TARVITAANKO SATUJA?

Tuo ajatelma nousee esiin silloin tällöin jonkun ajatuksista. Silloin minusta tuntuu, ettei hän ole perehtynyt mielen toimintaan. Vaikka toisaalta uskon, että mieli on osittain muokattavissa, mutta ei syvimmiltään. Mielen olemukseen kuuluu uskoa, löytää parempaa, miellyttävämpää, ehkä kaunista, jopa satua. Mieli kaipaa hyvää kohtelua, että voi kokea mielekkyyttä. Toisaalta mieli voi kehittyä aggressioiden ja ahdistusten kautta ja suojattomana tuhoavaksi.

Joku sanoi keskustelupiirissä, että hän voi nähdä toisten läpi. Sitä on vaikea uskoa, sillä ainakin osa ihmisistä muuttuu kokoa ajan, he luovat itseään aina uusiksi, leimaaminen ei ole hyvä asia. Jyrkät sosialistit haluavat tuhota minuuden, ottaa sen ihmiseltä kokonaan pois, taivuttaa vallalla tahdottomaksi sätkynukeksi. Näin minulle tehtiin valtaa pitävien voimalla, kun minulla ei ollut tukisuojaa minuudelle, ammattikykyä ja tietoa hyvästä kuin vain uinuvana myyttinä.

Ellei minulla olisi ollut syvällä tietoisuudessa kykyä kokea mielihyvää, olisin kuollut mielen ahdinkoon, dementiaan voi kuolla. Alkuun se oli aistimielihyvää jota voi seksuaalisuudeksikin kutsua, kuten lapsen aistimuksia kutsutaan. Tiedon lisääntyessä kehittyi tarkoituksen ja merkityksen sanoma, josta sitten vaativatkin periaatteet rakentuivat.

Unissani on kauhukausi, jolloin painajaiset ahdistavat mielen, minkä vuoksi katson, että mielipaha voi olla syvällä. Painajaiset tulevat fyysisen ponnistelujen jälkeen vahvempina, mutta myös uhkien ja pelkojen jälkeen.

Lapsella nämä pelot ovat vahvoja monien seikkojen vuoksi, kehon koon, tietämättömyyden, kasvatuksen ja opetuksen, harrastusten tai muun vastaavan vuoksi. Lapsi tarvitsee turvaa ja rakkautta. Noin seitsemän vuoden iässä lapsi oppii erottelemaan oikean ja väärän. Mutta eikö juuri maailma todista, että aikuiset uskovat satuihin, kuninkaitakin pidetään vallassa. Näyttää siltä, että mitä turvattomampi maailma on, sitä enemmän satuja kaivataan.

Näyttää siltä, että mieli on rakennettu niin, että kaipaus kauniiseen ja hyvään on olemassa. Jos mieli joutuu jatkuvaan ahdistukseen, uhkien ja pelkokuvien vangiksi, ehkä silloin mielipaha voittaa ja ahdistus luo varjoja, jotka tuottavat tekoja. Satujen tarkoitus ei ole jakaa mieltä kaksijakoiseksi, sen tarkoitus on suojella minuutta pahuudelta.

Hyvää alkanutta vuotta!

Raija

ARKA PAIKKA

Edellisessä blogissani kirjoitin poikien oppimisongelmista ja siinä jännitteen syntymisen liiallisuudesta. Jännite syntyy siitä, että oppijan omat sekä kokemusperäiset, ideaalit, että tavoitteisiin syntyvät mielikuvat ovat ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota he joutuvat toteuttamaan. Unelmat eivät aina ole realistisia, vaikka joku yksi miljoonasta niitä hehkuttaakin ainoana oikeana tapana toimia. On realistisempaa puhua siitä, että ne yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ei toteudu. Pidän silti unelmia tärkeänä.

Itselläni oli unelmana hyvä avioliitto, rakkaus ja lapset. Rakkaus ei riittänyt, kun realismi tuli väliin.

Eräässä miehistään eronneiden naisten ringissä muisteltiin erotilanteiden ratkeamispistettä, jolloin paperit lähetettiin virastoon. Ehkä eroon ei syynä ole ollut se yksittäinen tapahtuma, vaan ylipäätänsä kyllästyminen omaan tilanteeseen, siihen, että ei voinut toteuttaa itseään, joko asian mahdottomuuden vuoksi tai sitten toiset estivät sen. Joka tapauksessa syyt saa niskoilleen se lähin, eli aviopuoliso, lasi on vain täyttynyt piripintaan, ja se alkaa vuotaa yli.

Kaiken kaikkiaan, jos tarkastelee miehen ja naisen roolia yhteiskunnassa, siinä on miehillä ollut taloudellisesti helpompaa. Eri asia onkin sitten, osuuko miesten ja naisten toiveet mitenkään omien toiveiden verkostoon, kykyihin ja todellisuuteen toteuttaa ne yhteiskunnallisesti.

Ratkeamispisteessä nousee joku pieni yksittäinen tapahtuma esiin, ja se purkautuu ulos kuin tulivuori. Naisten kertomukset ovat joskus yllättäviä. Sukulaiset eivät saaneet tulla vierailulle, muut kuin miehen omat, jouluruuat olivat liikaa, muutti salaa pois asunnosta, seksivaatimukset olivat liikaa, siivouspäivä jne. Pinna palaa niin naiselta kuin mieheltäkin yhtäkkiä, kaikkeen kyllästyy ja ärtymispiste on saavuttanut huippunsa. Avioliitot päätyvät loppujen lopuksi useimmiten omien unelmien särkymisestä johtuviin ongelmiin, kuin itse puolisoon pettymisestä, vaikka sekin on oleellista.

Unelma on särkynyt, se kuviteltu, epämääräinen, ja osin toteutuva. Se todellisuus, jonka on luonut, toivonut ja sen eteen tehnyt työtä, olipa se totta tai tarua. Kun se särkyy, tunteet nousevat pintaan, loukkaantuminen on totaalista, siihen ei voi koskea, mieluummin pois kaikki mikä muistuttaa siitä, ja avioero on selvä.

Raija

POIKIEN OPPIMISVAIKEUDET

Professori Katariina Salmela-Aro sanoo Helsingin Sanomien artikkelissa 26.12, että poikien oppimisongelmiin löytyy ratkaisu tunteiden huomioimisesta. Ei ainoastaan poikien vaan kaikkien kohdalla sääntö on sama. Huomioimattomat tunteet aiheuttavat aivoissa jännitteen, joka alkaa ohjata ajattelua, jännitteen voima vie muistikuvia sattumanvaraisesti, eikä yksilö ohjaa enää ajatteluaan.

Suomessa erityisesti tunteet ovat aliarvostettuja, ja niitä melkein pidetään löysämielisten soopana. Sen sijaan pelolla synnytetyt tunteet näyttäisi olevan suosittuja, intohimot, himot, ylpeydet, kateudet, ahneudet, seitsemän kuolemansynnin tunteet. Kerran kuulin hoitajan päiväkodissa selittävän neljän vuoden ikäiselle juuri himolla lapsen käyttäytymistä. Pitkän urani aikana päiväkodissa näin vain muutaman kerran, kun lasten tunteet huomioitiin asiallisesti.

Liiallinen jännite aiheuttaa oppimis-, mielenterveys-, ja käytöshäiriötä. Jännitettä pitää olla jonkin verran, koska se aktivoi, mutta hoitamattomat ja huomiotta jätetyt tunteet vievät absurdiin aivotoimintaan. Hyvä tunneopetus ehkäisee liiallisten jännitteiden syntyä. Pidän nykyisiä lasten häiriöitä kouluissa pääosin päiväkodeista syntyneinä. Henkilökunnalla ei yksistään ole aikaa kohdata lasten tunteita.

On viisasta erottaa toisistaan himot ja himot. Intohimo on sanansa mukaisesti sisäsyntyistä, kiinnostuksesta lähtenyttä. Sitten on kilpailusta ja vertailusta syntynyttä himoa, joka voi johtaa addiktioon ja voittamisen maksimointiin, kasvatuksen ja opetuksen ympäristöarvo. Taustalla voi olla omat pelot, mutta myös kasvatuksesta tulleet vertailut, vähättelyt ja mitätöinnit. Kun aliarviointeja tulee säännöllisesti, pelko ehdollistuu aivoissa, ja jännite on jatkuvaa, jolloin siitä on tullut ”takapiru”, kuten isäni sanoisi. Se kiihottaa mielen ja aistimukset, jopa niin pitkälle, että aistimukset alkavat havaita väärin.

Olisi viisasta, että jo päiväkodin henkilökunta koulutettaisiin havaitsemaan tunteita. Nykyiset koulutusvaatimukset eivät yllä syväsyntyisten tunteiden tunnistamiseen. Psykologiaa voi olla paljonkin, mutta se ei tavoita juuri näitä. Itse opin tunnistamaan nämä työnohjaaja koulutuksessa, ja siksi suosittelisin jokaiselle opettajalle sitä koulutuksen sisällöksi. Oma kokemusoppiminen tuo parhaan tiedon. Kirjoitinpa nykyiselle opetusministerillekin tästä, mutta ilmeisesti häntä ei kiinnostanut, koska mitään vastausta ei tullut.

Raija

JOULUN PAKETIT

Joulu tekee taas tuloaan. Se on monelle odotuksen ja ihmeiden aikaa. Tarina köyhästä lapsesta, jolle ei ollut sijaa majatalossa, on monien joulujen perussanoma. Tänä päivänä pitäisi uskaltaa kysyä, kuinka moni lapsi voi kokea ihmeen, saada lahjan tai iloa tuottavan yllätyksen. Suomessa on tällä hetkellä liian paljon köyhiä, joilla ei ole varaa vaatteisiin, ei ruokaan ja he elävät vailla perusturvaa.

Omasta lapsuudesta muistan isot joulupaketit, jotka tulivat lahjoituksina suurperheeseen joulun alla.

Isoja paketteja oli 5 – 10 pirtin lattialla. Silmät suurina katselimme lapsina mitä sisältä löytyi. Taisi olla elämäni ensimmäinen joulu, kun sain riisipuuroa, noin viiden vuoden iässä. Rusinat olivat myös makoisia pienelle lapselle, ja kaikki se ruoka, mitä kuivamuonana saattoi paketissa lähettää. Vaatteissa oli paljon aikuisten palttoita, joista äiti sitten leikkasi ja ompeli meille takkeja ja housuja. Harmaat takit eivät aina lapsen mieltä ilahduttaneet, mutta äiti osasi tehdä kirjoen kukkasia, koristeli kangaskaistalein ja leikkauksin mitä mainioimpia vaatteita meille lapsille. Suuret villapaidat hän purki ja niin saimme sukkia ja lapasia.

Aina äiti ei ehtinyt kutoa kaikille lapsille, ja me tytöt autoimme parhaamme mukaan. Kovilla pakkasilla paleli varpaita, sillä kengät olivat vanhoja ja kuluneita, tai kumisaappaita. Muistan vielä, kun kolmenkymmenen ikäisenä heräsin unestani varpaita kipristelemällä, sillä siihen olin oppinut palellessa. Kun kysyn sisariltani, miten he muistavat lapsuuden, he muistavat yleensä sen miellyttävien tai epämiellyttävien tapauksien kautta, tapahtumamuistista. Jostain syystä olen itse joutunut kehittämään muistiani, ja sinne on palannut myös ne arkipäivät, jotka olivat läsnä köyhyyden loukussa.

Köyhyys on sukupolvista, sukupuolista, luokkakeskeistä, ja omaisuuteen kytkettyä. Nyt saan pientä eläkettä, koska reilut kymmenen vuotta työajastani meni äitiyslomiin ja opintovapaisiin. Joudun miettimään tänä päivänä, voinko ostaa jouluksi torttutaikinaa tai kinkkua. Minusta näyttää siltä, että yltäkylläisyydessä elävät eivät näe sitä köyhyyttä, mitä moni tänä päivänä kokee. Liian usein syyllistetään sen kohtaajat, vaikka köyhyys on rakenteellista, syyllistetään itse aiheutetuksi, tai pahimmillaan huomionkipeydeksi. Minua ei ainakaan voi syyttää yrittämättömyydestä, sillä olen opiskellut, ja tehnyt töitä koko ikäni, mutta ei työläisen palkalla rikastu. Jos olisin saanut opiskella lapsuudessa perusopintoni, jotka veivät monta vuotta työelämästäni ja se olisi kerryttänyt eläkettä. 

Elämässä menestyminen näyttää edellyttävän liiketoimintaa, jossa nostetaan osuudet toisen tekemästä työstä.

Toivotan lukijoilleni Hyvää ja rauhallista joulua!

Raija

ITSEN NOUSU JA KATOAMINEN

Yhdessä ryhmässä on henkilö, joka sieppaa pääroolin puheissa, tempaisee ikään kuin omalla äänenpainollaan johtavan aseman nostamalla äänensä voimakkaaksi. Hän vain puhuu päälle. Näitä on varmasti jokaisessa ryhmässä. Hiljaisemmat jäävät alakynteen.

Ei ainoastaan itsen nostaminen, vaan myös itsen katoaminen voi tapahtua kuin salavihkaa ja automaattisesti. Itse on kuin särkyvä malja, joka voi rikkoutua hyvin helposti olemattomiin. Menetettyä itseni nuoruudessa, ääneni laskeutui lapsen tasolle, siitä tuli kimeä ja korkea. Kun aggressiota kertyi mieleen, se laski mollivoittoisaksi.

En osaa moittia tuota itsensä korostajaa muitten yläpuolelle nousemisesta. En toki hyväksy, että hän vie toisten puhe- ja sosiaalioikeudet, mutta hänen puheensa on lyhyt kuin kananlento ja siinä näkyy selvästi ahdistus. Toisenlaista tietenkin on myös olemassa, mutta niitä on vaikea tulkita. Tietäen hänen historiansa, kovalla kurilla kasvattamisen ja alistamisen monissa elämäntilanteissa, ymmärrän hänen tarvettaan vaatia kuulluksi tulemista. Tuntuu siltä, että mitä pidempään on alistettu, sitä pidempään on tarve nostaa itseään.

Kasvatuksessa käytetään sanontaa sammuttaminen. Kun asiaan ei kiinnitä huomiota, huono käytös sammuu itsestään. Mutta sen ei saisi johtaa kuulemattomuuteen. On niin hienovaraista nähdä ihminen kuulevan oikeuksin ja/tai vaieta kuoliaaksi. Huonosti käyttäytyvä ei aina ole tapojensa orja, vaan puhe voi tulla mielen kaaoksesta, hallitsemattomasta kehityksestä ja itsen suojautumisesta. Itse voi kadota saavuttamattomiin, ääni katoaa ja sitä ei saa koostettua. Oma ääneni on ollut kadoksissa pitkiä aikoja, eikä siinä ole ollut tunnistettavia sävyjä. Syvässä taantumassa tietoisuudessa oli kuva vain lihaksesta.

Raija

PUHUUKO SANAKIELI SIELUSSA?

Mikael Jungerin ajatukset kielivaikeuksista ovat hämmästyttäneet kielitieteilijöitä Koska en ymmärrä mitään sanakielen kehittymisen ehdoista, puhelen levottomia koko asiasta. Käsittääkseni sanat saavat alkunsa ensin matkimalla äänteitä, siis toistaen, sitten ne yhdistyvät kuvaan, jossa on konteksti sanaan tapahtumayhteydessä. Vasta pitkien fyysisten harjoitusten jälkeen toisto onnistuu, ja tuhansien leikkikokemusten jälkeen lapsi kykenee luomaan sanayhdistelmän etuaivolohkolla lyhytaikaisessa muistissa, ja tuottaa sen sitten puheella. Lasten toistomagneetti automatisoituu erityisesti autoritaarisessa kulttuurissa, jossa kuulomuisti toistaa sanotun.

Jungner ajaa takaa ymmärrettävyyden lisääntymistä. Mitä sitten täytyy ymmärtää? Ovatko omistusliitteet olennaista kielessä? Sanoisin että ovat. Lause, ”minä mennä kotiin”, on ulkoistanut ihmisen itsen ja sielun kokemuksestaan. Vastuu itsestä ja teoista menettää merkityksen. Tämä kehitysvaihe on tutkimusten mukaan kolmen vuoden iässä. ”Hän menee ja ajaa autolla”. Kysyn, onko tämä kielen kehityksessä sitten autoritaarisen kulttuurin tulos, lapseen kohdistetaan käskyjä, eikä subjekti pääse dialogiin. Dialogiin kykeneväisyys on ikäkysymys, ja sekin vaatii suojaa itseen nähden.

Asiaa voi pohtia myös aivorakenteellisesti. Kielen kehitykseen voi liittää itsenäistymisvaateen. Ennen sanakieltä on tunne-elämää, jossa syvällä mantelitumakkeessa syntyy hahmoja jo kohtuaikana. Nämä kuvat siirtyvät etuaivolohkolla näytille, josta yksilö tulkitsee sen. Puheen tuottaminen tulee kuitenkin eri aivolohkolta, oliko se nyt vasemmalta, se on aktivoitava ennen kuin sen saa ilmoille. Monesti olen huomannut, että kirjoittaminen on helpompaa ja jäsentyneenpää kuin puhe, koska siellä ei ole niin selkeitä oppeja kuin leikeistä kehittyneet. Mutta minä en ole saanutkaan puhua, piuhat ovat poissa.

Englannin kielessä puheen ääntämisen yhteys etuaivolohkoon on oltava kunnossa. On kyettävä muodostamaan kuva symboleista ensin etuaivolohkolla, ja siirrettävä sitten puhekeskukseen eli takana on paljon leikkejä. Kun ajattelemme kieltä, jossa on vain kuulomuistin takana lauseet, se saattaisi merkitä sitä, että itsen muodostus ei syntyisikään enää ihmisestä itsestä, vaan opitusta.

Raija

VALTAA, HALLINTAA JA SALAILUA

Eräs henkilö oli äärimäisen utelias tietämään kuinka paljon minulla oli tuloja, mitä tienasin, paljonko oli säästöjä ja kaikkea muuta elämääni kuuluvaa, seurustelua ymv. Vastailin puuta heinää ja muita mukavuuksia. Omasta elämästään hän ei paljastanut mitään, vaan nosti suuren hälyn, jos joku huomasi jotakin ja sanoi sen ääneen. Jokseenkin tuntuu siltä, että salailu ihmisluonteen piirteenä on osittain muiden hallitsemiseen pyrkimistä, hallintaa ja valtaa.

Tämän salailukulttuurin osaavat isot pojatkin, kuten voimme nyt todeta YLEN ja Sipilän tapauksessa. Kysymyksessä lienee osittain valtaan pyrkiminen, omantunnon peilaaminen toisiin, tai sitten jokin vaikea salattu asia heijastelee muihin, joku kipeä asia koskettaa sielua, eikä ihminen näe sitä itse.

Yhdessä työpaikassa päiväkodissa oli työntekijänä alkoholistin lapsi. Hänellä oli vaikeuksia käsitellä omia kokemuksiaan, eikä hän niistä juuri mitään puhunut. Tunnettua on, että alkoholistin lapset pyrkivät minimoimaan ongelmia perheessä ja olemaan varpaillaan, ettei alkoholistiperheenjäsen aiheuta heille lisää ongelmia. Niinpä he oppivat hallitsemaan asioita, välttelemään asioiden paljastumista ja hallitsemaan myös muita. Niin tämä ihminen hyökkäsi rajusti työntekijöihin, jotka ottivat esiin lapsilla ilmeneviä ongelmia ja tuomitse heidät sen seitsemänteen helvettiin. Kipeä asia ja salailu tulivat ongelmaksi työpaikalla ja synnytti konflikteja. Heikko johtamistaito johti siihen, että tämän henkilön ongelmat otettiin toisten ongelmina.

Ihmisellä täytyy olla oikeus suojattuun itseen ja oman tahdon mukaan myös oikeus salata asioita, joita ei halua edes itse nähdä tai kuulla, saati sitten ulkopuoliset. Liiallinen kontrollointi ja puhumisen estäminen johtaa ihmissuhteiden vääristymiseen, enää ei saada iloa toisten näkemyksistä, vaan ne kontrolloidaan pilalle, ja siitä seuraa jopa ahdistusta. Voisi melkein sanoa, että suomalainen sosiaalisuus on kontrollointia ja vahtaamista, omien kokemusten heijastamista toisiin. Kun hyvässä sosiaalisuudessa näkyy se, että ihmiset kuulevat toisiaan ja kunnioittavat heitä, ja se rikastuttaa ihmissuhteita.

Raija

KUN SANAT KARKAAVAT

Vastaan tulee elämän raiteilla silloin tällöin ihmisiä, joilta sanat ja niiden merkitykset ovat kadonneet, ehkä niitä ei ole mielletty kontekstiinsa ja niihin erilaisiin kohteisiin, jossa niitä voi soveltaa tai sanat eivät vain ole kohdannut sanojaansa. Tällöin näkee, että pelko johtaa ihmistä. Erilaisia pelkoja osaa erotella toisistaan niiden esiintyvyyden perusteella ilmiasustaan sanoissa, jonka kertoja luo, tai kehonkielestä, mikä voi kertoa toista kuin sisäinen kokemus on, kuten sisäinenkin voi valehdella.

Nyt Imatran surmaajalta vaaditaan vastuuta tekemisistään. En ole varma, voiko tuota vastuuta aina pyytää, jos ihminen ei ole tietoinen tekemisistään, muuten kuin vain toistaen esim. jonkun elokuvan sarjalaukauksia. Hänen muistinsa on siis jossakin harhassa, kuten sanonta kuuluu. Omaa traumaani käsitellessä huomasin, ettei väkivallan jälkiä osata erottaa psykopatiasta. Väkivallassa muisti ikään kuin lohkeilee, asioita tippuu pois, ja jotakin osaa suorittaa, muistaa siis vain esim. liikesarjat, muutoin ajattelu on puuroa. Sitä haluaa pois muististaan, sen minkä on kokenut, alistamisen ja osattomuuden. Varhaisessa lapsuudessa alle kymmenen vuoden iässä, kun tein raskaita töitä navetassa ja ravintoa ei ollut, koin harhan, jonka muistan elävästi, ja mikä tuli alhaisesta verensokerista, kehon hahmotus hävisi.

Tiedettä vaivaa keskiluokkaisuus ihmisen mielen tutkimisessa, koska sen oletetaan olevan aina tahdonalaista toimintaa, koska useimmiten juuri oppivat ihmiset ovat tahdonalaisia, ja hypoteesit syntyvät sitä kautta.

Yleisin ja tunnetuin ihmiskäsityksissä lienee psykopatiaan kuuluva nk. hybris, jossa ihminen on vahvasti suunnitteleva tyranni. Hänellä siis on hallussaan omat ajatukset, ja hän pyrkii niitä kohti, usein tuhoamalla toisia. Tähän sekoitetaan juuri väkivallan uhrit, jotka jäykistyvät kootessaan ajatuksia, ja näyttävät vihaisilta. Hajoava muisti pitää saada hallintaan, ja se tapahtuu keskittymällä. Tavalliset ihmiset luokittelevat tyranniksi ihmisen, joka kerran vuodessa sanoo mielipiteensä, ehkä juuri vihaisesti, kun hänet on tuomittu mykkyyteen.

Nykyään tunnetaan nk. konstruktiivinen kasvatus, jossa yksilö on minuudessaan ongelmanratkaisija. Olen itse saanut sellaisen kasvatuksen, vaikka sitä ei silloin tunnettu sillä nimellä. Tällöin ihminen kasvaa vastuuseen, jossa hänen aivotoimintansa on hallittua, ja harhoja eikä putoamisia tapahdu ainakaan pääsääntöisesti, pelko ei johda niitä.

