OIKEUS OMAAN ITSEEN

Ole oma itsesi, se on niitä miljoonia kertoja kerrottuja lauseita, joita kuulee sanottavan, kun puhutaan elämän onnistumisesta. Miten monta kertaa olenkaan kysynyt, kuinka vaikeaa se on. Vaikka olen ollut vahvasti oma itseni suurimman osan elämästä, on myös aikoja, jolloin en ollut oma itseni. Olin fiksoitunut ruumiiseeni pelon ja uhkauksien alla, julmien rankaisujen ja itsemääräämisen menettämisen jälkeen. (fiksaatio on kiinnittymistä ja tarrautumista johonkin kehitysvaiheeseen) Olin kiinnittynyt johonkin mielikuvaan tai kehon osaan, mikä oli syntynyt odotuksien, väkivallan ja uhkien alla. Pahan kehooni kajoamisen jälkeen taannuin kolmen vuoden ikäiseksi alle kuudentoista vuoden iässä, ja fiksoiduin kehoon, jolloin kehoni oli jatkuvasti ylijännittynyt ja poskeni hehkuivat. 

Menetinkö puhekyvyn, en, sille ei vain annettu mahdollisuutta. Syvä puhetaidon ominaisuuteni eli vahvana tullen varhaislapsuudesta, mutta pääsääntöisesti ajattelin yksin hiljaisuudessa. Puheen tuottaminen alkoi vääristyä karheaksi mokellukseksi, kun se ei saanut harjaantua.

Fiksoituminen eli kiinnittyminen johonkin kehitysvaiheeseen ja sen toisto on pelon ja kauhun jälkeistä tilaa. Onneksi en kuitenkaan jäänyt tuohon tilaan, sanoisin että puhekieleni ja sanakielen vahvuuteni pelasti minut siitä. Olenkin kovin yllättynyt siitä, että tuo sanakielen kautta syntyvä itseen määräytymisen kyky ei ole suojeluksen alla. Miksi kirkko ei taistele pelkoa ja kauhua vastaan rakkauden puolesta, tehden selkeästi eron väkivallasta?

Muistan tuosta taantumisen ajasta kuinka menetin kehonkuvani. Yhtäkkiä saatoin kokea kehoni täysin pieneksi tai älyttömän suureksi. Oma tahto ja halu katosivat, koska yhteys tunteisiin katosi, vain sanakieli oli turvana ja ruumiillistuminen tuhosi kyvyn ajatteluun. Maailmaa alkoi nähdä vain oman kuvan näköisenä, ja reagoida niihin toiston periaatteella, ei ikään kuin nähnyt muita kuin omia kuvia. Kun yleistän tuon väkivallan seuraukset, kysyn, saattaisiko seksuaaliset pakkomielteet olla fiksaatio, jossa akti ja kohtaaminen ovat juuri pienuuden kokemuksessa kehittyneet esim. kohdistuen lapsiin. Olkoon se fiksoituminen mikä hyvänsä, vaikka jäätelötötterö, se voi olla seuraus väkivallasta, jonka ympäristö on tehnyt tunkeutuessaan yksilöön, alistaessaan tahtonsa alle.

Olen surullinen siitä, kuinka vähän arvostetaan sanakielen oikeutta yksilölle, sen suojaavaa vaikutusta itsen määräytymiseen. Se on ihmisoikeutta. Miten surullinen olenkaan siitä, että sanakielestä on tehty uskonkappale, jonka uskotaan olevan Jumalan totuutta ja pakonomaisesti noudatetaan sanakielen oppeja. Toki sanakielellä on merkitykset, joita on syytä pohtia järjen kanssa, mutta ensisijaisesti sanakieli on sidos ihmisyyteen, suoja, jolla estetään esim. fiksoituminen pakonomaisuuteen, kuten kehollisuuteen. Jotain viitteitä kyllä Raamatusta löytyy ruumiin pahuudesta.

Pelkoja emme voi täysin hävittää, ne ovat osin myös suoja vaarojen uhatessa. Pelko ruumiillistuneena ja kiinnittyneenä johonkin ja eriytyen joksikin pakkomielikuvaksi on vahingollista. Järjetöntä on se, että näitä ihmisiä vielä pilkataan ja moralisoidaan. Sanakieli on apuväline, jolla voidaan taistella pelkoja vastaan. Väkivaltaa vastaan on taisteltava, se on ainoa tie antaa olla ihmisten omana itsenään.

Raija