TYHJÄT KATSEET

Helsingissä menee parhaillaan Edvard Munchin näyttely. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa on "Huuto". Tuo kammottava huuto ja tyhjyyden katse on sykähdyttänyt monia. Ei ihme, että näyttelyllä on erittäin vahva vartijakaarti vartioimassa ettei tauluja varastettaisi. Kuka näkee huutoja ihmisten kasvoilla, kuka kuulee valituksen ja vaikerruksen, vai kuljemmeko ohi kadulla kärsijästä. Sen todistavat viime aikaiset tutkimukset, emme kuule, emme näe, torjumme epämiellyttävät asiat, emme ehkä uskalla auttaa.

Kaurismäki on ohjannut elokuvan, " Mies vailla menneisyyttä". Sen karu ja pelkistetty näkemys ihmisten ilmeissä on kuin huutava ääni korvessa. Se sai maailmalla huomiota, jopa Oskar ehdokkuuden. Kaursimäki kieltäytyi. Lohduttoman ihmisen vuorovaikutuksessa ei veistellä kaunoisia sanoja, taistella urhoisasti eikä vallankaan lähdetä barrikaadeille sanomaa levittämään. Hän on osassaan osaton ja aktiivisuus on poissa.

Meidän kehonkielemme on amerikkalaistunut. Se on siistiä ja miellyttävää enkelten pierua, rahvas on aina ollut median ja kulttuurin takana, ettei brutaalius tarttuisi. Siinä se on auttamisen ydin, miten lähestyä heikkoa/vahvaa/kaunista/rumaa, ja onko kysymys autettavan vai auttajan tarpeesta. Itse olen jokseenkin tullut siihen tulokseen, että auttaja on enemmän tarpeessa, tyrkyttää omaa malliaan. Tottakai määreet on monimutkaisimpia, auttaa halutaan, kun nähdään toisen tuhoavan itseään ja muita, se on inhimillistä. Mutta auttaja voi käyttää valtaansa muokatakseen vain siistiksi kurjan kulkijan. Toivottavasti tämä on menneiden talven lumia ja uudet tuulet alkavat puhaltaa. Hyvä esim. tästä on hoivakotien uudistaminen, joka nyt alkoi A-studion siivittämänä.

Perinteisesti meitä aktivoi mielen osalta taide eri muodoissaan. Syrjäytyneellä ei ole niihin varaa. Perinteisesti myös ajatellaan, että ihmisen on tultava apua hakemaan. Ehkä ongelmaa ei olekaan, jos vain raha riittää ostamaan virikkeitä, hyvinvointipalveluita, ja mielen mannaa. Valitettavasti näen, että ihmisiin yritetään vaikuttaa käskemällä, ja niin ei kukko laula. Mielen herättäminen vaatii erityisosaamista, ja siihen ei haluta panostaa. Yhäkin nuoria opetetaan "elämänhallinnnassa", ruuan laittoa, vaatteiden pesua, liikuntaa jne. mutta jätetään nuoren oma tahto taakse. Tahdottomuus ei kauas kanna, liian moni vaipuu syvemmälle välinpitämättömyyteen. Yhteiskuntakelpoisuus on määritelty auttajien mukaan, juokse, pese, syö ja siivoa, älä kasva ihmiseksi, jolla on omia unelmia, ihmiseksi, joka omalla tavallaan purjehtii elämäniloon.

Auttamisessa ehkä tärkein kysymys on valta. Jos on käynyt 10v. lääkärissä työpaikkakiusaamisen vuoksi ja neuvona on painon  pudotusta, toivo loppuu, eikä vastaan jaksa enää kävellä. Kunnat ja yksityiset antavat auttamistyössään  vain ensiapua. Ihmisen tarpeiden näkeminen on monimutkaisempaa. Oma syvennetty ammattitaitoni on voimaannuttamista. Sitä ei arvosteta, sen olen monta kertaa todennut. Mutta silloin kun vastassa on tyhjät katseet,äänetöntä huutoa, joka lävistää hiljaisuuden ja kauhun lailla kaikki seinät, tarvitaan ammattitaitoa, joka avaa tyhjyyteen kuvia ja sanoja. Auttamistyössä olen niin monet kerrat nähnyt sen, että ammattitaitaja antaa vain ensiapua, ja ongelmia siirretään pois näkyvistä. Ja tämä ei tarkoita sitä, että en arvostaisi ja kunnioittaisi tekijöitä. Kunnioitan heitä, ja toivon heille lisää osaamista, ei osaamista voi vaatia, jos ei ole koulutusta. Yhteiskunnnan tulee arvostaa hyvää ammattitaitoa ja maksaa siitä, eikä etsiä vain halvinta  vaihtoehtoa. Koulutettuja on paljon työttömänä.

Raija

KESTÄTKÖ AITOUTTA?

Pieni lapsi katsoo sinua kirkkain ja vilpittömin silmin. Nouseeko tunteisiisi ihaileva aito elämys, vai kasvattava aikuinen, joka haluaa viedä sinisilmäisyyden oppimisen taipaleelle? Länsimaisen opin, lähinnä kristinopin ydinhän on siinä, että ihminen sortuu käärmeen kiusaukseen ja ottaa omenapuusta, josta Jumala on kieltänyt ottamasta. Niinpä hän lankeaa pahuuteen ja hänestä tulee syntinen, joka tarvitsee armoa, anteeksiantamusta, ja sovitusta. Aatami ja Eeva ovat alastomia, ja he ovat peittäneet häpynsä lehdellä, johon Jumala tekee kysymyksen, miksi häpeät itseäsi. Jostakin Raamatun lähteestä olen lukenut, että Aatami on ruumis ja Eeva on henki. Siis kysymys onkin mielen ongelmasta, ottaako normin vai vapauden puusta.

Nykytietämyksen mukaan vauva kokee ensimmäiset häpeänsä n. 7 kk iässä. Hän alkaa vierastaa erilaisia, vieraita ja tuntemattomia. Hän on mieltynyt lähihoivaajiensa tapoihin, ja parahtaa itkuun, kun vieras lähestyy. Maailma alkaa normittua, ja lapselle kehittyy alitajunta, jossa sijaitsevat kielletyt ja torjutut tunteet, joita maailma on opettanut kielloissaan sekä käskyissään. Vilpitön olemus säilyy ylitajunnassa, jonne kerätään ihanteita, jotka ovat aitouden ja rehellisyyden tyysijoja, niitä aitouden kokemuksia, missä kokemus on vielä kokonainen ja ehjä aistiessaan. Sanotaan ettei ihminen kestä, jos mielessä ei tapahdu eriytymistä, ja kykymme nähdä itseä onkin opittua.

Alitajunta on siis yhteiskunnallinen normisäätelijä. Se luo jännitteitä, kun vilpitön lapsi uskaltautuu ihanuuden kokemuksiin, nauttimaan aidosti ympärillä olevasta. Itse pidän alitajuntaa ja tiedostamatonta eri asiana. Tiedostamaton on syvemmällä, alkukuvien, kuten unien, maaperää. Siellä syntyvät myös tunteet, jotka aitoutta pitävät yllä, ellei niitä ole normitettu ulos. Liian rankat normit siis vievät aitouden ulottumattomiin, ja myös keholliset intohimot, jotka vievät liiallisiin aistinautintoihin tuhoten tunteita. Vilpittömän positiivinen nautinto on ilo, sitä lapsi on syvimmiltään.

Häpeä ei suojele ihmistä pahuudelta, se suojelee erilaiselta. Se normittaa meidät käyttäytymään, mutta se voi olla myös tuhoava, sekä murentaa ihmisen omaa tahtoa ja halua. Loppujen lopuksi minä, siis tuo opittu tietoinen itseään hallitseva on kuitenkin hyväosaisen mahdollisuus. Jos ihminen joutuu elämään kestämättömän kauhun alla, minä tuhoutuu, ja muisti hajoaa. Vilpitön, lopulta sisäiseksi lapseksi kehittyvä, aistiva ja iloitseva suojaa meitä, me tavoittelemme kaunista ja hyvää itsemme kautta ihanteisiin pyrkien.

Ihmistä halutaan kouluttaa kohtaamaan omat tunteensa ja kontrolloimaan niitä, näin hän tulee tietoiseksi omista kokemuksistaan. Ihmiselle kehittyy asenne, jossa surut ja ilot otetaan hallintaan. Ikään kuin nuo aidot tunteet olisivatkin vaarallisia. Vilpitön lapsi siis tarvitsee suojakseen aikuisen tuen, lohdun ja turvan, jossa sääntö tai rutiini vapauttaa tunnekuormasta. Tunnetta ei voi tukea kasvamaan, se ottaa ylivallan, tunteesta tulee vapautua sen hallintaan, saavuttaen tunnemuistin, hyväksymällä ja unohtamalla, luopumalla surussa ja ilon suhteen intoa kokemalla.

Aitous onkin kuin polku, jossa kuljemme normien läheisyydessä. Asenne kontrollina voi olla liiallista, ja tuhota aitouden, siksi tarvitsemme oman rauhan kohdata itseytemme, vapautumalla synnyttämään uutta minuutta, jossa tunteet voivat olla tässä ja nyt hetkessä syntyviä.

Raija

RAKASTUITKO LUUSERIIN?

Rakkaus on yliviljelty ja ylikehuttu voima, jolla parannellaan kaikkea kevyesti. Ylianalysoinnissa on se vaara, että se hävittää mysteerit, joita ihminen tarvitsee elämänsä poluilla valintaan, ratkaisemiseen ja uskomiseen. Ihmisen järki ei riitä kaiken tietämiseen, vaan suurimman osan asioista uskomme.Uskonnoissa on mysteereitä ja symboleita, joiden huumassa kävellään suoraan helvettiin ja/tai taivaaseen. Ne lupaavat paljon, mutta antavat vähän. Itseasiassa ihmisen ajattelun ytimessä on ensin symbolinen hahmo, alkukuva, mikä on epämääräinen, josta monien harjoitusten jälkeen syntyy muistikuva. Psykoanalyysissä tämä alkukuva olisi syntynyt vanhemmista, itse ajattelen sen olevan omaa kehonkuvaa.