Tämä vastuun kehittyminen on tärkeimpiä asioita kasvatuksessa. Lapsuusiässä meillä oli säännölliset työvuorot, vapaa-aika ja itseilmaisuun lupa, sekä selkeät ja vähäiset säännöt. Ongelmanratkaisut olivat vähäisempiä, koska auktoriteetit määräsivät, mutta niitäkin oli riittävästi. Myöhemmässä nuoruusiässä sain kokea väkivallan yhteisön taholta, mutta en kotonani. Näitä väkivaltajälkiä ei missään terapiassa huomioitu. Kokemukseni mukaan varhaiskasvatus ei ole vielä kehittynyt konstruktiiviselle tasolle, vaan kasvatus on pääsääntöisesti behavioristinen, mikä on enemmän käskyttämistä, ja ei kehitä vastuuta.

Raija

ONGELMIA PIILOSSA

Liian usein näkee tilanteita, jossa ongelman esiintulo oletetaan olevan henkilöiden välillä, jossa konflikti on syntynyt. On aivan luonnollista, että ongelmia on myös selkeästi näkyvissä, ja johtopäätöksiä voi tehdä ilmaisusta, käyttäytymisestä ja myös absurdista tilanteesta, erheitä vain sattuu, kun moni asia menee pieleen. Tuomioita ei kannata jakaa kevyin perustein. Anteeksianto on paikallaan monissa tapauksissa, mutta rikoksien kohdalla rangaistus on tarpeen.

Ihmissuhdeongelmissa näyttäytyy ilmiö, jossa ei näykään se, mikä on villakoiran ydin. Syvästi loukattu ja pelokas purkaa tuskansa turvalliseen ihmiseen. Takana on useimmiten joku asia, tai henkilö, joka laistaa tai halveksuu vihaisesti käyttäytyvää henkilöä. Loukattu ei uskallakaan tuoda asiaa esille halveksujalle, vaan turvalliselle ja luotettavalle henkilölle, ja ongelma nousee pinnalle pienistä virheistä luotettavan persoonallisuudessa, johon loukattu takertuu ja kärpäsestä tulee härkänen.

Eriarvoisuus on useimmiten näitten ongelmien taustalla. Perheessä isä voi olla ylimielinen, ja halveksii lapsiaan ja vaimoaan. Lapset purkavat paineensa äitiin, ja ongelmat ikään kuin näyttäytyvät äidin ja lapsen välisessä suhteessa. Pelkoa aiheuttava isä jää sivuosaan, vaikka hän olisi hirviö luonteeltaan. Monet ongelmat ovat piiloutuneet todellisista vaikutteistaan, ja syvästi halveksuntaa harrastava isä saa kiitosta miellyttävästä käytöksestään kulissinäyttämöllä. Uskon, että myös tiede on mennyt tässä näkyvien ongelmien käyttöön ja näyttöön, ja piilotetut ongelmat jäävät jatkamaan ongelmien tuottamista. Ihmisen asettaminen jalustalle aiheuttaa epätasa-arvon, jossa syntyy paljon pahaa jälkeä.

Pelko voi syntyä niin monimutkaisesti, ettei siihen aina ole yksiselitteisesti syitä eikä selityksiä. Hiljainen voi olla pelon lähde yhtä hyvin kuin puheliaskin, sisältö ratkaisee. Usein syynä on juuri se, että on peloteltu jostain asiasta, ihmisestä, tilanteista. Pelottelu on ollut kautta aikain väline hallita muita.

Tasa-arvo on tässäkin asiassa ratkaisu. Kun perheessä vallitsee kunnioitus kaikkia osapuolia kohtaan, vihaa, katkeruutta ja ikäviä muistoja ei pääse piiloutumaan ja heijastumaan uusiin tilanteisiin ja uusiin ihmisiin.

Raija

MENETTÄMISEN TUSKAA

Eräs ystäväni menetti nuorena miehensä ja kolmekymppisen ainoan lapsensa onnettomuudessa. Hänen tuskansa oli käsin kosketeltavaa, suru oli järkyttävän suurta. Hän ei lääkärin pyynnöstä huolimatta ottanut rauhoittavia lääkkeitä suruunsa, vaan halusi kokea surun aidosti, itkien, kuten hän sanoi. Monta kertaa olen ollut hänen olkapäänsä kyyneleiden virratessa pitkin hihan vartta. Olen kuunnellut hänen kysymystään, miksi. Etsiikö hän rangaistusta tapahtumille itsestään? Siltä minusta näyttää ja tulen surulliseksi, niin painava on synnintunto hänen sielussaan, ettei hän osaa ajatella rationaalisesti tapahtumien syitä.

Kun aloin avautua omaan ahdistukseeni, kehoni ikään kuin aukeni ulospäin, lihakset irtautuivat kuin kutistettuna säikeistään ulospäin, kuin ne olisivat olleet puristuksessa. Niin kuin ne olivatkin, olleet vuosikaudet puristuksessa ja kun turvakausi alkoi, ne alkoi avautua. Hierojani sanoi, että kesti kaksi vuotta avata lihaksiani. Avautumisessa pakenin koko ajan ulospäin, lähdin ikään kuin muualle, pois ympäristöstä, jossa olin, ikään kuin olisin päässyt vapauteen vain menemällä uusiin tiloihin, maisemiin ja kokemuksiin.

Menetyksien erilaisuus avautuu erilaisin kokemuksin. Ahdistuksen ja surun tuleminen voi kestää vuosikausia, sen kieltää itse tai ympäristö. Läheiset ihmiset voivat joutua purkauksien kohteeksi, ja irtaantuminen ahdistuksesta kohdistuu heihin, syyllistäminenkin. Sitä takertuu tässä ja nyt havaittuun, koska ahdistuksen vuoksi muisti ei aukene nopeasti. Aggressiopurkaukset osuvat lähimmäisiin. Joskus ahdistunut kääntyy sisäänpäin ja hänen ajatuksistaan ei saa selvää. Kuin ihmeen kaupalla, oma oppimisintoni suojasi minua täydelliseltä mielen tuholta, se aktivoi mieltä herätyksiin.

Mitä eroa on menettää läheisensä, menettää itsensä, menettää omaisuutensa? Niissä kaikissa menettää turvaa ja luottamusta. Psyyken ja kehon menettämisessä voi joutua luopumaan kaikesta. Niin moni on valmis vannomaan, että suojautumisessa täytyy pitää itsestään huoli. Ympäristöä ei saa syyttää, vaikka se löisi kirveellä päähän koko ajan, vain siksi, että joku pitää saada inhon indikaattoriksi. Kun menettää arvonsa, menettää elämänsä. Silloin ei auta kliseet. Riippumatta siitä, elääkö hyvin ja nuhteellisesti, pahat teot ja asiat osuvat kohdalle, joskus systemaattisen vainon vuoksi. Kohtalon koura ja moralismi ovat pahinta populismia.

Raija

MISSÄ SE SAATANA ASUSTAA?

Silloin tällöin pitkäaikainen tuttavani pelottelee minua paholaisella. Aika ajoin häneltä tulee tulikivenkatkuista viestiä paholaisen toimista tulevaisuudessa. Viimeisessä tiedonannossa hän kertoi Suomen joutuvan niin koville Jumalan hylkäämisessä, että meiltä loppuu ruoka ja jäämme naapurin vallan alle, eikä meillä ole enää mitään vapautta. Olen hänen mielestään Jumalan hylkäämä, kun en ole oikealla tavalla uskovainen, kuten hän.

Siedän ja ymmärrän tämän ihmisen purkauksia, ilmestyksiä ja saarnoja. Tiedän, että hän on joutunut alistumaan henkiseen väkivaltaan vuosikymmeniä ja pelko on hänen ainainen kaverinsa perhehelvetissään. Toisaalta hän on myös hyvin vahva, jolloin muut ovat joutuneet puolustamaan hänen hyökkäyksiään.

Hannu Lauerma ei hymyilisi, kun tällainen tytöntyllerö uskaltaa sanoa mielipiteensä, asiasta, jossa hänellä itsellään on kaiken viisauden avaimet käsissään. Hannu on sitä mieltä, että pahuus on synnynnäistä, ja minä olen sitä mieltä, että se on seurausta väkivallasta. Eräs kunnioittamani psykiatri sanoi, että maailman kehitys tapahtuu epäilyn ja luulon kautta. Yhdyn hänen ajatuksiinsa. Pelko ja väkivalta jatkuvat epäilynä ja luuloina ihmisen mielessä.

Miten tuo paholainen tai saatana, perkele tai demoni sitten saa asuinsijan ihmisen mielessä?  Taustalla on syyllisyys, pakonomainen omantunnon aiheuttama riivaus, jossa yksilö ahdistuu armottomasti omista ajatuksistaan ja teoistaan, mitkä hän sitten projisoi toisiin tai itseensä. Tähän ovat johtaneet ympäristöstä tullut syyttely ja häpäisy yksilöön, sekä yksilön oman ihanteen ja realismin ristiriita.  Syyttely ei aina ole sanoin ilmaistua, siellä on taustalla myös sanaton kieli, jota viestimme keholla, teot, jotka tehdään salaa tai näkyvästi, teot, jotka riistävät toiselta ihmiseltä elämän oikeudet. Terveydeksi sanotaan sitä, että ihmisellä on hyvä häpeä, ja se estää ihmiseltä pahoja tekoja. Liiallista on se, että ihminen syyllistää itseään suurin piirtein joka asiasta, mikä estää elämää, toimintaa ja osallistumista.

Omassa kasvussani oli pitkään usko, toivo ja luottamus toisiin ihmisiin. Ikään kuin lapsenomainen ihailu toiseen ihmiseen, se joka on lapsen mielessä alkuun, ihastuminen. Maailma opetti, että ihminen on raadollinen, ja tekee pahaa. Se ei kuitenkaan vienyt ihailua pois, vaan toi kärsimyksen kuvan näkyviin.

Pitkään puolustuksen tilassa elämään joutunut oppii reagointitavan, jossa aivot toimivat automaattisesti, persoonallisuus toimii tietyn kaavan mukaan, asenteellisesti. Jatkuvat lyönnit ovat opettaneet sen, ettei hyvää ole, ja epäluulo valloittaa mielen, se nousee ensimmäisenä mieleen.

Raija

SITOUTUUKO MIES?

Onko mies vai nainen sitoutuneempi parisuhteeseen? Jatkokysymys kuuluu, onko miehellä enemmän vapaudenkaipuuta kuin naisella. Päätelmäni eivät ole tutkimustietoon perustuvia, vain oman naislogiikkani tuloksia, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää tai sitten on.

Sukupuolittuneet roolit vievät vielä paljon ainakin minun sukupolveni ihmisiä, joissakin asioissa suhteettoman paljon. Vaikka avioliitossani mies on jakanut kotitöitä, siivonnut ja tullut naisreviirille ihan kiitettävästi, silti jotakin on ollut miesvarmuudella olemassa. Hän oli mies, joka tiesi asiat, niin kuin kotonakin isä oli tietäjä. Minun vahva tietämisen into ei ollut hänelle aina helppoa.

Sitoutuneisuuden synnyssä ja näkemyksessä annan sijaa enemmän tunteille kuin tavoille, mitkä eivät ole toisiaan poissulkevia. Mies nähdään enemmän tekijänä kuin nainen. Vaikka sanonta, nainen vaietkoon seurakunnassa, on meidänkin kulttuurissa ollut suosittua, epäilen, että nainen puhuu luontevammin ja enemmän kuin mies. Itseilmaisuun liittyy useimmiten tunteita, jotka rakentavat tunnesidettä toisiin ihmisiin, ne koskettavat ja sitovat. Puiden hakkaamisella ei ole niin tehokasta vaikutusta, vaikka saunan lauteilla ne tuovatkin hyvää mieltä. Mielihyväaistimukset tuovat nautintoa, tunne sen sijaan kertoo, minkä kokemuksen tuo aistimus antaa, pettymyksen vai ilon eri vivahteineen.

Tavoilla ja uskomuksilla on vahva vaikutus itseilmaisuun ja tunteisiin, ja eri kulttuureissa on paljon eroja.

Miehen vapaudenkaipuu saattaa perustua itseilmaisun vähäiseen osuuteen vuorovaikutuksessa. Vaikutusvaltaa ei ole, eikä synny tunteita niin kuin naisilla, joilla tuntuu jopa olevan vastuu perheen ilmapiirin luomisessa. Onneksi näistä ollaan jo paljon luopumassa ja tasavertaisuus tulee rymisten keskuuteemme. Miehiä velvoitetaan liikaa työn tekoon ja naisia vuorovaikutuksesta huolehtimiseen. Nämä ovat enemmän yhteiskunnan antamia rooleja kuin synnynnäisiä. Se pieni ero aivoissa ei selitä näiden taipumusten olennaisuutta, aivot ovat kehittyviä.

Naisten olisikin viisasta puhua vähemmän ja antaa tilaa miesten puhumiselle. Vaikka eivät nämä ole yleistettäviä asioita, ja stereotypiat ovat yllättävän sitkeähenkisiä, ainakin tiukan paikan tullen. Väkisin ei ketään opeteta. Koulujen roolia tulisi vahvistaa antamalla tilaa kaikkien itseilmaisulle.

Yhteiskunnalla on suuri rooli ihmissuhteiden onnistumiseen. On ikävää, jos miehen rooli pakottaa sulkemaan itseilmaisua, ja sitoutumisen kammo ehkäisee ihmissuhteita. Ikään kuin näyttää siltä, että vapaudenkaipuu onkin heijaste puutteesta, minkä sukupuolittunut rooli on tuonut miehelle, jos itseilmaisun ehdottomin vaatimus on juuri vapaudessa.

Raija

YKSINÄISYYSILTA

Jotakin jäi puuttumaan tästä TV2 illasta, vaikka se oli monin puolin antoisa ja hyvä keskustelu. Ikään kuin me olemme eksyksissä siinä, missä toinen ihminen tarvitsee toista. Näytti siltä, ettei edes maalaislääkäri saanut koottua kuvaa siitä, missä on se tärkein elementti yksinäisyyden ongelmassa. Vertauskuvallisesti hän sanoi, että pöytä pysyy pystyssä, jos kaikki jalat ovat kiinni, se oli kyllä aika hyvä vertaus yhteisöllisyyden toimivuudesta.

Mitä me oikein odotamme yhteisöllisyydessä? Nuorena odotin, että voisin puhua ihmisille, jakaa kokemuksia, mutta vastaan tuli arvostelu ja ylimielisyys. Jo pitkään olen huomannut, että vanha sanonta ”kysyvä ei tieltä eksy” ei nykyään pidä paikkaansa. Ylitietämisen ja arvostelun aikana nouseekin pintaan tyhmäksi luokittelu, ei aina, niin kuin kaikissa asioissa.

Tasa-arvoisuus on hyvä asia, sillä ihmisarvon puute, jakamattomuus ja kunnioitus vain toisille jättää valtavajeen, jossa ihminen jää odotuksen tilaa, odottaa johtavilta sitä mitä ei itse saa. Aivan mainiosti kirjoitti tästä Antti Holma blogitekstissään, inhimillisiä uutisia. Kun meille ei ole annettu oikeuksia, me siirrämme ja luovutamme ne muille, opimme avuttomiksi. Minusta on turha syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he ota oikeuksiaan, koska siitä seuraa niin suuri rangaistus, että itsesuojeluvaisto kyllä on paikallaan.

Moraali on kadoksissa ihmisten kohtaamisissa. Käytöstapoja ei osata, toista kohdellaan kuin vierasta sikaa. Jos teoretisoisin asiaa, pohdiskelisin sitä siitä näkökulmasta, miksi ihmisyys on kohde eikä ihmisoikeus. Haluamme yhteisössä valtaan, jota emme saa normaalisti kotona tai työpaikoilla. Yhteisövalta on kohdellistamiseen helppo kanava. Jostakin kumman syystä minun tulee mieleen isosta kirjasta opetus, paha tulee ensin.

Jostain syystä olen henkilö, joka halutaan nujertaa. Siksi olen valinnut yksinäisyyden. Olen ollut syrjään vetäytyvä, mutta joskus aggressio on tullut esiin äänen karheutena. Jos toiset arvioisivat, aggressiota ei ole minussa lainkaan, sillä se on niin harvinaista. Mutta kateus on asia, joka saa pahan liikkeelle. Kateus on usein vertailun ja arvostelun tuotetta. Kilpailua ei tulisi survoa joka paikkaan.

Raija

AIVOTANSSIA

Elämänohjeita tulee jos jonkinlaisista tuuteista. Kehotetaan elämään tässä ja nyt, suuntaamaan tulevaisuuteen ja tekemään tiliä menneisyydestä. Ajattelen, että meidän olisi hyvä oppia tanssimaan aivotanssia, niin että monet puolet aivotoiminnasta tulisi hyvin käyttöön.

Ei ole hyvä suunnata jatkuvasti tulevaisuuteen, sillä suunniteltu ajattelu on tavoitteellista, ja se tapahtuu etuaivolohkolla. Havainnot alkavat elää tavoitteissa, ihanteeseen tuijottaen, eikä tässä ja nyt havaitseminen ole herkillä. Jatkuva etuaivolohkolla oleskelu jättää syvät mantelitumakkeen reaktiot sermin taakse. Emme havaitse lähimmäisestä ilmeitä ja eleitä, oheisviestintää, mitkä kertovat tunteistamme ja on aktivoituneen tahdon tai psyykkisen puolustuksen tulosta. Perustunteet, kuten ilo ja suru, eivät aina tule iholle, vaan ovat syvällä tietoisena tai tiedostamattomana mielialana.  Joskus oheisviestintä on tahatonta, eikä täsmää puhekielen kanssa, saatamme tehdä myös virhearviointeja, tulkitsemme toisten tunteet omien kokemusten mukaan. Joskus kehonkieli viestii tavoitteiden kautta, eivätkä syvätunteet pääse esiin. Mutta toisaalta, tavoitteiden kanssa tulee tavoitteisiin nähden tunteita, ja tässä ja nyt tunteet ovat sivussa.

Ihmisten kohtaamisissa on tärkeää pitää mantelitumake virkeänä, mutta kunkin aivo-osan aktivointi liiallisena voi rasittaa, kuten esim. mantelitumake voi yliaktivoitua ja vaurioitua. Aivojen aktivointiin suositellaan liikuntaa, karkea- ja hienomotorista. Luovuuden uskotaan tulevan aggression ja hybriksen kautta. Muistan ajan, jolloin nämä fyysiset ja psyykkiset aktivoinnit herättelivät aivoja, se jopa yltyi kipuun saakka. Myöhemmin olen päässyt näistä vapaiksi, ja aivot voivat tanssia kevyesti milloin missäkin osassa aivoja, ja mielikuvat syntyvät vapaasti, kuten luovuuskin.

Monia asioita tyrkytämme toisille omien kokemusten kautta. Esimerkiksi myyjä voi tarjota omien mielikuvien mukaista tavaraa, omien tarpeidensa valossa. Ammattikäytänteissä kyky tarkastella tarpeita on monipuolista, jolloin osataan nähdä laajemmin.

Raija

EI OPPI OJAAN KAADA

Olen usein miettinyt miksi elämässäni on särkynyt niin monta asiaa. Mitään järkevää selitystä tai tarkoitusta en ole tälle löytänyt. Särkyneisyyteen on niin monta syytä, ettei sitä voi yksiselitteisesti ymmärtää. Kaikkein vahvimpana näkyy kuitenkin vallan väärinkäyttö ja rakenteellisena köyhyys.

Tuota oppimisen estymistä olen kovasti pohtinut, sillä se on ihanteistani korkeimmalla. Oliko sittenkin niin, että oppimisen polkuni muodostui tietynlaiseksi, että ymmärtäisin enemmän?

Nuoruuden opinahjo oli kansakoulu. Sitä taivalsimme kylmässä Pohjois-Karjalassa. Viikot olimme oppilasasuntolassa, koska lapsille ei ollut tarpeeksi ravintoa. Se tuntui järjettömältä, koska asuimme maatalossa. Mutta kaikki maito oli lähetettävä meijeriin, että saatiin lisälainat maksuun, joilla oli peltoa hankittu. Melkein kaikki kylän lapset olivat oppilasasuntolassa, sillä lapsia ei haluttu erotella liikaa taustastaan. Rikkaitakin oli kylällä.

Varhaisella keski-iällä lähdin sitten opiskelemaan, mutta eipä Englanti ja Ruotsi tarttunut päähäni, ne eivät pysyneet muistissa, muisti hajosi liiallisen jännitteen vuoksi. Jännite syntyi taas siitä, että ihanteeni oli toinen kuin realismi.  Olin oppinut lapsuudessa eriyttämisen tunteiden, kielen ja mielen osalta. Mutta se ei kestänyt, sillä kauhua oli liikaa. Suomen kieli pysyi kuitenkin aika vahvana, sanoisinpa melkein itseys.

Oppiminen oli minulle kuin taivas, johon kaipasin. Se oli ilon lähde ja siinä innostukseni oli valtavaa, mikä monesti aiheutti myös kateutta. Se vaikutti itsevarmuudelta, ja sitä ei kestetty. Se oli asia, joka piti minua koossa, ja särkynyt mieli sai tulla esiin pikku hiljaa. Orjuusaikana ei mieli toiminut, tunteita ei uskaltanut nähdä eikä kuulla, niistä tuli rangaistus, tottelematonta rangaistiin vallanpitäjien toimesta, se oli arkirealismia. Kahdenkymmenen vuoden päästä trauman käsittelyyn ottaminen oli sinänsä karmaisevaa, aistit toimivat liian vahvasti ja se oli osasyy aistimuksen hajoamiseen.

Opinpolkuni kulki eri muistien ymmärtämiseen. Saatoin niitä erotella toisistaan, ja löytää syvätunteiden lähteeltä luovuuteni, mielikuvien syntymän, joka poimi eri muisteista kuvia. Myyttisten hahmojen kulku oli paljolti kiellettyjen muistikuvien takaisin paluuta. Syvin ehkä kehoni koon vaihtelu kehonkuvassa, jossa opin ymmärtämään, mitä yliaistillisuus tuo havaitsemiseen itsellä ja mitä ulkopuolisen havaintona. Kovin se oli ennakkoluuloista ja asenteellista, suorastaan rumaa ajattelua. Oppimiseni oli minuuden ongelmien ratkaisua, sen estymisten ja mahdollisuuksien tarkkailua, sitä milloin voi rasittaa aistimuksia, milloin se on liiallista, milloin rutiinia. Kauneinta lienee se, että sain äidin runotyttönä oppia kielen mahdin oppimisen syntymässä ymmärrykseen, varsinkin ihmisyydessä.

Raija

ADDIKTIO, KIUSAAJAHENKI

Kuuntelin Jari Sarasvuon mielenkiintoista puhetta addiktiosta. Se, mikä vei Stalinin helvetillisiin tekoihin, Vihtori Kososen äärettömyyksiin ja monen muun alkoholistin saatanallisille poluille, on tuo hoitamaton tunne-elämän sairaus, suuri ihmiskunnan vitsaus. Sen ymmärtämiseen ei tunnu löytyvän mitään vastausta tieteestä, ei politiikoilta kuin tavan ihmisiltäkään, eikä siihen ole halua. Koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, lausun nyt muutaman äkkijyrkän mielipiteen addiktiosta.

Addiktion alkuperä on pelko ja turvattomuus. Sitä halutaan ylläpitää yhteiskunnan toimesta politiikan keinoin, koska sillä saavutetaan hallittavia ihmisten mieliä, jossa on jatkuvaa tyytymättömyyttä lietsova mieli. Se on politiikan ja ylipäätänsä ideologian vahvimpia keinoja pitää yllä järjestelmiä, jossa käytetään hyväksi ihmisiä. Luen addiktioksi myös yllykkeet, joilla saadaan esim. ihmisiä kuluttajiksi ja jatkuvasti ostamaan yhä ja yhä vain enemmän materiaa, sillä addiktioon ei saa koskaan tyydytystä, koska sen alla on hoitamaton tunne-elämä.

Olen vuosikausia yrittänyt saada varhaiskasvatukseen sellaista osaamista, jossa addiktio estettäisiin lapsen kehityksestä. Mutta siihen ei löydy haluja, sillä herran pelkoa pidetään viisauden alkuna, pelkäävää lasta on helpompi ohjailla, pelon luullaan kehittävän hyvää muistia, mutta se on kehittymätöntä ja epäjohdonmukaista erilaisten muistien käyttöä. Ongelma on myös tiedenäkemyksellinen. Kasvatustiede, joka on lääketieteen peruja, on varhaiskasvattajien opinahjo.

Psykologista, eli tunne-elämää koskevaa lähestymistapaa on olemattoman vähän koulutuksessa.

Lapsen addiktion estäminen tulee erittäin halvaksi, aikuisten hoito maksaa maltaita. Onneksi tämän ongelman voi korjata pääsääntöisesti aikuisenakin, mutta se tulee erittäin kalliiksi työelämässä. Lapsi opetetaan kokemusoppimisessa kohtaamaan syntyvät tunteensa, ja avaamaan sekä käsittelemään ne hallittavana ja myönteisenä asiana. Se vaatii turvallisen aikuisen olemaan lapsen kanssa, ilman jatkuvaa ohjelmointia, mikä yliaktiivisuus ja liikunta näyttävä olevan nykyään hyvän kasvatuksen merkistö. Läsnä oleminen ja kuunteleminen näyttävät laiskottelemiselta, mutta se onkin työnkuvaongelma, mikä ei vastaa lapsen kasvutarpeisiin, liiallinen aktivaatio. Joskus joku sanoi, että kuka kerkeää olla lapsen kanssa tunteita jakamassa. Tunteita tulee harvoin, ne eivät ole syöksykierteessä, elleivät pelot ympärillä ole jatkuvia.

Jos tätä tunneoppia ei synny, tunne jättää mieleen jännitteen, jota ei pysty hallitsemaan, se on addiktiota ja ajaa ihmisen tuhoamaan ympäristöään, addiktio projisoidaan muihin, tai johonkin. Pelosta syntynyt addiktio antaa käsittämättömiä fyysisiä ylivoimia ihmisille, se ajaa tekemään mahtipontisia tekoja, ja sisältää tuhon avaimet, vihan ja kauhun, jossa mieli pakottaa tuhoamaan, koska se on niin hirveää kokijalleen.

Tunne-elämän hoitaminen varhaislapsuudessa, alle kouluikäisenä on erityisen tärkeää. Aikuisena kokemuksen hoitaminen on mahdollista, sitä annetaan työssä työnohjauksen avulla, ja joskus se on jopa ainoa tie ylikuormittuneeseen mieleen, mutta kaikkein tehokkainta sen hoito olisi koulutukseen kautta perusoppina, taitona ammatillisuudessa. Lapsen iässä jännitteet nousevat maksimiin kokonaisvaltaisesti toimivasta kehosta ja mielestä, kun mielen hallinta on eriytymätöntä. 

Varhaiskasvatuksen pääpaino tulisi olla ja ymmärtää mielen tasapainottamiseen tähtääväksi.  Eriytymätön mieli on mahtipontisen voimakas, ja vie kehityksen suunnan despotismisiin luonteisiin ja siitä on maailma esimerkkejä pullollaan, alkaen vaikkapa Sarasvuon puheessa esille tulleeseen Staliniin.

Tunteiden huomioiminen ja ymmärtäminen tarkoittaa sitä, ettei anneta tunteille liikaa valtaa. Tunnevaltaisuus näkyy nyt esim. politiikassa populismina.

Raija

VIRKAMIESVALTA

Oulun insestitapaus toi esille jälleen kerran sen, ettei ihmistä kuulla. Oliko tapauksessa myös rasismin merkit täyttävä termistö, sillä uhri oli tummaihoinen. Suomessa on näitä tuhansia, tämä oli vain jäävuorenhuippu. Myös kantasuomalaiset ovat virkavallan alla oikeudettomia, heitä ei kuulla eikä nähdä. Näyttää siltä, että päättävään valtaan pääsee juuri välinpitämättömyyttä osoittava henkilö, jolla on kontrolloiva ja moralisoiva suhde toiseen ihmiseen. Tarkastelin erään kurssin johtajaksi valikoitumista. Siellä juuri huonosti kohtelevat saivat viran.

Virkamiesvallalla on syvät juuret historiassa. Toinen ihminen määrittelee toisen ihmisen, ei kuule häntä, eikä myöskään kunnioita. Kun luin kirjan, ”Kansakunnan pimeämpi puoli”, viime vuoden tieto Finlandia palkinnon voittajan, ymmärsin hyvin, että sosiaalipuolen auttamisjärjestö on yliopistoja myöten arjalaisnäkemysten siivittämä. Toinen ihminen on kohde, jolla ei ole ihmisoikeuksia, vain virkavallan määrittelemä oikeudeton asema.

Virkavallan valvontaan tulisi saada erityisosaamista yli rajojen. Toisaalta, jokainen tapaaminen pitäisi äänittää, että tarpeen tullen voitaisiin tarkistaa onko väärin käytöksiä ilmennyt. Tämä kuulostaa totalitarismilta, mutta mitä muuta keinoja voidaan tehdä, ettei tällaisia väärin käytöksiä tapahtuisi.

Pääsääntöinen ongelma kuulemisen tapahtumassa on se, ettei kuulija todella kuule, tai jos kuuleekin, ei usko ja tekee oman tulkintansa asiasta. Siinä ei voi käydä muutoin, kun tulee uusi versio tapahtumasta. Kyllä ihmiset luovat uusia tarinoita asioista itsekin tietoisesti ja valehtelevat, hyvä kuulija kuulee johdonmukaisesti. Vähintäänkin kaikki opettajat tulisi kouluttaa kokemusoppimisen saloihin, että he oppisivat kuulemaan, ja kykenisivät opettamaan lapsia kuulijoiksi. Tunteistaan lukittuneet ihmiset luovat kuulemastaan oman tarinan. Hyvä tunne-elämän koulutus tuo vapaan havaitsemisherkkyyden, selkeän kyvyn kuulla ja nähdä, ja jossa oma tahto lujittuu eikä se vaadi jatkuvaa aggressiota.

Raija 

KÄRSIMYKSEN POPULISMI

Tulen vihaiseksi teologisesta kärsimyksen ihannoimisesta, ikään kuin jalostuminen olisi ihmisen ainoa tie kasvamisessa, itsensä löytämisessä ja näkemisessä oikeassa valossa. Tommy Hellstenin ”minän murskajaisista” tarpeellisena kehitystehtävänä puhuttiin viimeisessä ”Inhimillisessä tekijässä”. Suotakoon se, että hän pitää sitä itselleen tarpeellisena, mutta yleistävää viisautta siitä ei voi tehdä. Onneksi Ilona Rauhala puhui myös toimintakyvyn menettämisen vaaroista. Tommy sanoi, ”löysin minän murskautumisen jälkeen olemisen, jossa läsnäolo tuli minuuteen ja intuitio sai tilaa antaa vastauksia”.  Edellä mainittu on viisautta, läsnäolo itsessään on tuiki tärkeää.

