TUNTEIDEN KOHTAAMISESTA

 

 

Elämä ei ole helppoa, se on suorastaan suuri kärsimys, siksi on hyvä lieventää ihmisen kärsimystä ja miettiä sitä, miten saisimme helpotusta, että voisimme edes hieman nauttia elämästä. Tunne-elämän hoitamattomuus ja tunnistamattomuus omista tunteista on yhteisön syöpä, mikä tuo yksilön uhraamista. Olen jo kauan sitten lakannut uskomasta, että yksilön ongelmat ovat syrjinnän syynä. Psykologia on otettu ratkaisuksi yhteisöllisiin ihmissuhderiitoihin, mikä ei ole mielestäni ratkaisu, millä asiaa korjattaisiin, se on vain osa siitä, yksilöä autetaan, mutta ongelmat palaavat, jos ne ovat yhteisön toimintatavoissa kohdata ihmisyyttä. Näyttää siltä, että ongelmat ovat osin pahentuneet, muuttaneet muotoaan, mutta ydinongelmaan ei osata puuttua, yhteisövaltaan. Kuljemme yhä myyttien sanelemaa tietä, hybris (katso wikipedia) on yhteisösäätelyn mekanismi, jossa hyväksytään ja/tai hylätään yksilöä rangaisten ja palkiten. Psyykkiseen puolustukseen joutuneet ihmiset saavat rangaistuksen, kun habitus tuo varjoja kehoon.

Kun yksilö kohtaa syyllisyyttä, ahdistusta, vihaa, raivoa tmv. hän kauhistuu omia tunteitaan, ei niinkään sanojan sanoja, mitä sitäkin, vaan enemmän esille tuotua asiaa, mitä on pidetty salassa. Puhumattomuuden kulttuuri, mitä Suomessa on paljon, tuo juuri näitä ongelmia esiin. Lukuisissa paikoissa olen tämän nähnyt, asenteissa heikosti arvostettu yksilö on se, minkä perusteella syrjintä syntyy, psyykkinen puolustus on osa ongelmaa näkyvänä.  Aina on niitä, joita uhrataan. Ongelma ei ole niinkään psykologinen, vaan vallan väärinkäyttöön liittyvä. Mutta suurin osa ihmisistä ei tiedosta tätä, vaan siirtää oman tunteiden kohtaamattomuuden toiseen. Terapiassa tämä tapahtuu turvallisesti terapeuttiin päin ja näin yksilö saa apua pelkoihinsa, arjessa useimmiten on seurauksena rangaistus. Terapeutin vastaanotolla yksilö voi tulla kuulluksi ja nähdyksi. Suurin osa yhteisön jäsenistä ei kuitenkaan kyseenalaista omia tekojaan ja/tai reaktioitaan, eivätkä hakeudu hoitoon.

Yksilöön tullut ja kokema kauhu on useimmiten puhumattomuuden, selittämättömyyden ja käsittelemättömyyden ongelmaa tunne- ja itseilmaisun kielloista ja estoista, rooleista sekä ylivallan ongelmista syntyneenä. Se on hierarkkisen vallan tulosta, jossa ei ole oikeuksia, on vain vastuuta ja alistumista, autoritaarisuutta. Tunteet syntyvät aina itsestä, sanat, asema ja kehonkielemme nostavat esiin omat kokemukset. Sisällön tarkastelu ja puheoikeus on ratkaisevaa lähdettäessä kasvun tielle. Puhumattomuuteen ja yhteisöstä sulkemiseen yksilön oikeudet itseilmaisuun on estetty joko yksilö- tai yhteisövallalla. Olen niin monta kertaa ollut syytettyjen penkillä siitä, että kysyn, miten voit, mitä kuuluu, vaikka vain kerran vuodessa, etten usko oman ilmaisun vääryyttä, mikä olisi synnyttänyt ongelman. Se on muuttanut käsitystäni yksilön ongelman keskeisyydestä psykologisesti, kuvitelmista, että kaikki on kiinni käyttäytymisestä ja muiden valta alistamiseen kuvittelua. Olen niin väsynyt ylimielisiin neuvojiin, jotka ulkopuolelta vaatii käytöksen muuttamista, kun yksilö voi olla aivan fiksu. Miksi ihmistä ei voi kohdata ihmisenä itsenään, rosoisena, erehtyvänä, iloitsevana, rikkinäisenä, osaavana ja osaamattomana? Kontrollifriikit ovat rasittavia.

Sosiologia ei ole saanut esiin tämän ongelman ydintä, koska se itseasiassa myös rakentaa ongelman ja villakoiria psykologian ympärille, minuuden kehitykseen ja yksilökeskeisen ongelman synnyn näkemyksiin ja teorioihin. Maailma on psykologisoitunut ja sen seurauksena syntyy paljon ongelmia yhteisöön, ihmiset eivät tunnista omia tunteitaan, vaan siirtävät omat tunteensa toiseen. Tämän olen oppinut psykiatriasta, tunteensiirto teoriana, 97 % ihmisistä elää omissa mielikuvissa, eikä vuorovaikutus tuota ymmärrystä, vaan enemmän mielivaltaa.

Freudilainen psykologia pureutuu lapsen kehityksessä lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen, ja uskoo, että ongelmat ovat niitä tunnehäiriöitä, jotka nousevat pintaan yhteisöissä, kuten työpaikalla. Ihmisen käytöstä tarkastellaan yksilön oman halun, tahdon ja motivaation kautta syntyneinä. Vallan väärinkäytössä yksilöön tunkeudutaan ulkopuolelta, jossa hän ei voi itse valita itsemääräytymisen pohjalta. Ne voivat olla sitäkin, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt työpaikalla ja muissakin yhteisöissä vallan väärinkäyttöä, ja toisen ihmisen puheen sekä habituksen kautta tulkintaa, asenteita, joita mielikuvien kautta kuljetetaan. Päiväkodissa työskennellessä huomasin esim., että sijaiset olivat hyvin halveksittuja.

Narsisteiksi usein luokitellaan puhumattomuuden kulttuurista vallan väärinkäytön kautta syntyneet yksilön ongelmat, luokittelut, ja omat kokemukset heijastetaan yksilöön, usein uhriin, jolla ei ole mitään oikeuksia.

Puhumisen merkitys, saako puhua ollenkaan, kun toiselle syntyy tunteita. Nuo tunteiden syntymät kertovat usein itsemääräytymisen riistosta, kauhun tunne tulee esiin, kun sen on joutunut piilottamaan alitajuntaan häpeän, syyllisyyden, osattomuuden tai vastaavan vajavuuden ongelmissa. Sitä vahvempi kauhu, mitä vahvempi alistaminen ja riisto on.

On eroteltava kaltoin kohtelu, koska siinä on erilaiset tunteet ja mielikuvat, eivätkä ne ole verrattavissa syvätunteisiin, vaan kauhusta syntyneeseen fyysiseen puolustusreaktioon, mikä rikkoo psyykeä, mutta on myös ihmisten ihanteiden ja todellisuuden välistä ristiriitaa yksilökokemuksessa.

Raija

 

 

 

MASENNUS, TUO KANSANTAUTI

 

Olen käynyt läpi masennuksen pahimman muodon, syvän masennuksen. Se on ollut itselle raskasta, mutta myös ympäristölle, sillä sen ymmärtäminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, ellei itse ole kokenut ja usein on vielä niin, että vaikka on kokenutkin, se on jokaiselle erilainen, eikä ymmärrystä synny. Masennus tuo syyllisyyttä ja häpeää sairastuneelle, mutta myös ympäristön ihmisille, se tuo kontrollointia sairastuneeseen päin, myös päinvastoin, mutta harvemmin, usein nk. terveet kuvittelevat tietävänsä toisen parhaan, ja se aiheuttaa myös masentuneelle virheettömyyden yritystä, täydellisyyteen pyrkimistä, jos ja kun yhteisön ihmiset rankaisee julmasti tai vaativat kohtuuttomia, ihminen oppii hylkimään itseään, unohtaa itsensä. Itselläni yhteisö esti puhumista ja tunteiden ilmaisua. 

Turhasta syyllisyydestä on syytä irtaantua, ja katsoa asiaa laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä, perinteiden ja tapojen ongelmina, opetuksen vaikutteina, teorioiden heikkoutena, asenteina, ennakkoluuloina ja jos minkäkin oppisuunnan tai aatteen hölmöytenä. Olen lukenut suhteellisen paljon psykologista kirjallisuutta, ja todennut siellä perusongelmaksi sen, ettei ympäristön tekoja oteta huomioon ja yksilön kuvitellaan keksivän ajatuksissaan teot, jotka hän kertoo tapahtuneen, luin tuon näkemyksen juuri kahdesta peruskirjasta, skeemojen synnyssä. Jokseenkin aika nurinkurista väittää, ettei pahaa tehtäisi.

