LUOVATKO MYYTIT TODELLISUUTEMME?

Tarinat, myytit ja uskomukset ovat sanakielessämme voimakkaita vaikutteita, jotka asenteina muovaavat todellisuutta. On Narkissos, joka ihastuu lammen pinnassa peilikuvaansa, rakastuu niin vahvasti itseensä, ettei enää poistu kuvansa ääreltä, vaan  kuolee pois, ja lopulta muuttuu narsissiksi, kukaksi. Ekho, joka ihastuu hänen kauneuteensa, ei saa vastarakkautta, vaan jää kaikuna heijastumaan Narkissoksen mieleen. Kauneuteen ihastuminen ei tuo rakkautta. Tarina on alkuperäisesti monimutkaisempi, Ekho on myös kyltymätön nymfi, joka vaatii herkeämättä rakkautta. Oidibus nai äitinsä sokeana rakkaudessa ja ihailussa, surmaa isänsä kateudessaan.

Rakkaus on vaativa laji. Kristinoppi opettaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken, tuntuu jopa siltä, että ihmistä ei tulisi rakastaakaan. Kristinopin tarinassakin vilpitön lapsi kulkee elämänsä vastoinkäymisten kautta ristinpuuhun.

Olen kai ollut myyttien johdattelema, sillä olen havainnut elämässä sellaista, mihin ne sopivat, muutakin. Kauneus ja vilpittömyys, niiden jäljet näkyvät, ne tuovat sokeutta ja julmuutta. Elämäni varrelta muistan eräässä yhteisössä kauniin missimittaisen, hyvin herkän ja vilpittömän naisen. Häntä ihailtiin ja palvottiin sokeasti. Kosketusta todelliseen minään, haavoittuvuuteen ei syntynyt. Vain kolmekymppisenä hän teki itsemurhan. Erästä johtajaa ihailtiin koko ajan hänen vaatetuksestaan, kosketusta ei jälleen syntynyt ihmiseen, hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa.

Minulla on ollut syrjäytyneenä aikaa havannoida ihmisten välisiä kohtaamisia, heidän havaitsemistaan. Havaitseminen on vaikeaa, yleensä havaitsemme harvoin tapahtuvaa ja teemme siitä johtopäätöksiä. Stereotypiat ovat helposti näkemyksissä, uskomukset vahvistavat niitä.

Tunnepuolella kateus on ehkä johtavin tunne. Naisten keskuudessa erityisesti kauniit naiset tai erilaiset saavat osakseen ilkeyttä, jos sokeaa ihailuakin, heitä palvotaan ja ehkä he menestyvätkin siksi, mutta jäävät yksinäisyyden loukkuun.  Miesten keskuudessa ehkä urheat ja fyysisesti vahvat ovat kateuden kohteena. Ulkoinen kauneus saa sijaa mediassa turhan paljon.

Sokea ihaileminen on vaarallista, suorastaan pelottavaa on nykyinen fanittaminen, mikä yltää hurmokseen. Länsimaita vaivaa itsekeskeisyys, idän uskomukset antavat yhteisöille valtaa liikaa.

Miten löytää se todellinen ihminen asenteiden takaa? Rakkaus on ehkä viljellyin verbi. Kohdatessamme aidosti jakaen toisen, alamme löytää itseämme. Itse syntyy joka hetki uudelleen suhteessa toiseen, avoimina löydämme haavoittuvat tunteemme, jotka voivat avata sitä itseä, mitä olemme, kun kateus tai ihailu ei sokaise meitä, eikä käsitys jää asenteen tasolle. Vuorovaikutus rakentaa identiteettiä, jonka voimaravinnetta on luottamus ja turvallisuus. Tulemme läsnäoleviksi ja todellisiksi tutkimusmatkan jälkeen, haavoittuviksi ja rakastaviksi. Tulemme heikoiksi kuin pieni lapsi, turvattomaksi, mutta tarvitsevaksi.

Haavoittuvuus ei saa johtaa pelkoihin, toisten hyväksikäyttöön, ja/tai täydelliseen särkymiseen. On vaarana, että toinen havaitsee omien kuvien kautta, ja vääristää näkemänsä oman näköiseksi. Ruben Stiller twiittasi eilen, "moraali ei kehity kauhistelulla". Millä sitten? Pohdin sitä eilisen iltapäivän. Ehkä meidän on löydettävä tasapaino ja polku tiedostamattoman ja tietoisen välille, että löydämme omien sisäisten kuvien vaikutteita kohtaamisissa, emme anna niiden johtaa näkemyksiämme, vaan kuulemme oikeasti mitä toinen kertoo, luotamme ja kunnioitamme häneen kykyynsä ajatella oikein.

Raija