Joulupyhinä
olen yrittänyt sivistää vanhaa päätäni. Olen lukenut Elisa Aaltolan ja Sami
Keton kirjaa, Empatia. Se avaa monella tapaa ne erilaiset muodot, jotka
empatiaan liittyy, sekä hyvässä että pahassa. Kognitiivinen, affektiivinen,
ruumiillinen, ja reflektiivinen. Kun näitä eri muotoja avataan, saa kyllä
siristellä silmiään parikin kertaa, kun natsi-Saksan Himmler kuvataan
empaattiseksi, vaikka kyllä itse käyttäisin nimitystä samaistuminen. Hän samaistuu
omanlaisiin, siis itseensä, ja ihailee sitä yli kaiken. Joka tapauksessa kirja
on kyllä perusteos ihmisen havainnoinnin ongelmallisuudesta.
Jokseenkin
olen tullut siihen tulokseen, että empatia puuttuu ihmisiltä tyystin, jos heille annetaan valtaa. Valta sokaisee ja tekee ihmisestä pedon. Ikään kuin
ihanteena voisi pitää sitä, että me jaamme kokemuksemme eläytyen toisen
kokemukseen. Myötäelämme sitä ja koitamme saada näkemyksen toisen kokemuksesta.
Se on hyvä sosiaalisuuden ydin. Kun valtaa annetaan, ihminen alkaa tarkkailla
toista kuin kiikaroiden, jolloin toinen ihminen esineellistyy.
Myötäeläminen
ei ole helpointa, mutta toisaalta se on meissä synnynnäisesti, juuri lapset
osaavat sen. Se vain kadotetaan matkan varrella.
Vallan
ytimessä on johdannaisuutta, meitä johdatetaan kylmään tarkkailuun.
Myötäeläminen katoaa kun emme anna toiselle subjektiivista arvoa. Paras keino
myötäelämisen elvyttämiseksi on hyvin yksinkertainen, kuunteleminen. Mitä
enemmän ihmisellä on muistikuvia, sitä helpompaa on eläytyä toisen kokemuksiin.
Mutta toisaalta herkkyys kokea toisen kokemuksia, liittyy omiin tunneperäisiin
kokemuksiin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti