KETÄ TAI MITÄ SYYTTÄISI KESKUSTELUONGELMISTA?

 

En ole olleenkaan vakuuttunut siitä, pitäisikö ketään syyttää ihmisen pahoinvoinnista, mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, väkivallasta ja jos jonkinmoisista häiriöistä ihmissuhteissa. Parempi olla syyttelemättä ja pyrkiä ratkaisemaan asia niin, että kaikki menevät eteenpäin. Tietenkin pahoissa rikoksissa rankaisu on tarpeen, ja vahingoittamista on estettävä. Perinteisesti näihin on pyritty vaikuttamaan keskustelun avulla, mutta aina keskustelutaitoja ei ole, ja kykyä kohdata itseään ja muita. Monta kertaa asioiden käsittely on aloitettava ajattelun kehittämisestä, mielikuvien synnyttämisen taidosta halliten tunneryöpytystä. Kuunteleminen ja keskustelu on taito, jossa tarvitaan osaamista. Parhaimpana keskustelijana olen pitänyt ystävääni, joka oli ammatiltaan keittäjä, mikä ei tarkoita sitä, että kaikki keittäjät osaisivat keskustella. Mutta hänellä oli taito, mitä juuri minä tarvitsin, väkivallasta heikentynyt puhetaitoni oli este ymmärryksen syntyyn, ja hän rakensi tarkentavilla kysymyksillään minuun kykyä ilmaista itseäni ymmärrettävästi, opetti rakentamaan mielikuvaa, minkä puheessa oli tultava ymmärrettävään muotoon toiselle. Koulutuksissa nämä vahvistuivat, mutta ystävyyden taustalla oli tunteet, jossa syntyi sitoutuminen.

Näyttää siltä, että alkujaan yhteiskunnan tuottamat yksilön ongelmat johtavat yksilöä syyttäviin käytäntöihin. Yhteiskunnan tekemät rikokset lakaistaan maton alle, eikä media niistä kerro. Valvooko sittenkin valtio mediaa? Kun taannoin katsoin MOT ohjelmaa, ”Hyvissä aikeissa”, mielenterveyteen tulleita ongelmia ei kerrottu. Tämä linja kertoo siitä, ettei lääketiede ymmärrä niitä, ja siksi ei myöskään niistä kerro. Nämä ihmiskuvaongelmat vaivaavat myös kirkkoa ja uskontoja. Kun nainen on syyllistetty ongelmien synnyttäjiksi ja pahan alkujuureksi, se on tuottanut perheisiin ja yksilöihin runsaasti ongelmia, mitkä ovat sitten laajemmin levinneet yhteisöihin. Yhden syyllistäminen, leimaaminen ja häpäiseminen tuo syyttäjien armeijan yhteisöön ja ihmiset lukittuvat rooleihin sekä asemiin, ylivaltaan. Asenteet tiedon kulkuna yhteisessä tarinassa elävät vuosisatoja.

Keskusteluissa on varauduttava erilaisiin näkemyksiin, tunnevyöryihin ja loukkaantumisiin, myös iloon. Samoja asioita koettaessa syntyy herkemmin yhteisymmärrystä, kuten esim. armeija ja synnytys, mutta se ei ole tae, negatiiviset kokemukset voivat johtaa hyökkäykseen myös positiivisissa asioissa. Erilaisissakin näkemyksessä voidaan saavuttaa yhteinen näkemys, jos tieto on selkeä ja looginen, sillä periaatteessa uskon, että ihminen pyrkii hyvään, paha voittaa, jos sitä ei näe eikä taistele sitä vastaan. Valtataistelu ja ahneus estävät tiedon saantia, totuuden vastustajat ja valhetarinoiden kertojat. Onko sittenkään niin, että itsensä ylös nostamiseen tarvitaan ylentäviä tarinoita, toki niitä saa olla, mutta ehkä tärkein kuitenkin on se, että ihminen voi nousta surun painamasta mielestä ylös itsensä toteuttamisena, itseilmaisun oikeudella? 

Taistelut toisten mielipiteitä vastaan eivät aina johdu toisen ihmisen mielipiteistä tai teoista, toki sitäkin, mutta taustalla voi olla syvemmät tunnereaktiot, inho ja ihastus, joissa varhaisten kokemusten jäljet nousevat pintaan, ja välit tulehtuvat todennäköisesti, kun menneisyyttä ei ole käsitelty. Liiallinen ihailu voi johtaa karmivaan kateuteen, sen kääntöpuolena on inho, ja tämä näkyy erityisesti kehollisesti, ja tunteet heijastavat tätä tilaa. Kun arvot ja merkitykset eivät ole selkiytyneet, nämä tiedostamattomat tunteet johtavat näkemyksiä ja käyttäytymistä enemmän kuin sanakieli.

Itsetuntemus on paras tie löytää sopuisaa kommunikaatiota. Toinen tarkkailijana ei välttämättä ole paras vaihtoehto, tunnereaktiot johtavat tulkintoihin, toisen aliarvostaminen ja oma mieli voi tehdä tepposet, näkee vain vastakkaisena sen, mitä toinen on ja etsii toisen käyttäytymisestä harvoin tapahtuvaa. Kanssakäymisen kieli voi olla hankalaa, jos merkitykset ovat toisenlaisia kuin itsellä, eikä välttämättä ymmärretä toisen ajatuksen juoksua, silloin vain kunnioituksella toista kohtaan päästää ehkä joskus ymmärrykseen ja hyväksyntään, nähdään asia positiivisena, kun tuo erilainen mielipide, tai näkökulma, voi olla minun oppimisen tien tarkoitus ja toisenlainen mielikuva on ilon lähde, kun pääsee irti hetkeksi itsestä, vapautuu ajatuksen paineesta.  Neuvominen ja opettaminen näyttäisi olevan kuin suomalainen kiirastuli, vaikka sitä vastaan taistelee, se pulpahtaa pintaan joissakin tilanteissa. Silloin auttaa ihmisen kunnioitus, kuulla ja nähdä hänen todellisuuttaan. Terminologiat eivät aina avaudu, asioista ei synny ymmärrystä, ja silloin on parempi kunnioittaa ihmisoikeuksia. Keskustelu on kuin iso rakennustyömaa, vasta oikean kohdan löytäessä palikka sopii kuvioon ja kartta kokonaisuudesta rakentuu yhdistäväksi tekijäksi.

Yhteisten näkemysten rakentamisen ytimessä on aina yhteisyyden ja tekojen kautta ihmisyyden tunnustamista niin, että arvot ja teot puhuvat oikeuksien ja velvollisuuksien puolesta ja näkemykset rakentuvat kokonaisuuteen päin, osia yhdistäen loogisuuden ymmärtäen. Kun itsevaltius määrittää ihmisoikeuksia, tieto ei ole valintojen taustalla, vaan valta, mikä on eri keinoin hankittu, ja se tuhoaa tietoa sekä vääristää oikeuksia.

Raija