Erotan myös nk. psykiatrisen sairauden, eli aistimuksista syntyneen toimintakyvyttömyyden tai häiriön yliaistimuksena, mikä hajottaa aistimukset, ja mikä voi vaikuttaa tunteiden syntyyn, tai niitä ei juuri synny ollenkaan, voimat menee itsensä koossa pitämiseen. Vaikka joissakin psykologian oppikirjoissa sanotaan, että tunteet ovat sama kuin elämykset, erotan ne, elämys on kehollinen, kehotunnetta, termi, mikä on jo päässyt psykologian sanastoihin, oppikirjoihin. Syvätunteet ovat kuitenkin kehittyneet vuorovaikutuksesta itse itselle ja toisten kanssa, ja niiden teoria on objektisuhdeteoria.

Opetusta suunnataan yhä enemmän sanakielen kautta syntyväksi. Sanakieli on ehdottomasti hyvä asia, että ymmärrystä syntyisi toistemme välille. Vuorovaikutteinen tunteiden synty on syväulotteisempaa, kehonkieli on aistimuksia ja reaktioita, jotka peilautuvat sisimpämme kanssa, ja enimmäkseen ovat tulkintaa. Tunteiden tunnistamiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan yksilön oman kokemuksen kuuleminen itseymmärrykseen auttaen oppimisen kautta. Ongelmana on se, että yhä enemmän opetusnäkemyksissä ja opetussuunnitelmissa on päädytty sanakielen liiallisuuteen, ja se on rantautunut Euroopasta Suomeen, kielikeskeisesti opetetaan jo neljän vuoden iästä alkaen, kun tunteiden tunnistamiseen tarvittaisiin seitsemän vuotta, eriytymiseen, ettei lapsi sekoittaisi ja tulkitsisi omia tunteita peilaten kokemustaan toisiin, vasta seitsemän ikävuoden jälkeen selkeytyy sanakieli oikein kuulemiseen ilman tulkintaa. Riittävän pitkä ja vapaa leikki ja leikkiaika ja itsensä sekä ajatustensa tunteminen on tie kykyyn, mitä tarvitaan koko elämän ajan. Liian aikainen sanakielen keskittäminen vie lapsen unohtamaan syvätunteensa, tai hän ei saa niihin yhteyttä. Katson tämän masennuksen perussyyksi. Ihmiset sosiaalistetaan liian aikaisin.

Oppimisen tärkeimpiä asioita on oppia erittelemään mielen sisältöjä, tunteita ja mieltä perusrakenteena.

Aivan varhaislapsuudessa kahteen ikävuoteen lapsi kokee itsensä kokonaisvaltaisena, ikään kuin elää ajatuksen koko kehollaan ja ellei erittelykykyä synny, lapsi kuluttaa voimavarat loppuun ajautuen täydelliseen yrittämiseen. Oppimisen ongelmia on myös yksipuolisuus, kehitetään jotain puolta ihmisyydestä liikaa, esim. urheilijat joutuvat kohtaamaan usein tunteiden unohtamisen. Traumat vievät vuosia ihmisen kyvystä ymmärtää itseään, kuulla sisäisiä kokemuksiaan, tuntea tunteita. Paineita psyykessä voi olla niin paljon, ettei ehdi koko elämänsä aikana tutustua todelliseen itseensä. Masennukseen johtaa erilaisia teitä, kullekin omansa, toisella täydellisyyspyrkimys, toisella vajavaisuus, toisella toiminnan häiriintyminen. Mieli murtuu moralismin alle, ihmisen ei anneta nauttia elämästä, ja alistetaan valtamekanismien alle.  Katsoin jokin aika sitten dokumentin psykiatrian kehityksestä, Yle Areenasta, se oli karmeaa kuunneltavaa, yhä olemme psykiatrian vankeja, julmuus loistaa ihmisyyteen nähden, ja kansa tottelee, ihmisoikeuksista ei voi puhua. En sano, etteikö poikkeuksia ole ja inhimillisiä psykiatreja, opit vaan ovat osin päin helvettiä.

