kehittyä yksilöllisesti, se johtaisi vapauden tilaan, jossa tunteet toisivat avoimuutta ja aistiherkkyyttä, jossa seksuaalisuus kehittyisi tunteiden jälkeiseksi tilaksi, mikä ei onnistu väkivaltapohjaisesti. Kohtaamisessa vapaus ei rakennu vapauslähtöisesti vaan keholähtöisesti, kun kehokeskeisyys johtaa kasvatuksessa. Minuuden ihanteiden ja realismin välistä ristiriitaa ei synny, mikä synnyttäisi aggressiota ja tahtovoimaa, vaan jännite on kehossa pelkopohjaisesti hädän ja kauhun ajamana, syntymäpuristuksesta.

Minuudet, jotka kehittyvät kehopohjaisesti, toistavat kokemaansa ja syövät itseään kuin kannibaalit, ottavat mallia kehollisuudestaan lisäten sitä kerroksina päällensä.

Paska, että näitä ajatuksia aina syntyy niin kummallisesti.

Raija


tiistai 3. toukokuuta 2016

OIKEUS OMAAN ITSEEN


Ole oma itsesi, se on niitä miljoonia kertoja kerrottuja lauseita, joita kuulee sanottavan, kun puhutaan elämän onnistumisesta. Miten monta kertaa olenkaan kysynyt, kuinka vaikeaa se on. Vaikka olen ollut vahvasti oma itseni suurimman osan elämästä, on myös aikoja, jolloin en ollut oma itseni. Olin fiksoitunut ruumiiseeni pelon ja uhkauksien alla, julmien rankaisujen ja itsemääräämisen menettämisen jälkeen. (fiksaatio on kiinnittymistä ja tarrautumista johonkin kehitysvaiheeseen) Olin kiinnittynyt johonkin mielikuvaan tai kehon osaan, mikä oli syntynyt odotuksien, väkivallan ja uhkien alla. Pahan kehooni kajoamisen jälkeen taannuin kolmen vuoden ikäiseksi alle kuudentoista vuoden iässä, ja fiksoiduin kehoon, jolloin kehoni oli jatkuvasti ylijännittynyt ja poskeni hehkuivat. 

Menetinkö puhekyvyn, en, sille ei vain annettu mahdollisuutta. Syvä puhetaidon ominaisuuteni eli vahvana tullen varhaislapsuudesta, mutta pääsääntöisesti ajattelin yksin hiljaisuudessa. Puheen tuottaminen alkoi vääristyä karheaksi mokellukseksi, kun se ei saanut harjaantua.

Fiksoituminen eli kiinnittyminen johonkin kehitysvaiheeseen ja sen toisto on pelon ja kauhun jälkeistä tilaa. Onneksi en kuitenkaan jäänyt tuohon tilaan, sanoisin että puhekieleni ja sanakielen vahvuuteni pelasti minut siitä. Olenkin kovin yllättynyt siitä, että tuo sanakielen kautta syntyvä itseen määräytymisen kyky ei ole suojeluksen alla. Miksi kirkko ei taistele pelkoa ja kauhua vastaan rakkauden puolesta, tehden selkeästi eron väkivallasta?

Muistan tuosta taantumisen ajasta kuinka menetin kehonkuvani. Yhtäkkiä saatoin kokea kehoni täysin pieneksi tai älyttömän suureksi. Oma tahto ja halu katosivat, koska yhteys tunteisiin katosi, vain sanakieli oli turvana ja ruumiillistuminen tuhosi kyvyn ajatteluun. Maailmaa alkoi nähdä vain oman kuvan näköisenä, ja reagoida niihin toiston periaatteella, ei ikään kuin nähnyt muita kuin omia kuvia. Kun yleistän tuon väkivallan seuraukset, kysyn, saattaisiko seksuaaliset pakkomielteet olla fiksaatio, jossa akti ja kohtaaminen ovat juuri pienuuden kokemuksessa kehittyneet esim. kohdistuen lapsiin. Olkoon se fiksoituminen mikä hyvänsä, vaikka jäätelötötterö, se voi olla seuraus väkivallasta, jonka ympäristö on tehnyt tunkeutuessaan yksilöön, alistaessaan tahtonsa alle.

Olen surullinen siitä, kuinka vähän arvostetaan sanakielen oikeutta yksilölle, sen suojaavaa vaikutusta itsen määräytymiseen. Se on ihmisoikeutta. Miten surullinen olenkaan siitä, että sanakielestä on tehty uskonkappale, jonka uskotaan olevan Jumalan totuutta ja pakonomaisesti noudatetaan sanakielen oppeja. Toki sanakielellä on merkitykset, joita on syytä pohtia järjen kanssa, mutta ensisijaisesti sanakieli on sidos ihmisyyteen, suoja, jolla estetään esim. fiksoituminen pakonomaisuuteen, kuten kehollisuuteen. Jotain viitteitä kyllä Raamatusta löytyy ruumiin pahuudesta.

Pelkoja emme voi täysin hävittää, ne ovat osin myös suoja vaarojen uhatessa. Pelko ruumiillistuneena ja kiinnittyneenä johonkin ja eriytyen joksikin pakkomielikuvaksi on vahingollista. Järjetöntä on se, että näitä ihmisiä vielä pilkataan ja moralisoidaan. Sanakieli on apuväline, jolla voidaan taistella pelkoja vastaan. Väkivaltaa vastaan on taisteltava, se on ainoa tie antaa olla ihmisten omana itsenään.


Raija

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

ELÄMÄÄ KAUNIIMPAA



Ensi sunnuntaina vietämme jälleen äitienpäivää. Lapseni tulevat luokseni, syömme jotain hyvää ja olemme ikään kuin sunnuntaivärssyn kauniimpia. Luja äitilapsi suhde antaa mahdollisuuden olla lempeästi lujempi ja löytää sieltä sellainen arvo, mikä lohduttaa kipeinä aikoina, syväluotaus vahvimpaan ihmissuhteeseen. Tuo suhde, mikä voi mennä täysin karillekin, ja minkä voi myös isä antaa.

Tottelevaisuuskulttuurissa, jossa vanhemmat ovat auktoriteetteja, ja lapset kuuliaisia, törmää usein sanontaan, että lasten täytyy kunnioittaa vanhempiaan, ikään kuin käskettynä, mikä on osin totta ja sitä tarvitaan muistutuksena, mutta ei liiallisesti. Alkujaan tuo kunnioitus syntyy lasten ja vanhempien välille ensin vanhemman kunnioituksesta lastaan kohtaan. Se on aidointa välittämistä, kuulemista ja näkemistä. Sen voi tavoittaa katseesta, sen avoimuudesta ja kirkkaudesta. Sen voi aistia eri tavoin kuin katseen, jossa on vuoria välissä. Se viattomuus on ensin lapsen turmeltumattomassa mielessä, johon vanhempi herkistyy.

Kunnioittamisen kyky syntyy, kun on ensin kokenut itse kunnioittamista, silloin ihminen kertoo avoimesti ja rehellisesti niistä tunteista, joita kohtaa, niistä asioista, jotka askarruttavat mieltä. Ei ole rehellisen syytä se, että joku käyttää viattomuutta hyväksi, se on hyväksikäyttäjän vastuuta.

Kunnioittamisen kyky vanhemmilla tarkoittaa sitä, että he aikuisina ovat arvostettuja ja kunnioitettuja yhteisön ja yhteiskunnan silmissä.  Tällöin arvottomuus ei ole noussut sähköiseksi impulssiksi katseen viestiin, jossa ristiriita näkyy halussa ja tahdossa, kun on erilainen kuin itse arvostaisi. Sillä omia arvoja vastaan ihminen ei voi elää, se kuluttaa sielun ja turmelee ihmisyyden. Tuo kunnioittamisen ja välittämisen kyky on tärkeimpiä oppimisen asioita, ehkä enemmän kuin monet sanakielen versiot, sillä sen kauaskantoiset vaikutukset vyöryvät kaikkiin ihmissuhteisiin.

Tänä äitienpäivänä erityisesti suuri kunnioitukseni niille äideille, jotka yhteiskunta halveksui vaitioloon, joiden perheet joutuivat kokemaan häpeän taakan, joista lapset joutuivat sen kokemaan selittämättöminä ahdistuksen punoksina, tiedostamatonta arvottomuuden tuskaa. Nämä perheet, joita Suomessakin on tuhansia, olivat suurperheet. Muistan äidin, joka sanoi, että hän olisi mielihyvin ottanut sterilisaation raskauksien helpotukseen, mutta kun se tuli häpäisemällä, hän kieltäytyi. Laki oli sellainen, että vain mielisairaille annettiin sterilisaatio, ja lääkäri kirjoitti suurperheiden äidit mielisairaiksi. Tämä oli luokittelu, mikä on alkujaan tullut kansallissosialismin aatteista. Siellä ne diagnoosit papereissa kukoistavat perintötekijöinä vielä lapsille.

Siellä saloseuduilla kuusikymmentä luvulla ei ollut lääkäreitä, ei kulkuneuvoja, ei rahaa, jolla ehkäisyä olisi saatu. Monet äidit olivat tämän yhteiskunnan taholta tulevan tunkeutumisen kohde, suurperheet, joita lapsuuden kotiseudullani oli useita kymmeniä. Mielisairaan leima oli heidän perhettä traumatisoiva teko, jonka yhteiskunta järjesti, aikana jolloin äidit uskoivat, että se oli Jumalan rangaistus. Järjestäjänä kunta, joka ei halunnut tukea perheitä ruokakupongeilla.

Tänä päivänä yhä enemmän on ongelmaksi noussut jälleen se, ettei yhteiskunta arvosta äitiyttä. Toki se voi mennä pieleen ja erityisesti silloin, kun äiti on halveksittu. Mutta sitä elämänlankaa, jonka kunnioituksen myötä voi antaa lapselleen, ei voita mikään arvo, se on syvintä oppia elämästä.


Raija