SINÄ SELVIÄT

Kaltoin kohdellun ihmisen psyykessä ja kehonpuvussa on repeämiä. Hän särkyy helposti ja käytös alkaa muistuttaa valehtelijan olemusta. Hän vapisee, vetäytyy, kiertää ja joskus jopa on uhkaava ja aggressiivinen. Masentuneella on satunnaisia aggressiopurkauksia. Kansankielellä tämä kertoo valehtelemisesta, vastuun pakenemisesta ja tyhmyydestä. Tällaista henkilöä aletaan vieroksua, syrjiä ja vainota. Onhan hänessä jotain outoa. Olen lukenut työpaikan ohjeista tarkkailla outoa käytöstä, se on tie joka auttamattomasti vainoaa erilaisia.

Kun kohtaamme kaltoin kohdellun ihmisen, ennakkoluulot syöksyvät tajuntaan uskomuksineen. Omat tunteet nousevat pintaan ja hätäsignaalit alkavat soittaa. Tämä on psyyken puolustukseen liittyvä toimintamalli, mikä nostaa valmiustilaansa epävarman yksilön kohdalla. Me pelkäämme itsessämme epävarmuutta, jonka epävakaa käytös aiheuttaa. Haluamme eroon mahdollisimman pian, ettei se vaan järkytä omaa tasapainoamme. Tämä on yhteisön ongelma kohdata mielenterveysongelmaisia, pelätä hänen käytöstään. Näitä ei tule sekoittaa aggresiiivisesti käyttäytyviin, jotka ovat jo heittäneet romukoppaan tunteiden viestit ja käyttävät väkivaltaa teoissaan.

Kun ajattelen omaa tietäni avun pyytämisessä traumani kohdalla, petyin siihen kovasti. Miksi vain yksi henkilö osasi kuunnella? Ja minkälaisia johtopäätöksiä hän teki kuulemastaan. Sitä hän ei koskaan kertonut, minulle jäi vain pelko, mitä hän toimissaan viestitti eteenpän, uhka hänen vallankäytöstään. Jälkeenpäin asiakirjoja tutkineena saatoin todeta, että tulkinnat ovat olleet ammattiauttajien omaa näkemystä. Tämä on erittäin suuri ammattieettinen kysymys, tuleeko potilas/asiakas kuulluksi, vai pitääkö auttaminen yllä vain järjestelmää. Tähän pitäisi ehdottomasti saada korjaus koulutuksien kautta. Auttamista ei tule lopettaa, sitä tulee kehittää.

Traumani loppuvaiheessa minulle kehittyi vaikea esiintymispelko. Ikään kuin sosiaalisen minän jäljet olivat piirtyneet kehooni niin voimakkaiksi, että luhistuin häpeään. Palautteet olivat tehneet tehtävänsä, sanoina ja sanattomina tekoina.

Minulla oli kuitenkin varhaislapsuudesta vahva itsetunto. Äitini oli tukenut ja kannustanut, uskoin itseeni. Lähdin hoitamaan esiintymispelkoa kesäteatteriin näyttelemällä. Rooliharjoituksissa harjoitellaan mielikuvan hallitsemista ja tällöin pelon ja kauhun mieli vakautuu. Puolitoista vuotta harjoituksia opetti minulle kauhun hallinnan, tunteiden hallinnan ja pääsin eroon esiintymispelosta. Se oli aivotyöskentelyä, kertausta kertauksen jälkeen, mitä ei normaalioloissa ihminen tee. Lisäksi kirjoitin kolumneja. Olin päättänyt, että korjaan ongelmani, kun en saanut apua ammattiauttajilta, koska mielen järkyttäjää ei huomiotu, yhteisövaltaa ja sen väkivaltaa, mikä ylläpiti traumaani ja järkytystäni posttraumatisoiden uudelleen. Ongelmaan haettiin vastausta persoonallisuudestani, ja trauma suljettiin pois. Mutta siihen valheeseen traumani ei suostunut, se ponnahti aina uudelleen esiin.

Selviytymisen vahvin tekijä, muita tekijöitä väheksymättä oli itsetuntoni, mistä kumpusi usko itseen ja kykyyn selviytyä. Kaikilla sitä ei ole ja he tarvitsevat ammattiapua ja keinoja pelastaa itsensä mielen järkytysten seurauksista.

Raija