Suomessa syvätunteiden huomioiminen on heikolla tolalla, niistä ei opeteta, eikä huomioida eikä itseilmaisua hyväksytä kuin kauniina tarinoina Venäjän mallin mukaan. Niin itsensä hylkääminen ja huomioimattomuus vie pinnalliseen oppimiseen ilman kosketusta motiiveihin, haluun ja tahtoon ja itsen olemattomuus tuo masennuksen. Psykologian tutkija Maslow, joka loi tarvehierarkian, pitää itsensä toteuttamista korkeimmalla asteikossaan.

Masennus on minusta aivojen aliaktivaatiota ja toimintahäiriöitä, masennus tunteena on tulos niistä. Masennus voi tulla kaltoin kohtelusta ja väkivallasta. Se on tekoja, joihin ihminen alistetaan muiden tahdolla, teorioissa on tuloksista todistettua näkemystä, mikä usein rakentuu hypoteesien kautta hyväosaisten ja valtaapitävien todisteluista. Tiedän, että tämä on ärsyttävää, ja kuulostaa tieteen aliarvioimiselta, mutta tiede on minulla todella korkealle arvostettu, vaadin vaan syvempiä syyseuraus suhteiden analyyseja. Tunteista ja mielestä on hyviä teorioita ja tutkimusta, on olemassa perustiedot, mutta sisältö jokaisella erilainen, joten vain kuunnellen yksilöä saamme esiin yksilön totuutta tai valhetta, riippuen psyyken toiminnan ja avaamisen kehityksestä.

Psykologia, mikä tutkii yksilöllisyyttä ja tunteita, näyttäytyy eriskummallisesti tuloksissaan, koska etsii syitä yksilön ongelmiin ainoastaan yksilöstä itsestään. Kirjassa Skeematerapia, Jeffrey E Young eri skeemat luetellaan yksilön valintojen kautta; Valitsee partnerinsa, valitsee hyväksikäyttäviä, valitsee dominoivia, valitsee kritisoivia, kokonaista kolme sivua yksilön valinnoista etsiä nöyryyttäjiä ja narsisteja elämäänsä. (lainaukset kirjasta) Ei sanaakaan, kuinka muut tunkeutuvat, estävät, sulkevat, määräävät, alistavat, ohjaavat, harhauttavat, kiristävät, raiskaavat, kiduttavat, valehtelevat. Kirjan tekijä tunnustaa, että psykologia on oireista lukemista. Muut ihmiset ovat ihania ja vilpittömiä, pyrkivät aina hyvään, eivät tee pahaa. Minusta tuo ei ole totta.

Psykoosissa ihminen ei tunnista eikä tiedosta tekojaan.

Raija

LEIKIN MERKITYS

 

 

Minulla on ollut onni elämässä, että olen saanut leikkiä lapsuudessa vapaasti, luovuudesta on tullut persoonallisuuteen kyky, mikä on palautunut masennuksen jälkeen ja jopa ollut kykyäni masennuksen aikaan, ja edesauttanut masennuksesta selviytymiseen. Syntymäkotikuntani, Valtimon Sivakka oli edelläkävijä leikin tunnustamisessa tärkeäksi asiaksi. Se, että äitini antoi luvan leikkiä, oli tekijä, jossa syvätunteiden ja syväoppimisen kehittyminen persoonallisuuteen mahdollistui. Kansakoulun opettaja Anja Hämäläinen toi hyvin vahvasti leikkiä ja laulua opetuksessa, josta on tehty tutkimuksia kansaperinteen laitokselle viidenkymmenen vuoden ajalta ja tuotettu siitä myös TV tallenteita.

Leikki syvällisenä oppina on hahmon syntymistä, ensin myyttinen, unenomainen epäselvävaihe, kuin irrationaalinen epähahmo ja sitten rakentamisen vaihe koostaen ja lopputuloksena näkemys, tämä on ajattelutasoa, jossa tiedostamattoman aktivoituminen rakentuu tietoiseksi ajatteluksi.  Tunteet ovat ajattelun alla aktivoivia tekijöitä, syvätunteita, jotka syntyvät tiedostamattomasta, joiden syntyihin ei voi itse vaikuttaa. Leikki on myös kuvitelmaa, jossa syvähahmottuneet nähdyt, kuullut ja sanallistetut järjestelyt surffailevat etuaivolohkolla ja tuottavat toimintoja. Leikit voi karkeasti jakaa yksilöllisiin ja yhteisöllisiin. Leikki on yksilöllisyyden perusta, siinä on mieli ja merkitys.

Kun YK-lapsiasiantuntija sanoi jo 20 vuotta sitten, että leikki on menetetty, se on vakava oire yhteiskuntien epäonnistumisesta. Meitä ohjaa kilpailut, taistelu ja selviytyminen arjessa, jossa koko aja mitataan ihmisen kykyjä toisiinsa nähden ja vertaillaan täysin absurdein argumentein minuutta. Tuntuu, että kaikki on valjastettu tuottavuuteen ja suorittamiseen, eikä syväoppiva ihminen pääse esiin. Lapsuudessa kilpailu täysikäisyyteen asti pitäisi pääsääntöisesti kieltää, vaikka vertailua on luonnollisesti, ei kasvattajien ja opettajien tarvitse ruokkia kilpailulla ihmisyyttä kohti toistensa tuhoamista. Leikki on tie ajatteluun, tuntuu siltä, ettei yksilöiden halutakaan oppivan ajattelua, vaan uskomaan käskyjä. En ole mitenkään vallattomien yksilöarvojen puolustaja, mutta en ymmärrä yksilön tuhoamista, että hallitsijat ja valtaa väärinkäyttävät voisivat käyttää ihmisiä hyödykkeinä. Työn merkitystä ihmiskunnan kehitykseen olisi arvioitava huomattavasti tarkemmin, sen tuhovoimista kehittäviin vaikutuksiin. Kuten myös rakkaus voi muodostua sairaalloiseksi ja yksipuoliseksi, rakkaus kauneimmillaan on vuorovaikutusta toisensa kunnioittamisessa itsemääräytyen ja leikkikin mihin tahansa liitettynä tuo tuhoa.

Freudista on paljon negatiivista huomauttamista, mutta myös positiivista. Hänen teesinsä elämän ylläpitäjänä on työ, rakkaus ja leikki.

Jostain erityispedagogiikan luentomonisteesta lainattua;

Tavallisissa spontaaneissa leikeissä vuorottelee järjestys ja kaaos. Suotuisassa kehityksessä on tärkeää antaa tilaa myös rajuille leikeille. Useiden tutkijoiden mukaan lapsi käyttää LEIKKITILANTEESSA kehittyneempää kieltä kuin muissa sosiaalisissa tilanteissa. Leikillä on ratkaiseva merkitys kulttuurin kehitykselle. Leikkiin sisältyy inhimillisen kulttuurin ydin.

Hyvätasoinen leikki on; mielikuvitusrikasta, pitkäjänteistä ja keskittynyttä, johdonmukaista – leikissä on juoni ja idea, vuorovaikutuksellista, rakenteellista, leikissä on alku ja kesto ja lopetus, sisältörikasta, kykeneväistä muuttumaan, muuntautumaan, mielihyvää tuottavaa, lapsi nauttii sitä, mukaansatempaavaa, leikki on saanut alkunsa lapsesta itsestään,

Huonotasoinen leikki on; Lyhytkestoista ja lyhytjännitteistä, ei juonta eikä etene päämäärään, levotonta ja keskittymätöntä, saman asian mekaanista toistoa, jatkuvan riitelyn täyttämää, leikissä ei ole toimivaa vuorovaikutusta, toisen jatkuvaa häiritsemistä, riehumista hiki päässä, kaoottista hahmottumista, leikki on näennäistä eikä lapsella ole siihen vahvaa intensiteettiä.

Leikissä on kuvittelun tuomaa kykyä, mutta se on erilasta kuin psyykkisestä puolustuksesta tullutta valhetta.

Kymmenvuotiaana muutimme syntymäkylän suojasta kylälle, jossa yhteisön normit olivat raakoja, oli kilpailua, syrjintää, uskonnollisuutta ja vainoharhaisuutta, kylän ihmisten osallistuminen oli hierarkkista sanelua ilman vuorovaikutuksen mahdollisuutta. Tällöin minuun istutettiin vallan avulla roolit, pelon ja pimeyden maailmaan, jotka toivat myöhemmin pakkoroolin samaistumisena, eikä tunne-elämä enää toiminut, syväitseys katosi sanakieltä myöten, se oli yhteisövallan väärinkäyttöä. Näin leikkimielisyyteni katosi pitkäksi aikaa.

Raija