Rakastumisessa ei aina välttämättä mennä alkukuvien perässä. Jos alkukuvien perässä mentäisiin, symbolinen hahmo olisi isä tai äiti, joiden ominaisuuksiin olisimme mieltyneet. Kun rakastuminen tapahtuu omien kehonkuvien kautta, emme ole kovin myötäeläviä, rakastumme omaan kehomieleen. Riippuen siitä, minkälainen suhde on ollut vanhempiin, me joko miellymme heidän arvoihin/tapoihin tai jos suhde on ollut vihamielinen, voimme valita myöhemmin vastakkaista. Myönteinen suhde vanhempiin siis luo myös myötäelämisen kykyä, jos vanhemmat aidosti rakastavat lastaan.

Kun se unelmien prinssi tai prinsessa saapuu kohdallemme, usein meitä pyörittää tunteiden huuma, mikä ei ota laantuakseen, vaan vetää mangneetin tavoin puoleensa, sytyttää seksuaalisuuden palamaan ja olemme vietävissä. Voimakkaat tunteet saavat vallan, koska emme ole oppineet tunteiden hallintaa ja saaneet harjoitella niitä riittävästi. Rakastumisessa tapahtuu tunnekaappaus, minuus joutuu häiriöön. Sitä oikeaa tunnehuumaa ei aina tulekaan, jos tunne-elämä on jo tasapainossa. Tämän jälkeen yhdistävänä onkin arvot, ja ilo yhteisyydestä, jossa vapautuneena nautimme toistemme aistimuksista ja ihmisyydestä, elämän rikkaudesta olla ja kasvaa ihmisenä.

Kun tuo tunnekaappaus rakastumisessa on päällä, mieli synnyttää aina ja aina uusia mielikuvia ihastumisen ja toiveiden tynnyristä, niitä, joita toivoimmme vanhemmilta, joita ei huomioitu, ne nousevat pintaan uskossa saada olla oma itsensä, osallistua ja toivoa omalle osalle omanlaista. Mutta vanhemmat haluavat usein juuri toisenlaista, koulutusta ja toimintaa arvostuksíen mukaan.

Luuseri, tuo niin ihana otus, se on juuri sitä, mitä vanhemmat eivät halunneet, siis vastakohta heidän toiveistaan, joista tuli vankila omalle mielelle, kun ei hyväksytty omanan itsenään. Tuo ihastumisen kohde, oma kulta, se saa kantaakseen kaikki toiveet lapsuuden matkalta, ja niillä unelmilla voi kulkea pitkään avioliitossa, ja todellisuudessa rakastaa vain omia unelmiaan. Tunnen erään 70v. joka vieläkin elää näiden unelmien turvin, vaikka mies on helvetillinen roisto.

Vanhemmat voivat luvata paljon, mutta antaa vähän, kuten uskonnotkin. Vaikein yhtälö syntyy siitä, että odotukset ovat liian korkeita lapselle, ja toisaalta puhutaan toista ja tehdään toista.

Rakastaminen on ehkä parasta silloin kun se eletään todeksi totuudessa, jaetaan, päätetään ja unelmoidaan realistisesti. Unelman ja haaveen ero on mielestäni siinä, että haavetta ei voi toteuttaa, unelma voidaan toteuttaa. Sisäisen lapsen tuntemuksiin voi kasvaa eheästi, mikä vie meitä kohti aitoutta, rehellisyyttä ja avoimuutta. Menneisyyden tuntemus on aina tarpeen, että voi tarkastella omia tunteitaan menetysten, toiveiden ja vapautumisen kannalta. Aina voi aloittaa alusta ja toteuttaa unelmia.

Raija

SANATON KIELI

Me suomalaiset olemme mestareita kätkemään tunteitamme, pidättäytymään ja puhumaan saunassa salaa. Siihen voi vaikuttaa kulttuuri ja toimintatavat, olemme olleet toisten vallan alla vuosisatoja. Mutta vähäisin ei ole koulun vaikutus. Kuka muistaa, kuinka meidän piti olla hiljaa kansakoulussa, kun opettaja puhui? Kotona sai sentään kalkattaa aika lailla vapaasti, ei kaikki, monenlaisia perheitä on.

Ben Malinen on kirjoittanut kirjan, "Häpeän monet kasvot". 2006.
"Usein sanattomilla säännöillä ei pidetä kurissa ja nuhteessa vain perheitä, vaan myös kouluja, yhteisöjä ja työapaikkoja. Väärinkäytöksistä ja rikkeistä ei puhuta ääneen eikä olla niitä huomaavinaan. Näin kehittyy peli, jossa ongelmaa ei ole olemassa niin kauan kun sitä ei lausuta ääneen. Tilanne voi kehittyä todella pahaksi ennen kuin joku edes vihjaa vaikeuksien olemassaolosta. Kukaan ei uskalla ottaa vaiettua asiaa esille, koska esille ottamisesta aiheutuisi häpeää kaikille asianosaisille. Häpeän paljastajasta tulee porukan pettäjä, vaikka todellisuudessa hän olikin kaikkein rohkein".

"Kirjoittamattomat säännöt saavat aikaan monenlaisia ongelmia ja aiheuttavat osaltaan häpeää. Jokainen yhteisön jäsen oppii ne asenteista ja ilmeistä, vaikka niistä ei puhuttaisi ääneen. Kuitenkin ongelman ratkaisu on hiljaisuuden murtaminen ja asian puheeksi ottaminen. Silti muut saattavat syllistää henkilön, joka ei suostu yhteisön sääntöihin. Hänestä voi tulla syntipukki, jota syytetään aina muiden epäonnistumisesta ja pahoinvoinnista.Syntipukki uhrataan muiden epäaidon hyvinvoinnin hyväksi, eikä hänelle jää keinoja vapautua kieltämisen aiheuttamalta häpeältä". Lainaukset edm. kirjasta.

Sanaton kieli on erityisen vahva vallanpitäjä. Se vie meitä kohti epätietoisuutta ja ottaa tunteineen vallan. Tunteet alkavat ohjata, tulkitsemme toisen puhetta omien tunteiden kautta, vaikka itseasiassa tunteet viestivät meille oman kokemuksen jostakin asiasta tai, mikä on tapahtumassa, tulevaisuudessa ja/tai menneessä. Sanomattomat asiat kiertävät sanattomina keskuudessamme. Ehkä emme halua puhua niistä siksi, että tietoa on liian vähän, koemme ne vaikeiksi. Mutta myös tunteet voivat muuttua pelottaviksi, aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa. Niin kauan kun salaamme ja olemme kohtaamatta asioita, tunteet ovat vahvoja epätietoisuuden tilassa. Tilanne helpottuu kun etsitään tietoa ja ratkaisua. Jos ratkaisu on arvoiltaan hyveellinen , totuudellinen ja reilu, vapaudumme tunnekahleesta ja hyvään pyrkiminen tuottaa vapautuksen, teemme hyvyyttä, koemme rakkauttta. Suomalaisten olisi aika oppia puhumaan, ja vapautumaan tunnevankiloista, joka vie meitä niin moniin ihmisuhdevaikeuksiin, ymmärtämättömyyteen, ongelmiin yhteisöissä.

Avoimuus ei tarkoita sitä, että levitämme kaiken kaikille, meillä saa olla salattua minuutta, joka suojelee meitä, tervettä häpeää, joka estää sopimattoman ulostulon. Yksityiselle tulee antaa arvo ja oikeus.

Raija

HYVÄN KATOAMINEN

Ihminen voi uskoa unelmiin kauankin, etsii siihen perusteita tieteestä, uskonnoista, kokemuksesta, milloin mistäkin. Yksi teoria on sellainen, että ihminen korjaa sellaista, mikä puuttuu elämästä. Jokseenkin takana voi olla unelma, jonka haluaa toteutuvan. Minun unelmani on ollut vuorovaikutus, se on särkynyt, ja olen kokenut siitä puutetta. Tuo ihanne on varmaan syntynyt äidin ja minun välisetä suhteesta, keskusteluistamme, joissa löytyi periaatteet elämän tarkoituksesta monessa mielessä.

Vuorovaikutus on myös länsimaisen filosofian ydinarvo. Kun ihminen oppii olemaan vuorovaikutuksessa Jumalaan, hän uskoo ja oppii kohti hyvyyttä. Kun tämä ei toteudu, sanotaan ettei ihminen ole kilvoitellut riittävästi. En ykskantaan usko Jumalaan niin kuin se uskontona yleensä ymmärretään. Kun Jumala on puhuttelijana ajatuksissamme, voimme saada kyvyn tarkastella itseämme. Tämä on peruskysymys myös työnohjauksessa, opettelemme tarkastelemaan ajatuksiamme ja tunteitamme erilaisin menetelmin.

Elin pitkään uskoen vuorovaikutuksen hyvää tuottavaan vaikutukseen. Mutta törmäsin tämän tästä siinä piilevään ongelmaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Meillä ei vuorovaikutus olekaan vaikuttamista, vaan uskomista auktoriteetteihin ja asemaan, autoritääristä uskoa ja tottelemista valta-asemassa olevaan tai yhteisövoimaan. Näin asiat ja tietoisuus eivät pääse kehittymään, eikä yksilöllistä henkistä kasvua tapahdu.

Vuorovaikutuksessa on periaatteellisesti sellaista oikeutta, mikä johtaa sisäiseen rauhaan ja rakkauteen, kun kunnioitus ja huomioiminen toteutetaan. Kun ihminen voi osallistua ja päättää asioistaan, hän ottaa myös vastuuta. Syyt, syyllisyys ja vastuu ei olekaan enää muissa ihmisissä.

Puhumme kauniisti hyvyydestä, se rakentavasta voimasta. Miten tuo hyvyys rakentuu? Kun näkee pahan, näkee myös hyvän. Niin kauan kun elämässäni on ollut vuorovaikutusta, aina sitä ei ole ollut, kunnioitus ja myötäeläminen on syntynyt siivittämään ihmissuhteita. Kun olen ollut yhteisöissä, joissa ei vuorovaikutusta ole oikeutettu, päätösvaltaa ja osallistumista,  paha on noussut pintaan, viha, mikä on tuonut pahoja ajatuksia. Autoritäärinen ja sokea auktoriteettien totteleminen vallankin pakon alla alistuen tuo ilkeitä ajatuksia. Synnynnäisesti ihminen on vuorovaikutteinen, vauva nousee rinnoille ja suuntaan katseensa äitiin, josta alkaa luottamuksen ja turvallisuuden kautta lapselle peili, jossa hän voi nähdä itseänsä.

Demokratia ei ole ihan tyhjä ihanne, mutta se ei ole vain vallan linnake, sisällössä on paljon näkökulmia.

Raija

VALI, VALI JA SELI SELI

Moralismissa ei tahdota sietää valittamista eikä selittämistä. Oikeassa oleminen perustuu hierarkkisen valta-asemaan ja vallankäyttöön, mikä ei ole oikeusvaltion periaatteen mukaista, eikä tue ihmisoikeuksia. Minusta valittaa saa silloin kun siihen on aihetta, ja selittää kun asia vaatii selitystä.

Mielivallassa ihmiset jaetaan hyviin ja pahoihin, sen sijaan että ihmisessä olisi hyvää ja pahaa, kulloinkin eri tavoin painottuneena, olosuhteiden valossa. Joskus vaadimme niin hyvää sanakieltä, kaunista ja soljuvaa, ettei sinne negatiivisuutta mahdu ollenkaan. Näin suljemme itseilmaisua, ehkä myös oman pahuutemme ulostuloa, mikä jää mieleen muhimaan ja heijastuu toisiin tiedostamatta, alamme nähdä muissa omat pahamme.

Kun hyväksymme erilaisuuden ja virheiden olemassaoloa, useimmiten tuo pahuus myös kevenee. Avoimuudessa saamme osallistua ja tuoda ulos sen mitä mieli kokee, toiminnassa sen olemus avautuu itsellekin paremmin, saamme nähdä mitä olemme. Mieli tarvitsee etäännyttämistä kielen ja toiminnan kokemukseen nähdäkseen ja kuullakseen itseään, ja että voi käsitellä kokemaansa, eikä sen tarvitse viedä itsestä etääntymiseen, kun se tehdään taidolla.

YK ihmisoikeudet vaativat enemmän kuin käytännössä toteutuu.

Muutos ja erilaisuuden sieto on tuiki tarpeellista kehitykselle asioiden perusteiden toteumaan loogisesti sekä tavoitteiden saavuttamiseksi, myös ihmissuhteiden toimivuudessa. Suomalaisessa kulttuurissa työpaikoilla on valtaa pitäneet paljolti työntekijät, heidän valta-asemansa on korostunut tiedon sijaan ja se näkyy valtataisteluina työpaikoilla.

Hiljaisuus tai meluaminen voi olla vallankäyttöä, niillä voi terrorisoida, sulkemalla puheoikeutta. Avoimuus kaikkoaa. Yhdessä päiväkodin ryhmässä, joita ohjasin vastaavana lastentarhanopettajana, oli hyvin heterogeeninen lapsijakauma. Syksyllä oli tullut kolme maahanmuuttajalasta täysin ummikkona Suomen kielestään. Lisäksi oli viisi erityislasta, joiden tarpeet oli huomioitava, väkivaltaisia, karkaavia ja tunne-elämältään levottomia. Pari täysin pientä jatkuvaa hoivaa tarvitsevina. Yhteensä 23 lasta. Hoitajia oli kolme, ja pyynnöistäni huolimatta lisäapua ei saatu, vaikka luokittelin sen erityisryhmäksi.

Vierasperäisillä lapsilla oli erityinen tarve olla toistensa seurassa ja puhua toisilleen, kokea kuuluvansa ja liittyvänsä jo ulkonäkönsäkin perusteella. Jostain syystä integroituminen haluttiin tehdä sulkemalla heidät suomalaisten ryhmään. Lapsille oli eri toimintaryhmät, pienemmissä koossa ja lisäksi oli kaikille yhteinen kokoontuminen. Mamut erotettiin eri ryhmiin.Yhteinen tuokio ei onnistunut, sillä mamuilla oli valtava tarve kommunikoida keskenään, ja he huutelivat toisilleen täysillä, ehkä kokemuksiaan, koska kahdella oli yhteinen kieli. Lasten turvallisuuskokemuksen vuoksi minusta lasten tuli antaa leikkiä yhdessä ja puhua toisilleen, ettei heidän kotoutumisensa olisi liian rankkaa. Mutta hoitajien mielestä se tuli estää. Niinpä heidät yritettiin sulkea pois toistensa läheltä, kuten ruokailussa katsomaan seinään. Yhden kerran yhdistin kaikki pöydät kokonaisuudeksi niin, että he saivat katsekontaktin kaikkiin lapsiin, mutta viikon päästä hoitaja siirsi pöydät taas eri paikkohin. Yhteisessä pöydässä lapset rauhoittuivat syömään. Siirron jälkeen he alkoivat taas huudella toisilleen.

Muutoinkin lapsia eristettiin ja vaadittiin oleman hiljaa pitkiä aikoja. Nukkumaan piti mennä parin tunnin päästä PK:tiin tulon jälkeen. Johtaja kyllä vaati inhimillisempää kohtelua, mutta siinä oli työntekijöillä valheen paikka, he kertoivat lasten nukkuvan, mutta todellisuudessa heidän oli oltava hiljaa sängyssään, muutoin uhkana oli leikkikiellot ymv. Osittain ongelma oli siinä, että lisääntyvät asioiden kirjaamiset veivät työntekijöiltä ajan ja heillä ei ollut mahdollista tehdä niitä muulloin kuin nukutuksen aikana. Tilojakaan ei ollut lasten hiljaisten leikkien mahdollistamiseksi.

Joissakin päiväkodeissa on aikatauluttaminen teollisuusajalta. Niissä ei jousteta, eikä muutoinkaan tavoissa. Työntekijöiden valta on enemmistölähtöistä ja kun koulutus on vuosikymmenten takaa, myös näkemykset jarraavat paikoillaan.

Monelle positiivisuus tarkoittaa kauneutta, minullekin, mutta se ei saa viedä mielestäni ihmisoikeuksia, sitä mitä vaadimme olemassaoloon, mitä oikeuksia sanavapauteen, toimintaan ja yhteiseloon. Saako puhua, kokea mielekkyyttä, vai suljemmeko ihmisiltä oikeuden ihmisyyteen, jossa hän on huomioitu niin, että kokonainen ihminen voi tulla kasvun mahdollisuuteen. Lapsilla on luontaisesti kyky tulla oppivaksi, kuulevaksi ja näkeväksi leikin kautta ja virikkeiden avulla.

Raija

VIIKONLOPPUILOA!

Tässäpä teille laulun sanat. Ne voi laulaa "Kuurankukka" sävelmällä. Kirjotin nämä työkaverilleni häne 50v. päiväksi pari vuotta sitten. Saa käyttää!

ONNITTELULAULU

Uljaan, aivan uljaan
Runon sulle minä piirtää tahtoisin
Missä vuodet kulkee kauniisti ja sydän iloitsee
Onnen kukkasia sulle tarjoilee

Kauniin, aivan kauniin
Minä ruusun sulle tahdon ojentaa
Sinne sieluun pienen onnenarkun tahdon asettaa
Sieltä poimi voimat elon matkalle

Nauraa, aivan nauraa
Minä kanssasi nyt jälleen tahtoisin
Siinä päivän murheet meiltä silloin kyllä unohtuu
Siinä kasvot vilpittömät punehtuu

Varmaan, aivan varmaan
Vuodet kantaa sinut ilon ihmeisiin
Ilo rinnassasi hymyn nostaa meidän poskille
Kanssas kaunista on kuvaa katsella

Pitkään, aivan pitkään
Sulle vuosia nyt tahdon toivottaa
Tahdon rakkautta, naurua ja toivon kipinää
Sulle työmme päiviin kanssa yhteisiin.

Raija Naumanen

PERUSTOTUUS JA ELÄMÄNKAUNEUS

Eilen @HarMaija kysyi, mikä oli sinulla tämän päivän kaunein sana. Joskus sanat todella maistuvat ja tuntuvat niin kauniilta, että niistä voi sanoa, ne ovat elämänkauneutta. Kiitos Maija! Kun syvennän tämän itseeni, olet vienyt minut kysymykselläsi elämänlähteelle, luovuuteen. Se on minulle perustotuus, ihmisyyteni olennainen osa, jossa voin kokea elämänkauneutta, mikä tuo oikeudessaan olla olemassa perustotuuden, jossa rakkaus nousee pyhyyteensä. Perustotuuksissa ihminen kokee rakkautta, vapautta ja rauhaa. Perustotuudet ovat usein synnynnäisiä kykyjä ihmisyydessä. Ei ole ihme, että Jeesus sanoi, " minä olen tie totuus ja elämä.", uskon sen tarkoittavan, minuus on tie, totuus ja elämä.

Perustotuutta kokiessamme koemme tyytyväisyyttä.

Nuorena naisena sain kokea elämäni rakkauden, avioiduin ja meille syntyi tytär, kuopukseni. Muistan kuinka pitkään pohdimme nimeä, ikään kuin kuvaamaan sitä kauneutta, minkä syntymän ihme sai aikaan, ilo ja onni, jonka saatoimme kokea. Työkaverini antoi toisen nimen, ja yhteisestä päätöksestä halusimme nimen olevan perisuomalainen. Niinpä tyttäremme sai nimekseen Aino Emilia.

Syntyminen on perustotuutta. Maailma on ajautunut pitkälle sanojen ja musiikin kautta, yhdistäväksi on syntynyt sopimusten liittymä. Ihminen etsii kuitenkin niin syvästi totuutta, että hän pakenee normeja, saadakseen olla osallisena omana itsenään, yksilönä, joka saa osallistua. Se on perustotuutta. Vauva nostaa katseensa heti synnyttyään kohti äitiä, hamuilee hajun perusteella juuri äitinsä rintaa ja haluaa jakaa kokemustaan katseen kautta.

Luovuus kuuluu perustotuuteen. Alkuun luovuus on näkyy mielihyvän hakemisena. Lapsi tutkii ja maistelee ympäristöä. Taustalla on uteliaisuusmotiivi, mikä on ainoa synnynäinen motiivi. Joku ympäristössä saa aikaa ärsykkeen aivoissa, lapsi aktivoituu ja innostuu, sekä lähtee tutkimaan kohdetta. Liikkuminen on sen perusvoimaa. Luovuutta pitäisi suojella perustotuutena. Luovuutta ei kannata pelätä, sitä tapahtuu harvoin. Unet ovat luovuuden lähdettä jo ennen syntymää.

