Minua
ärsyttää turha positiivisuus. En minä ole positiivisuutta vastaan,
positiivisuus on minun voimavarani, jossa hengitys toimii paremmin, on hyvä
olla itsellä ja muilla. Mutta karsastan sellaista positiivisuutta, jossa
oikeastaan pelataan vain pelejä. Raamatusta lienee sanonta, ”vaikka minä puhuisin
enkelten kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus…” tai jotakin tuohon
suuntaan. Kun on kokenut elämässään täydellisesti vain ruumiin olemassaolon ja
siitä tulee sielun kautta keho, joka elää, ymmärtää noita sanoja yhä syvemmin.
Mutta puhun
enemmän nyt yhteisöllisistä normeista, joissa keskusteluissa ilmenee vain
tavoitteiden mukaista puhumista, ilman perustavan laatuisia oikeuksia. Voimme
olla kaikin puolin sataprosenttisesti ystävällisiä ja positiivisia, mutta
oikeat asiat eivät kosketa sitä, vaan puhumme tavoitteiden kautta, joka vie
pitkälti vain hallinnalliseen pedagogiikkaan, emme kasva ihmisinä. Ne
synnyttävät hierarkkisia järjestelmiä, hallinnallisia tyylejä ja paljon
byrokratiaa. Ihmiset ikään kuin keskustelevat yläilmoissa ja arki on jotain ihan muuta.
Jos emme
tiedosta ihmisen perustarpeita, on turhaa puhua ihmisoikeuksista. Itse rakastan
Maslowin tarveluokitusta. Ne puuttuvat osin kokonaan ihmisten välisissä
suhteissa. On kohteliaisuutta ja positiivisuudella hyväilyä, mutta ihmisellä ei
loppupeleissä ole esimerkiksi osallistumisen, kuulumisen ja itseilmaisun
mahdollisuutta sanan helinöiden virrassa. Läpsyttelemme toisiamme kauniilla
sanoilla, ilman merkitystä oikeuksiin tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Meillä ei
ole sielua, joka antaisi syvyyttä oikeuksiin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti