INNOSTUNEISUUS LAPSUUDESSA JA NUORTEN VÄSYMINEN

Olen sanonut usein, että lapsuuden leikki ja innostuneisuus ovat tärkeimpiä asioita, joita lapsuudessa tulisi tarjota ja suojella. Tämän ohi ajaa useimmiten sanakieli, jota ei pidä väheksyä, se on mitä tärkein tiedollinen ja taidollinen tekijä elämässä pärjäämisessä, mutta se ei saa haudata tunteita.

Istuin eilen kampaajalla, ja siinä sekä asiakkaat, että henkilökunta yhteen ääneen paheksuivat nuorisoa, kuinka he eivät jaksa enää tehdä mitään. Ja ennen vanhaan oli tietenkin paremmin. Tämä todellisuus on täydellisesti totta. Erittäin suuri osa nuorista väsyy voimattomaksi, eikä mikään onnistu. Taustalla tuohon voimattomuuteen on järjestelmällinen opetuskulttuuri, jossa sanakieli on peittänyt tunteet ja niiden kautta syntyvän innostuksen. Liian usein näin päiväkodissa työskennellessä sen, ettei lasten annettu innostua, sitä rajoitettiin ja paheksuttiin. Ohjattavien lasten tuli olla hyvin hallittavissa.

Tämä ongelma ei poistu kauhistelemalla. Se pitää ottaa tosissaan ja tutkia syitä ongelman syntymiseen. Pelkkä leikki ei riitä lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen, on opittava havainnoimaan lapsen leikin sisältöjä lasta tukien.

Innostuminen ja sen taustalla oleva tunne pitää yllä voimavaroja, jaksamista, sinnikkyyttä, keskittyneisyyttä ja yrittämistä. Ja tämä takaa sen, että lapset jaksavat yli nuoruuden vahvasti aina aikuisuuteen saakka. Tämän innostuneisuuden ylläpitämiseksi tarvitaan leikin suojaa. Ensin se kestää yksin leikkimisenä aina 3 – 5 vuotta, ja vasta sitten lapsi alkaa leikkiä rinnakkaisleikkejä ja sosiaalisia vuorovaikutusleikkejä. Tämä on todennettu monissa psykologisissa tutkimuksissa. En oikein usko, että stressihormoni, jota on mitattu lasten ryhmässä olemisen tarpeellisuudessa, olisi oikea mittari ymmärtämään innostuneisuuden merkitystä pitkäkestoisessa jaksamisessa. Yksistään ihastuksen kokeminen ja siitä lapsen oman löytäminen kestää vuosia, ettei se ajaudu pelkän samaistumisen kuoreen.

Olen sitä mieltä, että nykyisten nuorten aikuisten jaksamattomuus johtuu kasvatuskulttuurimme ongelmista, jossa tämä tunne-elämän kehitys on huomioimatta. Lapset opetetaan tietoiseksi liian varhain eikä itsetutkiskelulle ja sitä kautta itsetuntemukselle jää tilaa. Lapsen on löydettävä itse oma innostuksensa aktivoivasta ympäristöstä. Tämä varhaislapsuuden liian tietoinen kehittäminen ja sosiaalistaminen tulevat paljon itäisen naapurimme opeista. Oppiminen on sen kulttuurin pyhyyttä, johon ei saa kajota. Kyllä meistä kehittyy sosiaalisia sätkynukkeja, kun noudatamme näitä oppeja, mutta ihmisyydestä katoaa puolet pois. Valitettavasti myös sairastuvuus lisääntyy ja yhteiskunta pyörii lääkärikeskeisesti.

Kasvattajan tehtävä on ohjata innostuneisuutta monipuolisesti, niin, että lapsi voi löytää itsestään niin fyysisten, sosiaalisten kuin tunne-elämänkin voimaa antavat tekijät. Jos lapsen innostuneisuus johtaa vain fyysisiin suorituksiin, se voi viedä voimat täysin. Ihminen on kokonaisuus. Tunteet on voimavaralähde.

Raija