Sanat on kovin vajavaisia täyttämään perustotuuden täyttymistä. Sanat kuvailevat asiaa. Elämänkauneus on sanojen takana. Näyttää siltä, että ihmiset ikään kuin pelkäävät luovuuden olemassaoloa lapsella, ja kieltämättä se on joskus rasittavaa, jatkuvat kysymykset. Uteliaisuus on innostuksen myötä kyltymätön. Rajoja tarvitaan. Rajojen asettamisessa on menty liian pitkälle. Nykylapset ovat menettäneet motivaation ainakin koulumaailmassa ja päiväkodissakin. Kotona se voi vielä näkyä. Lapsen uteliaisuus voidaan ohjauksella tyydyttää siedettävään tasoon. Liiallisessa ohjauksessa on varottava, ettei muilla kehitysalueilla tuhota yksilön motiivia. Lapsi, joka ei koe motivoitumista, masentuu.

Elämänkauneutta kannattaa etsiä, se on perustotuutta, jossa ihminen voi saada sisäisen rauhan. Elämänkauneus tarvitsee ulkoisia virikkeitä, mutta sitä ei voi valjastaa sen palvonnalle, liikaa määrääville tavoille. Sanojen maailma on näkökulmaa, ei ydintä, jonka perustotuus vaatii. Ukrainan sota on tuonut esiin eri osapuolien valheita. Näissä on kysymys vallanhimosta, ei elämäntotuudesta ja elämän kauneudesta. Jos olisin uskovainen, sanoisin, ettei taida puhua Jumala.

Perustotuudessa näkyy se mikä on, kaunistelemalla sitä liikaa syntyy ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Niin elämän kauneutta kuin rumuuttakaan ei voi olla liikaa, se tuhoaa.

Raija

TYÖPAIKAN PAHOINVOINTI

Monella työpaikalla voidaan huonosti, mutta hyviäkin työyhteisöjä on. Kerkesin olla kymmenisen vuotta työssä, ennen kuin aloin tarkastella työtä kriittisemmin. Alkuun ammattitaitoni oli heikko, olin nuori, ja työn piti olla mukavaa, jopa hauskaa, sen piti sujua kuin tanssi. Työnkuvani oli siis oman kokemukseni siivittämää, tarvitsin elämäntilanteeseen voimaa avioeron vuoksi.

Opiskelu kasvatti minua ihmisenä, opin ymmärtämään ihmisen tarpeita ja rakentamaan käsityksen, mitä työn pitää rakentaa. Minun kohdalla se oli lapsen kasvatusta, lapsen tarpeiden ymmärtämistä. Kun aloitin työt ensimmäisessä työpaikassa, ammattini oli apulainen, ja minulle osoitettiin paikka, missä sain olla.  Sain olla eteisessä, ja WC.ssä lasten kanssa, ja pakkasella sain ulkoiluttaa lapsia. Myös kolme muuta apulaista joutui samaan tilanteeseen. Emme osanneet mitenkään valittaa, otimme osan vastaan nöyrtyen. Nuoruus oli turva,osasimme pitää hauskaa ja nauraa. Meiilä oli huoli  enemmän omasta roolista, kuinka selviäisimme, että saisimme pitää työn. Emme pohtineet, miten lapset kärsivät, saavatko he sitä mitä heidän kehityksensä vaatii. Oli 70-luvun alku, ja lapsilla oli harsovaipat. Pakkasella ne jäätyivät pyllyyn. Eivät pohtineet lastenhoitajatkaan, heistä oli  mukavaa tehdä pakkasella paperitöitä toimistolla.

Uudet ammattinimikkeet olivat uhka lastenhoitajien ammatti-identiteetille, ja meitä ei hyväksytty reviirille kuin epämiellyttävimmissä hommissa, vaikka olisi olettanut olevan heidän kiitollisia kun saivat apua. Työuraani katsoessa näen siellä punaisena lankana epäkohtiin puuttumiseni. Se on ollut asia, jota ei hyväksytä, tästä olen saanut moitteita, ja persoonallisuuteni häpäisyä. Työntekijät eivät halua paljastua rikoksistaan. En ole revitellyt, olen vaatinut esim. väkivallan lopettamista virallisesti johtajan kautta. Ja loppujen lopuksi on vain viisi kertaa, kun olen puuttunut, se ei ole paljon 35v. ajalta.

Valmistuin sosiaaliohjaajaksi 1995. Lastentarhanopettajat kävivät taistoon sosiaalipuolen osaajien poistamiseksi päiväkodeista virallisesti opetushallituksessa, ja se kesti 20v. Sain tehdä vain viransijaisuuksia. Paikka haluttiin osoittaa.

Pääsääntöisesti työhyvinvoinnin ongelmana on vertailu. Työnkuvan päämäärä, hyvä työ on määritelty ja siihen pyritään. Ongelmia syntyy, kun alkaa vertailu, tekeekö hyvin, tarpeeksi ja sitä, mitä osoitetaan. Työvalta on vaikinaisilla.Virheiden osoittaminen ja juoruilu kulkevat käsikädessä. Kun työstä etsitään vikaa, siinä sivussa syntyy persoonallisuuden arvostelu. Eräässä kotipalvelua tuottavassa yrityksessä tilaukset tuli puhelimitse. Alkuun en ymmärtänyt, että jokainen tilaus oli syytä viestittää työntekijälle tekstiviestillä, vaan sovin puhelimitse. Kerran työntekijä syyttikin siitä, etten ollut antanut tilausta hänelle. Jouduin päällikön käskystä opettelemaan kirjoittamista, alleviivausta, isoja kirjamia, pilkkuja jne.

Kun ammattitaidossa ei hahmoteta työn perustehtävää, alkaa vertailu ja kilpailu osaamisesta, usein perusteettomasti, kun työ ei ole hallinnassa. Tyytymättömyys työnhallinnassa saa työntekijän purkamaan pahoinvointinsa epäoleellisiin asioihin. On surullista, että Suomessa on alettu aliarvioida ammattitaitoa. Hoitajiksi palkataan aivan muun ammatin osaajia, koska saadaan halvalla. Mutta se maksaa huomattavasti enemmän työpahoinvoinnin lisääntymisenä, sairauspoissaoloina ja tuloksen heikkenemisenä. Vanhusten hoivassa on helppo selittää, että ongelmat johtuvat vanhuuden heikkoudesta, ja tyytymättömyys tulee heidän omasta pahoinvoinnista. Työhyvinvoinnin tuloksessa mitataan vain rahaa, synnyttääkö se bonuksia omistajilleen.

Raija

LUOVATKO MYYTIT TODELLISUUTEMME?

Tarinat, myytit ja uskomukset ovat sanakielessämme voimakkaita vaikutteita, jotka asenteina muovaavat todellisuutta. On Narkissos, joka ihastuu lammen pinnassa peilikuvaansa, rakastuu niin vahvasti itseensä, ettei enää poistu kuvansa ääreltä, vaan  kuolee pois, ja lopulta muuttuu narsissiksi, kukaksi. Ekho, joka ihastuu hänen kauneuteensa, ei saa vastarakkautta, vaan jää kaikuna heijastumaan Narkissoksen mieleen. Kauneuteen ihastuminen ei tuo rakkautta. Tarina on alkuperäisesti monimutkaisempi, Ekho on myös kyltymätön nymfi, joka vaatii herkeämättä rakkautta. Oidibus nai äitinsä sokeana rakkaudessa ja ihailussa, surmaa isänsä kateudessaan.

Rakkaus on vaativa laji. Kristinoppi opettaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken, tuntuu jopa siltä, että ihmistä ei tulisi rakastaakaan. Kristinopin tarinassakin vilpitön lapsi kulkee elämänsä vastoinkäymisten kautta ristinpuuhun.

Olen kai ollut myyttien johdattelema, sillä olen havainnut elämässä sellaista, mihin ne sopivat, muutakin. Kauneus ja vilpittömyys, niiden jäljet näkyvät, ne tuovat sokeutta ja julmuutta. Elämäni varrelta muistan eräässä yhteisössä kauniin missimittaisen, hyvin herkän ja vilpittömän naisen. Häntä ihailtiin ja palvottiin sokeasti. Kosketusta todelliseen minään, haavoittuvuuteen ei syntynyt. Vain kolmekymppisenä hän teki itsemurhan. Erästä johtajaa ihailtiin koko ajan hänen vaatetuksestaan, kosketusta ei jälleen syntynyt ihmiseen, hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa.

Minulla on ollut syrjäytyneenä aikaa havannoida ihmisten välisiä kohtaamisia, heidän havaitsemistaan. Havaitseminen on vaikeaa, yleensä havaitsemme harvoin tapahtuvaa ja teemme siitä johtopäätöksiä. Stereotypiat ovat helposti näkemyksissä, uskomukset vahvistavat niitä.

Tunnepuolella kateus on ehkä johtavin tunne. Naisten keskuudessa erityisesti kauniit naiset tai erilaiset saavat osakseen ilkeyttä, jos sokeaa ihailuakin, heitä palvotaan ja ehkä he menestyvätkin siksi, mutta jäävät yksinäisyyden loukkuun.  Miesten keskuudessa ehkä urheat ja fyysisesti vahvat ovat kateuden kohteena. Ulkoinen kauneus saa sijaa mediassa turhan paljon.

Sokea ihaileminen on vaarallista, suorastaan pelottavaa on nykyinen fanittaminen, mikä yltää hurmokseen. Länsimaita vaivaa itsekeskeisyys, idän uskomukset antavat yhteisöille valtaa liikaa.

Miten löytää se todellinen ihminen asenteiden takaa? Rakkaus on ehkä viljellyin verbi. Kohdatessamme aidosti jakaen toisen, alamme löytää itseämme. Itse syntyy joka hetki uudelleen suhteessa toiseen, avoimina löydämme haavoittuvat tunteemme, jotka voivat avata sitä itseä, mitä olemme, kun kateus tai ihailu ei sokaise meitä, eikä käsitys jää asenteen tasolle. Vuorovaikutus rakentaa identiteettiä, jonka voimaravinnetta on luottamus ja turvallisuus. Tulemme läsnäoleviksi ja todellisiksi tutkimusmatkan jälkeen, haavoittuviksi ja rakastaviksi. Tulemme heikoiksi kuin pieni lapsi, turvattomaksi, mutta tarvitsevaksi.

Haavoittuvuus ei saa johtaa pelkoihin, toisten hyväksikäyttöön, ja/tai täydelliseen särkymiseen. On vaarana, että toinen havaitsee omien kuvien kautta, ja vääristää näkemänsä oman näköiseksi. Ruben Stiller twiittasi eilen, "moraali ei kehity kauhistelulla". Millä sitten? Pohdin sitä eilisen iltapäivän. Ehkä meidän on löydettävä tasapaino ja polku tiedostamattoman ja tietoisen välille, että löydämme omien sisäisten kuvien vaikutteita kohtaamisissa, emme anna niiden johtaa näkemyksiämme, vaan kuulemme oikeasti mitä toinen kertoo, luotamme ja kunnioitamme häneen kykyynsä ajatella oikein.

Raija

PAHAA ETSIMÄSSÄ

Vuoden alussa, tarkalleen ottaen 21.2.2014 Aamulehdessä Sari Sanio kysyy artikkelissaan, "Mihin vedetään  raja", ketä saa tuoda julkisuuteen, ettei se vahvistaisi pahaa idoliksi. Jari Sarasvuon ohjelmassa esiintynyt Joel Lilo nosti kohun pintaan. Olin niin  rohkea, että vastasin Näkökulma palstalle, otsikolla "Eriarvoisuus on pahan lannoitetta" 27.2.

Joitakin väittämiä kirjoituksestani. "Moraalin tarkoituksena on avata tie, jossa voi osoittaa hyvyyttä." "Ihmisellä tulee olla oikeus sivistykseen, jossa hän hallitsee itseään, tunnistaa kokemukset ja on hyväksytty ihmisenä. Teot ovat tuomitsemisen alaisia"

Olen monta kertaa todennut, että olen valistuksen kannalla. Hyvässä hoivassa ja opetuksessa ihminen kehittyy ajattelutaidoissaan niin pitkälle, että hänen tunne- ja vietti-impulssit eivät johda tekoja. Hänelle on kehittynyt moraali, hän osaa valita oikean ja väärän, ja on tietoinen teoistaan.

Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että kasvatusmenetelmät johtavat enemmän vietti- ja vaistotoimintojen ylilyönteihin, koska ihmiseltä otetaan pois se, mikä on kehityksen kannalta oleellista henkisellä puolella. Liian usein näin päiväkodissa, että lapset vaiennettiin, kun heidän tuli oppia puhumaan, vaadittiin istumista, kun liikunnan oppiminen oli merkityksellinen kehon hallinnan oppimisen puitteissa. Siksi minä kiivaasti vaadin korkeamman ammatitaidon osaamista henkilökunnalle. Pahoin pelkään, että nykykasvatus päiväkodeissa johtaa siihen, että tulevat sukupolvemme ovat alistajatyyppejä. Heidät on alistettu pois omasta luontaisesta kehityksestä ja ohjelmoitu toistamaan työntekijöiden arvoja. Jo tutkimuksin on todistettu, että päiväkodit kasvattavat tehdastyöhön kykeneviä, heidän henkinen kehityksensä ei saa ituja. Varhaislapsuus on monissa paikoin valjastettu vain liikkumiseen ja kilpailuun. Onko kehityksemme lukittu sadoiksi vuosiksi näiden valintojen vuoksi, tätä epäilen?

"Järjetön pelko ja kauhu muuttuvat julmuudeksi, häpeä ja syyllisyys kääntyvät teoiksi itseä/toisia kohtaan, kun ihminen joutuu kokemaan täydellisen hylkäämisen, pettämisen ja menettämisen, itseä ei saa olla" "Alussa ihminen rakastaa ja hyväksyy itsensä, vasta "synti" eli rikos ihmisyyttää kohtaan turmelee tämän ihmisyydestä""Ylimitoitettu kauneus ja hyvyys synnyttävät kateuden, vihan ja tuhoamisen" "Ihmisyyden riisto, kohtuuton syyllisyys ja häpäiseminen tekevät meistä eläimiä, jotka raatelevat toisen ja/tai itsen kuoliaaksi." ed. tektistäni.

Lapsella on kyky leikkiä jo vauvavaiheessa. Tällöin mielikuvat, ne tunteista syntyneet, harjoittelevat etuaivolohkolla kuvitellen, josta myöhemmin kehittyy mm. säätelytaito minuuteen, kyky pidättäytyä ja etsiä moraalia, tunteiden hallinta ja pitkäaikaiseen muistiin siirto. Kun tätä harjoittelua käydään 6-7v. ajattelukyvylle on luotu pohja, oppimiselle. Tällöin kehomieli ei johda kilpailulla kehitystä, vaan ilo itsestä ja toisesta, vuorovaikutuksen kulttuuri. Kehomielen ruokkiminen johtaa itsetuntemuksen kehoviesteihin, endorfiinit alkavat tuhota tunteita. ( Yle-Teema, Tarua vai tiedettä, 29.9.2013). Liiallinen ohjaus ja lapsen omaehtoisuuden poisto, johtaa mallioppimisen kautta kehomieleen.

Paha on kasvatuksen tulos. Syvälliset tiedostamattomat pahuuden idut syntyvät vaikeasta synnytyksestä, puristuksen aiheuttamasta vauriosta ja hapen puutteesta. Ihmiskunnan tulee luoda edellytykset hyvälle oppimiselle, jossa rankaisut ja kiellot eivät johda tekojamme, vaan hyveiden kautta tavoitteet. Hyvä on meissä jokaisessa.

Raija

MIELI, KIELI JA TUNTEET

Elämässäni on paljon aikoja, etten ole saanut tehdä kuten mieleni on toivonut, olisin halunnut ja tai tahtonut. Siksi kai  ymmärrän tätä maailmaa hieman erikoisella tavalla. Pääsääntöinen iloni on syntynyt oppimisesta ja lapsistani. Koska olen ollut kiellettynä mielinhalujen ja sosiaalisuuden suhteen osattomana, olen kerennyt perehtyä minuuteeni ja ikään kuin katsellut sitä ulkopäin. Ei, ei tämä tarkoita totaalista kieltäytymistä. Se tarkoittaa, että pääsääntöinen kieltäytymiseni on antanut tilaa eritellä tunteitteni syntymää. Muut muistavat minut virheistäni, kuten Lasse Virenin, niin me jotensakin näemme toisiamme. Siksi en arvosta toisen arviointia, se vaatii erityisen osaamisen, johon on koulutusta.

Kun lapsena oli ruokaa vähän, myöhemmin se oli suuri ihme, silmäni loistivat ruokapöydän ääressä ja sehän oli muille ahneutta, minulle ihmettä, kun sai syödä täydellä antaumuksella. Muutama vuosi elämästäni on kulunut vaateostoksilla, sillä vaatteet, jotka saimme Pelastusarmeijalta, eivät aina olleet niin kummoisia, äiti kyhäili upeita luomuksia lapsille aikuisten vaatteista. Kiitos hänen ompelutaidon. Vaatteita tuli ostettua vain ilosta, että sai vaatteita, toisaalta köyhyys oli jättänyt jälkensä, ja ostoissa pihistelin typerästikin. Vanhoja tapoja ei hetkessä muuteta.

Teini-ikään asti sain innostua elämästä. Halusin tosin opiskella oppikoulussa, mutta siihen ei ollut varaa vanhemmillani, kustantaa automatkat, lukukausimaksut ja eläminen kylällä, jossa koulu sijaitsi. Luovuin siis opiskelusta, mikä oli intohimoni, useimmiten priimuksena, että voittaisin sen HANNUN. Pian kouluajan jälkeen jouduin pakotettuun avioliittoon, ja menetin itseni. Aloin elämään korvike-elämää ensirakkauden muistoissa. Minua ei enää ollut. Suljin minuuteni, haluni ja tahtoni syvälle, sillä en halunnut kunnioittaa rikollista pakottamista avioliittoon. Olen antanut tämän kaiken anteeksi vanhemmilleni, sillä niissä olosuhteissa heillä ei ollut mitään mahdollisuutta auttaa minua. Kysymys ei ollut uskonnosta, vaan yhteiskunnan puuttumisesta köyhyyden vuoksi heidän elämäänsä ja he menettivät vanhemmuuden kykynsä. Kunnioitan heitä paljon, ja muistan heidän hyvät puolensa.

Lapsuuden ja nuoruuden menetykset eivät määrittäneet minua loppuelämäksi. Aikuisena opiskelin kymmenisen vuotta, ja sain takaisin oppimisiloni, löysin uudelleen elämän arvot, ja niiden merkitykset kriittisen tarkastelun alla, enkä uskonut niihin sokeasti, erityisesti sosiaalisen vallan ongelmat. Opin, että elämässä pahuus syntyy väkivallasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja vahvojen vallasta.

Lapsuudessani olin hyvin oppivainen, ja sanakieli oli vahva sidos äitini kanssa käytyihin keskusteluihin. Löysin itsessäni kieli-identiteettini, huomasin myös, kuinka tunteet tulivat vuorovaikutuksesta. Asiat toimivat merkityksien ja sanakielen sopimusten kautta. Kehotunteet jäivät pois ja palasivat vasta varhaisessa keski-iässä, kun koin aidon rakkauden. Aistit alkoivat toimimaan, halua ja tahtoa pulppusi pintaan joskus vauhdillakin.

Ikään kuin elämässäni erottuu kielen kausi, mielen kausi ja tunteiden kausi. Näen niiden vaikutukset hyvin selkeästi, milloin ne syntyvät, ja milloin kuolevat. Kehomielen typeryys ja syntyminen avautuu uudella tavalla, sen syvin olemus aistimielihyvän tavoittelussa, ja alan ymmärtää liikunnan harrastajia, kuinka he vapautuvat tästä vankilasta. Itse vapauduin vahvan itsetuntoni avulla, en halunnut osallistua rikokseen ihmisyyttä vastaan. Syrjäydyin sosiaalisesti valtavirrasta, mutta säilytin sanakielitietoisuuden läheisten kanssa.

Kehomielen vankilasta vapauduttua saattoi löytää sisäisen luovuuden, jossa syntyi uudet ajatukset, ja muisti kehon kautta oli muistikortti, josta saattoi lukea kuvien ja sanojen kautta maailmaa. Näin myös mielikehokielestäni sen, että se on kuin toineen luovuus, asettelee vanhoja paloja eri paikkoihin, mutta ei rakenna uutta.

Onko sitten uuden syntymisen ehto, että kehomielen on kuoltava. Syntyykö uudet kuvat sankielen syvimmissä muistoissa? Sanakielestäkään ei voi tehdä vankilaa, mikä määrää elämän, on jäätävä tilaa uuden synnyttäjälle, tulipa se mistä hyvänsä. En tiedä, mistä kaikesta uusi syntyy, mutta se syntyy ja elän tässä hetkessä ja annan sen syntyä omaehtoisesti ilman pakkoa, uusiutuen. Sisäisen luovuuden lähteen löytäminen on tuonut ilon, minkä näen kerryttävän ympäristöön hyvää oloa uuden näkemyksen kautta. Jaettu ilo tuo iloa lisää, voimaa ja hyvyyttä, uskoa parempaan. Kehomieli on ahne ja kyltymätön elämän kokonaisuuden kuvassa, eikä anna tyydytystä elämään. Se on meissä, ehkä sen ulottuvuus on laaja-alaisesti ymmärrettynä seksuaalisuutta.

Raija

MURHEESTA ILOON JA SURUUN

Kun on omia murheita riittävästi, ei ehdi murehtimaan tai kadehtimaan mitä muilla on. Ilo on luontaista! Tuo oli aamutwiittini perjantai aamulle. Mikä onkaan ilon, surun ja murheen ero? Onko murhe mielialaa, eli päivittäistä kokemusten kohtaamista ja sen luomaa olotilaa, vai mikä on murheen semiotiikka.

Kun on ikää jo tullut jonkin verran asioita pohtii enemmän, näkee ja kuulee paremmin, toisinkin voi käydä, yksilöllisiä ovat nämä havaitsemisen, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen lait. Milloin murhe on niin suuri, että se tuo surun puseroon, niin suuren, että se jopa järkyttää? Muutama vuosi sitten sukulaiseni joutui satunnaiseen rahapulaan, jolloin hän turvautui minuun. Vähäiset rahavarani oli hetkessä kadonneet, ja minua uhkasi asunnon alta meno, sillä tämän rakkaan henkilön halusin pelastaa. Huomasin järkytyksen niin suureksi, että sydämeni jyskytteli välillä omia aikojaan, verenpaine lienee ollut huippulukemissa. Olin menettämässä perustarpeeni, asunnon. Onneksi hyvä ystäväni tuli apuun ja asia ratkesi parhain päin.

Murhe on minulle jotensakin pysyvää. Toimeentuloni on alakantissa. Kun ylimääräistä menoa tulee, tulee myös järkytys.

Kaikkein vaikein murheistani on ympäristön pilkka. Rajun väkivallan uhriksi joutuminen tuntemattomien toimesta toi romahduksen mieleen kymmenen vuoden päästä tapahtuneesta. Työpaikalla sain hullun leiman, ja tiedot kulki etukäteen eri työpisteisiin, minua vartioitiin ja tarkkailtiin, pienikin erhe ja naureskelua tuli päin naamaa, tyhmä mikä tyhmä. Käsialani oli huonoa, siitä palaveri, työnohjaaja opiskelustani tehtiin kirjallinen valitus, että antamani ohjaus vei työaikaa. Olin määritelty työssä mielenterveysongelmaiseksi, jolla oli jotain mätää päässä. Sain lukea jopa lapun pöydältä, jossa epäilynä kerrotaan epäluotettavuudestani. Lappu oli tarkoitus hävittää, mutta työntekijät eivät ehtineet, ja sain sen muistojeni laatikkoon. Syrjiinnästä yritin tehdä oikeuprosessin, mutta valitettavasti kukaan ei ollut puhunut mitään, eikä kuullut mitään. Vaikka päin naamaa sanottiin. Siis rakas ystävä, pidä aina mukana ääninauhuri. Tuo edm. lappu tuli syrjintäilmoitusta myöhemmin työpaikalla pöytään liimattuna. Ei ole niin helppoa kuunnella kun haukutaan skitsofreenikoksi. Julmat häpäisyt on tosi rankkoja kestää, tekisi mieli huutaa täyttä huutoa ja olen huutanutkin. Voi tuota asenteen ihanuutta, kun se on halveksiva, jokainen sana ja ilme on tarkkailun alla, itseilmaisustani on tehty rumaa jälkeä, vaikene tyttö, vaikene. Vaikka tekijät ymmärtävät tehneensä virheen ja pyytäneet anteeksi, se pirulle pikkusormen antaminen on tuonut vakiovieraat pilkkaoikeuteen.

Onko murheet siis syntyneet tapahtumien kautta? Onhan ilo ja suru synnynnäisesti olemassa, mutta milloin niistä tulee niin suuria murheita, että ne vievät mielen suruun, joka alkaa vaikuttaa mielenterveyteen luhistavasti.

Raija

ARVOSTATKO ITSEÄSI JA TOISTA

Keskustelupiirissä pohdiskeltiin itsensä ja toisen arvostamista. Mistä kaikki kumpuaa? Onko omanarvontunto kohdallaan, itsekunnioitus ja itseluottamus omiaan tukemaan omanarvontuntoa. Voinko minä kunnioittaa itseäni ja tunnustaa olevani niin rehellinen itselleni, että tekoni ja ajatukseni ovat kunnioitettavia? Voinko minä luottaa itseeni niin paljon, että arvioisin todellisesti tekojani, vai valehtelenko itselleni jo liukkaasti.Onko valhe kenties syntynyt tukemaan omanarvontuntoa, koska ihmistä lyödään ulkopuolelta, ja se tarvitsee valheen tukipilariksi itsetunnolle, itsetunnon kohottajan, kauniimman kuvan itsestä.Tukeeko ja lohduttaako ympäristö elämän kolhuissa vai onko itse nostettava itseään ylös? Kuka sen koiran hännän nostaa ylös jos ei koira itse, on sanonta. Psykologian opettajani opetti, että kyllä ihminen itsensä hyväksyy, mutta hyväksyykö muut. Toisten arvostamisen painoarvo on suuri. Itsensä suojelussa voi joutua syrjäytymään, säilyäkseen murtumatta mielestään.

Puolessa välissä kolmeakymmentä mieleni oli erittäin vahvasti kauhun alla. Sen tarkastelu oli mahdotonta. Seurustelin psykologin kanssa, joka tietenkin tarkasteli minua teorioidensa valossa. Hän kysyikin jossain välissä, voitko kunnioittaa itseäsi, olin nimittäin keksimässä jotakin valkoista valhetta johonkin piinalliseen tilanteeseen. Vastasin sumeilematta kyllä, sillä en myöskään tiennyt, mitä kysymys tarkoitti. Valehteleminen oli minulle todella kiellettyä, mutta olin oppinut ettei rehellisyydellä pärjää elämässä, siitä rankaistaan, siispä piina ajoi minut hätävalheeseen. Ihmiset haluaa odotustensa mukaisia totuuksia. Tosiasiassa termi, omanarvontunto oli myös minulle silloin niin vieras, etten kyennyt arvioimaan sen merkitystä, mutta myöhemmin sillä oli suuri merkitys tietoisuuteeni.

Valitettavasti kokemukseni ihmisten rehellisyydestä eivät ole mairittelevia. Työyhteisöt kertovat mieluummin valheita. Tämä tuottaa säännöllisesti syntipukkeja yhteisöön, syyllisyys on kompensoitava jonnekin, sillä se tuo liikaa ahdistusta. Tämä uskonnollinen rituaali uhraamisena toimii vahvasti monissa työpaikoissa.Uhrissa on jotain heikkoutta tai erilaista, kuin yhteisön normi. Siellä missä on korkeat ihanteet, helposti ajaudutaan valheisiin, kuten kirkko ja koululaitokset.

Jos ei voi olla itselleen rehellinen, arvostaa ja kunnioittaa itseään, ei sitä myöskään voi olla toiselle. Jos pitää omassa elämässään pyrkimyksenä hyveitä, rehellisyyttä, väkivallattomuutta, oppimista jne. ei niitä vastaan voi taistella,. Omia arvojaan vastoin eläminen vie uupumukseen, täytyy olla toista mitä on. Piirissä joku kertoi tapahtuman, jossa yhteisö kokoontui kahvipöytään. Hän oli kertonut juuri lapsensa kuolemasta, ja odotti myötätuntoa, suruun osallistumista, mutta ryhmä alkoi keskustelemaan jonkun lapsista. Oliko se muilla keino etäännyttää asiaa, jota ei pystynyt kohtaamaan, vai arvostamattomuutta? Lapsistaan kertoja ei arvostanut surevaa, koska hän piti tätä heikosti koulutettuna, ja hän ohitti surijan puheet. Surija kasvatti kilven päällensä, tuli araksi ja hiljaiseksi.

Itsensä ja toisen arvostaminen ja arvostamattomuus ei ole ainoastaan omien sisäisten tunteiden/tuntojen näkemystä. Asenteet ja tiedot yhteisön arvoissa vaikuttaa, tavat ja mallit. Maine on työpaikallla paljon ennen työntekijää. Jos sinut on leimattu valmiiksi, on vaikeaa muuttaa sitä toiseksi käytännössä. Valitettavasti tämä on niitä suomalaisen työelämän oikkuja, jossa yksilö leimataan etukäteen. Kyllä hyvä havaitsija huomaa kun toinen ihminen ei aidosti arvosta, ja on hänelle ilmaa. Ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Yhteisölliset arvot, valheet ja tavat ovat niitä, joissa ei yksilö voi paljon vaikuttaa. Jos yhteisö on valheellinen, rehellisellä on vaikeuksia. Tutkimusten mukaan yksilön toimiminen vastoin yhteisön tapoja on erittäin harvinaista. Yksilöä korostava yhteisö on sittenkin yksilöä nujertava ja taustalla hallitsee yhteisövalta. Suomalainen sosiaalisuus on rankkaa. Melkein jo kansanluonteeksi voisi sanoa toisten hallitsemista, sillä on pitkät perinteet historiassamme.

Raija

LEPERTELE VAUVALLE

Yhteiskunta on pyrkinyt kontrolloimaan kotikasvatusta antamalla ohjeita neuvolan kautta. Pitkään oli kiellossa vauvalle "lässyttäminen" eli lepertely. Tämä tuomittiin ja uskottiin vauvan oppivan huonosti puhumaan, ja huonosti ääntämään. Nykyään tiedetään ettei lepertely ole vaarallista, ellei ääntäminen mene kokonaan ulalle, ja sanat vääristyvät. Mitenkähän me savolaiset olemme oppineet puhumaan!

Lapsen ensimmäinen kieli on tunnekieli. Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen, nykyisin myös YK lapsiasiantuntija on kirjoittanut kirjan "Olipa kerran lapsi". Tässä kirjassa kerrotaan lapsen ensimmäisen kielen, tunnekielen kehityksestä. Lapsi pelkää suuria ja äänellisiä vanhempiaan. Pelko täyttää lapsen mielen kohtaamisissa, hän itkee pienistäkin pelottavista eleistä, pelottavista äänistä ja parkaisee itkuun hädissään.

Siksi onkin tärkeää, että äiti lepertelee lapselle, tällä hän viestittää lempeämmin lapsen kokemien tunteiden sävyä, ja lapsi pystyy kohtaamaan tunteensa, pelko ei ala johtamaan tunteita. Vanhemmat ovat siis vaistomaisesti tienneet tämän lapselle hyväksi. Äiti viestittää lapsen kokemia tunteita lapselle, "tältä sinusta tuntuu", nimeää ja toistaa lapsen sisäisiä tunteita, ja lohduttaa. Kun lapsi voi kokea ja nähdä äidin ilmeistä  ja äänensävyistä, hän samaistuu äidin näyttämään kokemukseen ja jakaa tämän kokemuksen, on yhtä äidin kanssa. Äiti ikään kuin kantaa taakan ja lapsi luovuttaa sen liian vahvana. Se tasapainottaa mieltä, ja pelko ei ala johtamaan tunne-elämän kehitystä.

Tämä on koko ihmiskuntaa järisyttävä kehitystapahtuma. Pelon kautta kehittyneet tunteet kauhuineen johtavat ennakkoluuloihin, uskomuksiin ja mielivaltaiseen mielen kehitykseen ihmisten kohtaamisissa. Tasapainoitettu, turvassa ja luottamuksessa kehitetty tunne-elämä tuo vakautta ihmisen hyviin kohtaamisiin toistemme kanssa. Kun tunteet on vakautettu, myös sanakielemme kehittyy paremmaksi, ja johdonmukaisia kokonaisuuksia hahmottavaksi, ja erityisesti ja vallankin hyvin oppivaksi.

Ihmisen synnynäistä pahuutta ja seksuaalista voimaa tuijottavat ihmiskäsitykset syyllistävät ja syyttävät ihmistä synnistä, mikä johtaa yhä ahdistavimpiin, yhä aggresiiivisimpiin ja sotaisiin ihmismieliin. Ne tuottavat tunne-elämän häiriöitä ja kääntävät ihmisen mielen heijasteiseksi sekä itseen ja toisiin ihmisiin projisoiviksi.On ilmeistä, että ihmiskäsityksiä johtaa miesten seksuaalijohteinen kehitys, kilpaileva ja saalistava. Ehkä olisi syytä paneutua naisten näkemyksiin ja nähdä muunkinlaisia kehityksiä.

Pelon johtama tunne-elämä voidaan korjata myöhemmin aikuisenakin, mutta se on työlästä ja vaatii vahvaa asiantuntemusta.

Raija

SINÄ SELVIÄT

Kaltoin kohdellun ihmisen psyykessä ja kehonpuvussa on repeämiä. Hän särkyy helposti ja käytös alkaa muistuttaa valehtelijan olemusta. Hän vapisee, vetäytyy, kiertää ja joskus jopa on uhkaava ja aggressiivinen. Masentuneella on satunnaisia aggressiopurkauksia. Kansankielellä tämä kertoo valehtelemisesta, vastuun pakenemisesta ja tyhmyydestä. Tällaista henkilöä aletaan vieroksua, syrjiä ja vainota. Onhan hänessä jotain outoa. Olen lukenut työpaikan ohjeista tarkkailla outoa käytöstä, se on tie joka auttamattomasti vainoaa erilaisia.

Kun kohtaamme kaltoin kohdellun ihmisen, ennakkoluulot syöksyvät tajuntaan uskomuksineen. Omat tunteet nousevat pintaan ja hätäsignaalit alkavat soittaa. Tämä on psyyken puolustukseen liittyvä toimintamalli, mikä nostaa valmiustilaansa epävarman yksilön kohdalla. Me pelkäämme itsessämme epävarmuutta, jonka epävakaa käytös aiheuttaa. Haluamme eroon mahdollisimman pian, ettei se vaan järkytä omaa tasapainoamme. Tämä on yhteisön ongelma kohdata mielenterveysongelmaisia, pelätä hänen käytöstään. Näitä ei tule sekoittaa aggresiiivisesti käyttäytyviin, jotka ovat jo heittäneet romukoppaan tunteiden viestit ja käyttävät väkivaltaa teoissaan.

Kun ajattelen omaa tietäni avun pyytämisessä traumani kohdalla, petyin siihen kovasti. Miksi vain yksi henkilö osasi kuunnella? Ja minkälaisia johtopäätöksiä hän teki kuulemastaan. Sitä hän ei koskaan kertonut, minulle jäi vain pelko, mitä hän toimissaan viestitti eteenpän, uhka hänen vallankäytöstään. Jälkeenpäin asiakirjoja tutkineena saatoin todeta, että tulkinnat ovat olleet ammattiauttajien omaa näkemystä. Tämä on erittäin suuri ammattieettinen kysymys, tuleeko potilas/asiakas kuulluksi, vai pitääkö auttaminen yllä vain järjestelmää. Tähän pitäisi ehdottomasti saada korjaus koulutuksien kautta. Auttamista ei tule lopettaa, sitä tulee kehittää.

Traumani loppuvaiheessa minulle kehittyi vaikea esiintymispelko. Ikään kuin sosiaalisen minän jäljet olivat piirtyneet kehooni niin voimakkaiksi, että luhistuin häpeään. Palautteet olivat tehneet tehtävänsä, sanoina ja sanattomina tekoina.

Minulla oli kuitenkin varhaislapsuudesta vahva itsetunto. Äitini oli tukenut ja kannustanut, uskoin itseeni. Lähdin hoitamaan esiintymispelkoa kesäteatteriin näyttelemällä. Rooliharjoituksissa harjoitellaan mielikuvan hallitsemista ja tällöin pelon ja kauhun mieli vakautuu. Puolitoista vuotta harjoituksia opetti minulle kauhun hallinnan, tunteiden hallinnan ja pääsin eroon esiintymispelosta. Se oli aivotyöskentelyä, kertausta kertauksen jälkeen, mitä ei normaalioloissa ihminen tee. Lisäksi kirjoitin kolumneja. Olin päättänyt, että korjaan ongelmani, kun en saanut apua ammattiauttajilta, koska mielen järkyttäjää ei huomiotu, yhteisövaltaa ja sen väkivaltaa, mikä ylläpiti traumaani ja järkytystäni posttraumatisoiden uudelleen. Ongelmaan haettiin vastausta persoonallisuudestani, ja trauma suljettiin pois. Mutta siihen valheeseen traumani ei suostunut, se ponnahti aina uudelleen esiin.

Selviytymisen vahvin tekijä, muita tekijöitä väheksymättä oli itsetuntoni, mistä kumpusi usko itseen ja kykyyn selviytyä. Kaikilla sitä ei ole ja he tarvitsevat ammattiapua ja keinoja pelastaa itsensä mielen järkytysten seurauksista.

Raija

TUNTEIDEN KOHTAAMINEN

Tunteiden kohtaaminen ei aina ole helppoa. Sieltä löytyy kerrostumia takaa, tapahtumia, joita ei ehkä ole ollutkaan helppo käsitellä, unelmia ja ihanteita, joiden haluaisi olevan läsnä käsittelyssä. Mutta elämä ei mene niin kuin käsikirjoittaa. Tunteet ovat tärkeä viesti kokemukseen, mutta ei elämän totuus, jonka johdatuksessa pitäisi kulkea. Ne ehkä avaavat väylän omien arvojen tunnistukseen.

Totesin juuri, että suurimmaksi osaksi elämääni olen saanut olla läsnä tarinan kertojana, mutta en eletyssä elämässä, vain julkaisuna. Tarinani eivät ole saaneet osallistua, minua ei ole haluttu kuulla. Miksi? Koska olin kokenut murtumisen pahasta rikoksesta, mikä kohdistui minuun, raiskaus, siksi minua pidettiin tyhmänä, mielenterveysongelmaisena persoonan ongelmiin uskoen, ei kohteluun. Käveleminen kadulla oikeutti kolmen tuntemattoman miehen päällekäyntiin. Sitä ei uskottu.Yhteisön valta on ollut aina niin vahvasti läsnä ja päättämässä niin, ettei minulla ole ollut sijaa majatalossa. Tästä kehkeytyi niin vahva kauhu tunteisiini, että  se hallitsi tunteiden kohtaamista nelisenkymmentä vuotta, esti oppimista, ja toi vuorovaikutukseen häiriöitä, itsensä koossa pitäminen toi kehoon jännitteen, mikä tulkittiin itsekkyydeksi, jäykistyneet kasvot.

Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen on tunteista vaurioittavimpia, mielen murtajia liiallisuudessa. Kymmenisen vuotta sitten kävin erään lehden toimituksessa tapaamassa päätoimittajaa, lehden joka oli julkaisuut kolumnejani. Olin hyvin hämmentynyt kohtaamisesta. Kunnioittaminen oli koskettanut minua syvästi, kokemukseni sai valtavan tunnereaktion aikaan, en ollut tottunut kunnioitukseen, ja lehti oli kuullut minua.

Elisabeth Roudinesco on kirjoittanut kirjan, "Miksi psykoanalyysia tarvitaan yhä". Siinä hän merkittävällä tavalla avaa yhteiskunnan ja yksilön tunteiden syntymisen problematiikkaa. Olemme sidoksissa yhteisön arvoihin vahvalla tavalla. Häpeä ja tuska voi musertaa ihmisen ja tunteet ovatkin osin vain peilausta toisiin, toisista.

"Klassinen freudilaisuus-se jonka Freud kehitti Wienissa-nojaa siis sekä Oidipuksen että Hamletin hahmoihin: sukurutsan ja rikoksen tiedostamaton tragedia toistuu syyllisen tietoisuuden murhenäytelmissä"  Lainaus edm. kirjasta.

Työelämässä olen havainnut, että yhteisöä johtaa 2 -3 henkilöä, jotka taistelevat johtajuudesta usein ohi virallisen johdon. Muut kulkevat heidän vanavedessään. Yhteisön moraali on näiden henkilöiden saartamaa, joskus uskonnollista, joskus rikollista, montaa versiota mahtuu. Kun Freud puhuu sukurutsasta, sen alkuperäisenä ajatuksena on; tytär haluaa naida isänsä, poika äitinsä, ja sitä kautta mustasukkaisuus sekä kateus olisi taustalla aina toisen kohtaamisessa. Haluamme omistaa ja hallita toista. Pelaamme ja näemme toisessa aina omat arvomme, pyrimme niihin. syytämme omasta rikoksestamme toista, ja halumme että hän toteuttaa arvojamme. Minä esim. toivon kaikille luovuuden kykyä, koska olen sen itse kadottanut ja saanut suurella työllä takaisin. Se on minulle arvokas.

Tunteet on vaarallisia totuuden kannalta, mutta tärkeitä itsetutkiskelussa.

Raija

Syyllinen

Suomen kansa seuraa nyt suorastaan intohimoisesti, mutta toisaalta välinpitämättömästi Anneli Auerin murhaoikeudenkäyntiä. Hänen seksuaalirikokset on saaneet inhon pintaan, vaikka hän ei välttämättä ole syyllistynyt murhaan. Oikeudessa voidaan tuomita vain todistetusti tehdystä teosta ja seksuaalirikokset on todistettu. Kansa tuomitsisi herkästi jo murhastakin.

Kansan inho mielen voimana on vahvempi tuomiossaan kuin oikeuden prosessi. Oikeusprosessakin voi jäädä piiloon asioita, jotka olisivat oleellisia todisteina ja veisivät tuomiota eri suuntiin.

Tuomitun mielen muutokset ovat erityisen tarkkailun alla juuri näinä oikeuspäivinä. Voiko epäilty muuttaa, muuttua ja/tai muistaa väärin? Voiko epäillyn muisti hajota prosessissa? Muisti ei ole luotettavin todiste. Mutta löytyykö ihmisen mielestä murhaajan olemusta. Hannu Lauerma lausui muutama vuosi sitten Aamulehdessä, että ihmisellä voi olla synnynnäistä pahuutta. Minun on vaikea uskoa siihen. Väkivaltainen syntymä voi aktivoida mielen väkivaltaiseksi, ja taustalla voi olla hajoamisen/hajottamisen voima, rikkovan ja särkevän, kirveellä halkaisijan.

Yhtä vaarallinen kuin hajottava mieli, on epäilevä mieli. Epäilevä mieli voi syöttää muistiin tahdon ja pelon kautta kuvaa, mikä voi fiksoitua omista ja/tai toisten syytöksistä niin vahvaksi, että se alkaa tuntua todelliselta.

Itseäni on syytetty rikoksesta, jota en tehnyt. Asia ei mennyt koskaan oikeuteen, koska en jaksanut sitä viedä. Yhteisö tuomitsi kuitenkin ilman oikeutta ja se halvaannutti sekä hajotti muistia kun uusia järkytyksiä ja poissulkemisia tapahtui ja se vei tyystin voimani. En koskaan menettänyt muistiani tapahtumasta. Pahin rikos kuitenkin tapahtui siinä, että minua ei kuultu missään vaiheessa. Niin ammattiauttajat kuin tavan pulliaisetkin halusivat luoda tapahtumasta oman version, vaikka kukaan ei ollut paikalla näkemässä. Ja minulla ei ollut todistajia tapahtumasta.

Pahin murtuma mielessä tapahtui vuosikymmenten päästä, kun kirjoitin kirjan rikoksesta fiktioiden, sen julkaisu lytättiin. Toinen murtuma tuli kun minut uhattiin pois työstä, ellen suostu tiettyyn koulutukseen. Molemmissa tapauksissa itsemääräämisoikeuteni ja ilmaisuoikeuteni riistettiin, kuten rikoksen aikoihin. Mieleni murrettiin ympäristön taholta uusimalla rikos.

Ihmisen mieli voidaan murtaa ja muistia tuhota tai muuntaa ympäristön taholta. Syyttömänä voi joutua häpeän alle, mikä vaurioittaa pahasti kehonkieltä. Häpeään joutuneen kehonkieli on pelokas ja levoton. Kun järkytykset ovat vahvoja, mieli hajoaa eikä muisti toimi lainkaan.

Älä tuomitse ettei sinua tuomittaisi, ei ole huono ohje.

Raija

Epäluulo, kaikkien luulojen äiti!

Sodan uhka ja todellisuus on hirvittävää epäluulojen taistelua. Päätöksiä tehdään epäluuloihin perustuen, mutta myös omien kauppaintressien turvaamiseksi. Nykypäivän johtajat eivät ole kansanjohtajia, he ovat pelureita kansainvälisessä kaupassa, omistamiseen ahneita pyöveleitä, jotka eivät välitä kansasta.

Mutta mistä tuo epäluulo saa alkunsa, johon sorrutaan niin pienissä kuin suurissakin ihmisten välisissä kanssakäymisissä. Eikö luottamus pitänyt olla kaiken alku ja juuri. Luottamus lapsen ja äidin välillä. Äidin, joka tyydyttää kaikki tarpeet ja tuo tyytyväisyyden. Kuka laittoi väliin epäluulon ja epäluottamuksen? Kuin suuri tarina rakastavasta Jumalasta, joka rakastaa ehdoitta. Mutta sitten tulee väliin saatana, ja vie pelon valtakuntaan, jossa kaikki epäilevät toisiaan.

Onko epäluuloa synnynäisesti? Pelkoa on, se tiedetään. Jo ainoastaan lapsi pelkää kooltaan suurempia vanhempia, heidän ääntään, kosketustaan, vuorovaikutustaan, hoivaa. Lapsi on täysin avuton syntyessään ja riippuvainen vanhempien hoivasta. Siihen joko rakentuu luottamus tai epäluulo. Lapsi voi tuntea tyytyväisyyttä, jos hänen toiveet toteutuvat suurin piirtein. Lapsi ei vaadi koko ajan, se saa hänet jopa kyllästymään, mutta silloin tällöin tankkausta, jotta tyytyväisyys olisi tunnistettavissa, aikuiseen voi luottaa.

Miten nuo Venäjän ja Ukrainan johtajalapset saataisiin kokemaan tyytyväisyyttä. Näytää siltä, että he eivät tyydyty ollenkaan normien mukaan, he haluavat aina vain enemmän. Äiti Venäjä ei tyydytä lapsensa tarpeita, Ukraina on upporikkaiden temmellyskenttä, jossa etsitaan turvaa omaisuudelle Eu avulla. Tätä on kapitalismi.

Taitaa se saatana olla kapitalismi, ja pikkupiru sosialismi.

Raija

Naisen seksuaalisuus

Minusta tuntuu, että naisen seksuaalisuus on muuttunut miehen näköiseksi. Jokaisella tulisi olla oikeus kokea seksuaalisuus sellaisena kuin itse haluaa, eikä sen tarvitse noudattaa mitään kaavaa. Mutta nykyään näyttää seksuaalisuus pornahtavalta, siihen liittyy väkivaltaisia piirteitä. Mikä määrittää miehen ja naisen seksuallisuuden eroa, jos sitä on? Onnentunne vai kehovalmius, mielen sopivuus ja/vai kiihottaminen. Seksuaalisuus on ehdollistunut ärsykkeisiin, pitsihörhelöihin, piiskoihin ja aineisiin. Muistaako kukaan enää sanaa hormonit?

Mitä enemmän seksuaalisuutta tutkitaan, sitä enemmän siitä tiedetään. Mutta tutkijatkin ovat hypoteeseissään omien oivalluksien armoilla.

Synnyttääkö tunne halun mieleen, vai  hyväily kehossa? Jokainen muistaa rakastumisen hetket, jolloin tunne valtasi mielen ja auvoinen halu täyttyi koko kehoon. Sitten tuli tekniikka väliin ja seksistä tuli suoritus. Naisen klitoris olikin avainsana seksuaalisen kiihottumisen kuvaamisen, veri pakkaantui kuin penikseen tuoden jännitteen kautta kehoon sellaisen hurman, joka piti saada laukeamaan. Orgasmin saavuttaminen on kuin pakkomielle, jonka on tapahduttava, että seksuaalisuus saisi tyydyttävyyttä kuvaavan termin.Tämän lähes onnettoman pakkomielteen synnyttää jatkuva psykososiaalinen kliimas, jossa kilpaillaan olemassaolosta.

Kun tekniikka tuli halllitsemaan seksuaalisuutta, siinä kadotettiin jotakin seksuaalisuuden syvimmästä olemuksesta. Nimittäin ihastumisesta, ihailusta ja toisen hyväksynnästä, välittämisestä ja yhdeksi sanaksi muutettuna rakkaus.

Seksuaalisuuden kuvana pidetään kehon ja mielen yhteneväisyydessä ilmeneviä merkkejä, kiihottuminen syntyy kun kehosta erittyy veren pakkautumisen jälkeen eritteitä, tämähän on se tekninen selitys. Kehomieli on saatu toimimaan, ja omien aistien johdattelemana päädytään orgasmiin.

Lähes unohdettu on rakkauden termi, antautuminen kokemaan toista, häntä ihaillen ja haluna sulkeutua hänen syliinsä. Orgasmi ei synnykään ainoastaan oman elimen kiihottumisesta kehoaktivaatiossa, vaan toisen aistimisesta. Orgasmi syntyy antautumisesta toiselle, toisen halun aistimisesta, halujen kohtaamisesta ja ilosta, mikä synnyttää kokemuksen yhdeksi lihaksi. Tällöin mielen syvin olemus paljastuu, se jakautuu.Tuo jokaisen ihmisen mielen piirre jakamisessa täyttyy lapsenkaltaisen leikin lailla ja yhtyminen on yhteistä leikkiä. Orgasmi syntyy samanaikaisesti vieden kehosta ja mielestä tunnon pois, taivas aukenee ja hetken aikaa on leijailua kevyessä olemattomuudessa.

Raija