SANOJEN SYÖVEREISSÄ

  

Sanat voivat synnyttää kovin erilaisia mielleyhtymiä eri ihmisille. Eilen halusin kirjoittaa lohdutusrunon ystävälleni. Mietin pitkään, voinko käyttää sanaa satu, miten hän sen kokee sairauden keskellä. Onko hän sairautensa keskellä hermostonsa ja kipujensa keskellä vai pääseekö hän leikkimään vapauden tilassa, vai miten sanat vaikuttavat? Sanat on arvoihin sidottuja, jopa arvovaltaisia. Ajaudumme helposti sanojen käytössä saarroksiin, ei synnykään mielikuvaa, ja/tai se on niin rajoittunut, ettei anna tilaa uuteen näkökulmaan, se on pakkomielikuva. Tämä on tutkittua merkityssuhteiden syntymää, jossa ajattelussa sana avautuu kokijalleen kuvan kautta, minkä sanayhteys on opettanut ja voivat olla samanlaisia tai erilaisia, yhdistäviä tai erottavia. Oliko ystäväni vapaa assosioimaan oma mielen ja sanojen kautta, vai oliko hänet pakotettu etuotsalohkolla uskomaan, vai oliko oikeutta unelmoida tulevaisuuteen nähden, synnyttämään omia kuvia yksilönä, vai voinko ystävänä antaa hänelle sanojen kautta vapauttavia mielikuvia, jossa merkitys voi viedä vapauden oloon, leikkimään ja muuttumaan uuden oppimisessa.

Lapsuudessani pääosin uuden ja/tai vanhan oppiminen/muistaminen tapahtui kuulemisen kautta. Vaikka minuudessani oli leikkimieli ja kyky luoda sekä nähdä asioita etuotsalohkolla leikkien, kuuleminen ehdollistui hermoston kautta keskittymiseen hyväksymisen normeissa. Se toi minulle aikuisena niin vahvan keskittymisen korvan alueelle, että kuuleminen alkoi tuoda kipua. Ei voi koskaan tietää, missä oppimisen kokemuksessa ihminen elää, onko hän hermoston kipujen armoilla, vai leikkii sanoilla ja kokee merkityksiä. Keskittymistä on keskiajalla opetettu jopa niin, että lasten virtsarakkoon on pumpattu vettä niin paljon, että lapsi sitten kivun kautta tottelee ja uskoo sanotun sidottuna auktoriteetin antamiin merkityksiin. Vapautta ei ollut, leikin oikeutta ei ollut, oli vain väkivallan tie oppimiskulttuurissa. Kasvatustieteessä tätä vanhoillista ehdollistamisoppia sanotaan behaviorismiksi, leikkioikeuden saavuttamiseksi tarvitaan konstruktiivista oppimisoikeutta.

Jos ajattelette esim. Raamattua, siinä sanojen muuttaminen on jopa mahdotonta, koska sen uskotaan olevan Jumalan sanaa. Tavallisessa arjessa törmäämme tilanteisiin, joissa sanoja varjellaan. Minua on rangaistu sanojen käytöstä työssä, sanamuotojen käyttämisestä, varmaankin olen ilmaissut itseäni huonosti.

90 luvun alussa suoritin sosiaaliohjaajan tutkinnon sosiaalialan oppilaitoksessa, opistotasoisena, mikä siirtyi samana aikana ammattikorkeakouluksi, neljän vuoden ajan tutkin sosiaalisuutta. Se oli uudistetun koulutusjärjestelmän muoto, jossa oli sekä lääketieteen, hoitotieteen, että sosiaalitieteiden oppeja ymmärtää ihmisyyttä. Se oli vanha diakonissan tutkinto, johon oli lisätty tieteellisiä näkemyksiä, ja se oli kirkon hallinnoima tutkinto, kotona kutsuimme osaajaa tippatädiksi, joka kävi rokottamassa meitä. Koulutuksessa oli siis sairaanhoitajan perustutkinto, nykyisestä en tiedä. Mutta yhtäkkiä me ei kelvattukaan juuri mihinkään työhön tai virkaan, osaamista alettiin tuijottaa sosiaalisena kytköksenä, ja siihen liittyi sosialismin näkemystä, ja sitä mielikuvaa ei haluttu yhteiskuntaan vaikuttamaan. Kesti 20 vuotta ennen kuin ammattinimike saatiin virkojen oikeutukseen. Tieto ei siis ratkaissut, vaan taustalla ollut instituutio, kirkko ja lääketiede, joka oli saanut arvostetun aseman.

Myös eri ammattien arvostaminen voi olla kovin leimaavaa ja estää tai lisätä tiedon saantia, ihmiset ehdollistuvat kunnioittamaan ulkoisia merkkejä, kuten lääkäri, sotilas, pappi jne. Nämä ovat myös rajoittaneet vahvasti ihmiskäsityksiä, ja luoneet ihmiskuvia, joissa ei todellisuus ole kohdannut, vaan oppimisesta on tullut itseisarvo ilman ihmisyyden oikeutta sitoutua oppiin, kun esim. tunteet eivät ole olleet mukana.

Kaiken kaikkiaan olen ihmetellyt sitä, että sosiaalisuuteen kuuluva vuorovaikutus ei ole tullut arvostetuksi, vaan enemmän toistaminen ja uskominen, auktoriteettiuskoisuus ilman uusiutuvaa oppimista. Itselleni kristinuskon pääsanoma on olla vuorovaikutuksessa itsensä, toisten ihmisten ja Jumalan kanssa. Näin ”pyhähenki”, siunaus tulee ulkoa yhteyttämään rakkauden kautta elämää. Kun ihmisyys viedään ehdollistumiin eikä vapautta ole, pahuus pääsee hallitsemaan pakkoruumiillistumana joihinkin elimistön tai ruumiinosiin, eikä luonnollinen elimistön tehtävä toteudu. Arvot ovat sekaantuneet liiallisen pakon tai yltiöpäisen vapauden vuoksi. Kun antaa ihmiselle mahdollisimman vapaan tilan valita, hän todennäköisesti ajautuu kohti vapautta ja lähelle korkeinta potentiaaliaan ihmisenä, ellei ole väkivalloin alistettu muottiin.

Raija