KESTÄTKÖ AITOUTTA?

Pieni lapsi katsoo sinua kirkkain ja vilpittömin silmin. Nouseeko tunteisiisi ihaileva aito elämys, vai kasvattava aikuinen, joka haluaa viedä sinisilmäisyyden oppimisen taipaleelle? Länsimaisen opin, lähinnä kristinopin ydinhän on siinä, että ihminen sortuu käärmeen kiusaukseen ja ottaa omenapuusta, josta Jumala on kieltänyt ottamasta. Niinpä hän lankeaa pahuuteen ja hänestä tulee syntinen, joka tarvitsee armoa, anteeksiantamusta, ja sovitusta. Aatami ja Eeva ovat alastomia, ja he ovat peittäneet häpynsä lehdellä, johon Jumala tekee kysymyksen, miksi häpeät itseäsi. Jostakin Raamatun lähteestä olen lukenut, että Aatami on ruumis ja Eeva on henki. Siis kysymys onkin mielen ongelmasta, ottaako normin vai vapauden puusta.

Nykytietämyksen mukaan vauva kokee ensimmäiset häpeänsä n. 7 kk iässä. Hän alkaa vierastaa erilaisia, vieraita ja tuntemattomia. Hän on mieltynyt lähihoivaajiensa tapoihin, ja parahtaa itkuun, kun vieras lähestyy. Maailma alkaa normittua, ja lapselle kehittyy alitajunta, jossa sijaitsevat kielletyt ja torjutut tunteet, joita maailma on opettanut kielloissaan sekä käskyissään. Vilpitön olemus säilyy ylitajunnassa, jonne kerätään ihanteita, jotka ovat aitouden ja rehellisyyden tyysijoja, niitä aitouden kokemuksia, missä kokemus on vielä kokonainen ja ehjä aistiessaan. Sanotaan ettei ihminen kestä, jos mielessä ei tapahdu eriytymistä, ja kykymme nähdä itseä onkin opittua.

Alitajunta on siis yhteiskunnallinen normisäätelijä. Se luo jännitteitä, kun vilpitön lapsi uskaltautuu ihanuuden kokemuksiin, nauttimaan aidosti ympärillä olevasta. Itse pidän alitajuntaa ja tiedostamatonta eri asiana. Tiedostamaton on syvemmällä, alkukuvien, kuten unien, maaperää. Siellä syntyvät myös tunteet, jotka aitoutta pitävät yllä, ellei niitä ole normitettu ulos. Liian rankat normit siis vievät aitouden ulottumattomiin, ja myös keholliset intohimot, jotka vievät liiallisiin aistinautintoihin tuhoten tunteita. Vilpittömän positiivinen nautinto on ilo, sitä lapsi on syvimmiltään.

Häpeä ei suojele ihmistä pahuudelta, se suojelee erilaiselta. Se normittaa meidät käyttäytymään, mutta se voi olla myös tuhoava, sekä murentaa ihmisen omaa tahtoa ja halua. Loppujen lopuksi minä, siis tuo opittu tietoinen itseään hallitseva on kuitenkin hyväosaisen mahdollisuus. Jos ihminen joutuu elämään kestämättömän kauhun alla, minä tuhoutuu, ja muisti hajoaa. Vilpitön, lopulta sisäiseksi lapseksi kehittyvä, aistiva ja iloitseva suojaa meitä, me tavoittelemme kaunista ja hyvää itsemme kautta ihanteisiin pyrkien.

Ihmistä halutaan kouluttaa kohtaamaan omat tunteensa ja kontrolloimaan niitä, näin hän tulee tietoiseksi omista kokemuksistaan. Ihmiselle kehittyy asenne, jossa surut ja ilot otetaan hallintaan. Ikään kuin nuo aidot tunteet olisivatkin vaarallisia. Vilpitön lapsi siis tarvitsee suojakseen aikuisen tuen, lohdun ja turvan, jossa sääntö tai rutiini vapauttaa tunnekuormasta. Tunnetta ei voi tukea kasvamaan, se ottaa ylivallan, tunteesta tulee vapautua sen hallintaan, saavuttaen tunnemuistin, hyväksymällä ja unohtamalla, luopumalla surussa ja ilon suhteen intoa kokemalla.

Aitous onkin kuin polku, jossa kuljemme normien läheisyydessä. Asenne kontrollina voi olla liiallista, ja tuhota aitouden, siksi tarvitsemme oman rauhan kohdata itseytemme, vapautumalla synnyttämään uutta minuutta, jossa tunteet voivat olla tässä ja nyt hetkessä syntyviä.

Raija