Perään kuulutan tässä nyt selkeämpää viestintää ja syyseuraus suhteiden analysointia. Muutama vuosi sitten kuulin monia kertoja sanonnan heikkous ja vahvuus ovat toistensa kääntöpuolia ja tarvitsevat toisensa ikään kuin tullakseen esiin. Minusta on syytä erotella selkeästi liiallinen vahvuus ja liiallinen heikkous, jotka vievät ihmiseltä toimintakyvyn. Kärsimyksen selittäminen elämän ja kasvamisen tarkoitukseksi on brutaalia ja inhottavaa. Ovatko vauvat ansainneet raiskaukset, sotien siviilit tapon, murhaajien satunnaiset kohteet kuoleman? No mutta ehkä nyt irrotan Tommyn tarkoittaman luopumisen kontekstistaan, eli minuudesta.

Olen itse joutunut luopumaan minuudestani ja itsemääräämisoikeudestani. Tilalle ei tullut uutta minuutta, läsnäoloa, vaan särkynyt ja toimintakyvytön minuus. Se minuus ei särkynyt itseni tahdosta ja itsekkyydestä, se särkyi väkivallasta, jonka ympäristö antoi. En ymmärrä, miksi ihmisten vääristä teoista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä, miksi kaikki pitäisi hymistellä ja psykologisoida persoonallisuuteen liittyväksi. Väkivallan seurauksena menetin läsnäolon kyvyn, koska psyyke hajotti olemista minuuden riistossa.

Ihminen voi tulla niin heikoksi, ettei hän kykene enää ilmaisemaan itseään, hän on voinut menettää olemassaolonsa, niin ettei hän kuule sisältä tulevia intuitioitaan. Hän on niin rikki ja hajalla, niin ettei kehollinen viesti enää kulje eikä aktivoidu. Oman intuitioni löysin vasta sitten kun menin piilopirttiin, rauhaan väkivallalta. Vain väkivallattomissa tilanteissa intuitioni saattoi tulla näkyviin, runot syntyivät ja mielikuvat nousivat puhuttelemaan. Ehkä egon murskajaisia tarvitaan silloin kun on kasvanut ylimieliseksi, mutta sitä näkee harvoin, enkä sitä Tommyllakaan ole nähnyt.

Kärsimyksen filosofian voisi jo muuttaa rakkauden filosofiaksi.

Raija

VAINOTUN OSA

Väitän, että vainoaminen on todellista ja mahdollista Suomessa. Sitä harrastetaan salaa, eikä sitä tunnusteta, se on maan tapa. Useimmiten vainottua häpäistään niin paljon, ettei hän jaksa enää taistella tätä normia vastaan. Vainotuiksi joutuvat työntekijät, vaimot, lapset, vähemmistö, erilaiset ja monet muut, kun rakenteellinen ja hierarkkinen menetelmä on käytössä, suusta suuhun puhuminen ja pahalle annetaan tilaa. Salaa toimimiselle on vankat pohjat Venäjän vallan alla.

Vainoajan mahdollisuuksia lisää valta-asema, jossa hänellä on puhevaltaa suhteessa muihin. Viime viikolla kuuntelin Yle puheessa kertomusta, jossa nunna pyhitti itsensä niin hyväksi, ettei hänestä löytyisi mitään paheksuttavaa. Kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet hän siirsi tehtäväksi toiselle nunnalle. Keskiajalla korkeassa asemassa olevat siirsivät omat saamansa tuomiot toisten nimiin kuoleman rangaistuksina. Nämä uhrausmenetelmät ovat siirtyneet hienovaraisuuden kautta käytännön menetelmiksi nykyaikaan, kuten mielisairaaksi julistaminen.

Nuoruudessani pääsin erääseen työpaikkaan avustajaksi ammatti-ihmisille. Apu oli todella tarpeeseen, sillä työtaakka oli kovin suuri. Yksi ammatti-ihminen ei kestänyt sitä, sattumoisin työnjohtaja, että hänen ammattireviirilleen tuli ihminen tekemään ”hänen töitään”. Niinpä hän päätti, että minut on saatava ulos hinnalla millä hyvänsä. Ja niin hän tarinoi johdolle, että minusta oli valitettu, työni laadusta ja käyttäytymisestä. Kysyin korkeammalta johdosta syytä irtisanomiseen, ja hän kertoi, että oli valitettu työnjohtajan ilmoituksen mukaan. Rohkeana tyttönä päätin kuitenkin kysyä face to face työkavereiltani, miten olin tehnyt väärin. Mutta kukaan ei kertonut valittaneensa. Eräs rohkea työkaverini päätti puolustaa minua, ja keräsi kaikkien nimet paperiin ja lausunnon, että teen työni hyvin ja käyttäydyn asiallisesti.

Tämä häirikön leima kulki hallinnossa koko työurani ajan, reilut kolmekymmentä vuotta. Aina kun oli mahdollista, jokin asia löytyi, josta saattoi tehdä valituksen. Leima oli lyöty ja se vyörytti ylleni epäilyjen tulvan.

Vainoajat pysyvät ja selviävät yhteisöissämme hyvin. Jokaisesta ryhmästä löytyy joku, joka ei siedä jotakin. Ei ole niin, että kaikki tekisivät pahaa. Tämä kaikki tarkoittaa jonkun yksilön johtamaa vainoamista, jolloin hän hakee todisteita toisten väärin tekemisistä, v. 66, v. 72, v. 84. Vainoaja on todisteiden kerääjä, ja valitettavasti laumakäyttäytyminen johtaa tätä kautta mielipiteiden yleistymiseen. Kun kysyy konkreettisesti, mitä, missä, milloin, sitä ei olekaan, on vain tarina, jonka joku on kehittänyt.

Vainotuiksi joutuvat henkilöt, jotka eivät välttämättä ole tehneet mitään rikollista tai väärää. Vainoaja on oman psyykensä vanki. Näitä löytyy monista työpaikoista, yhteisöistä ja perheistä. Olisi syytä tarkistaa lausunnon antajien motiiveja ja valtaa. Vainoaja ei ole narsisti, narsisti rakastaa itseään, vainoja vihaa toisia, viha on vainoajan energiaa.

Joku puolusti viime viikolla aamu teeveessä koulukiusaajan oikeuksia kiusaamiseen sillä, että ryhmässä paikan löytäminen vaatii taistelua omasta paikastaan ja on siis lapsen kehitystehtävä. Tämän taustalla on hierarkkiset asetelmat sosiaalisuudessa. Kun yhteisön arvona on kunnioitus, tällaista ei tarvita, sillä jokainen saa paikan, eikä keinotekoisia asetelmia ole, jokainen saa tulla kuulluksi. Keinotekoinen valta-asetelma luo yhteisöön normeja, mitkä rakentavat eripuraa.

Raija

KUKA LOHDUTTAISI LYYLIÄ

Työttömien ryhmässä joku kertoo, ettei hän jaksa enää, kun lapsella ei ole muuta kerrottavaa kuin negatiivista. Lapsi, jo siis aikuinen, tekee pätkätöitä, on opintovelallinen, ja maksaa korkeaa vuokraa pienestä yksiöstä pääkaupunki seudulla. Soviteltua päivärahaa hän ei saa, sillä ammattiliitto on ollut niin parjattu, ettei hän halunnut liittyä siihen. Toimeentulotukeen ei lasketa lainan lyhennyksiä, vain korot. Korkeakoulututkinnon jälkeen hän ei ole saanut tehdä alansa töitä, ja turhautuminen on jokapäiväistä. Näin on Suomessa käynyt yli neljällekymmenelle tuhannelle korkeakouluopiskelijalle. Alan nähdä kyseisessä tapauksessa jo masennuksen merkkejä.

Mieleeni palaa muutamat twiitit, joissa puhutaan positiivisuuden voimasta ja sen näkemisestä, negatiivisen unohtaen. Se on varmaan hyvä, minustakin kyseinen työtön on mitä miellyttävin ihminen, älykäs, hyvä keskustelija, oikeudenmukainen ja käyttäytyy korrektisti. Voisin nimetä paljon positiivisuuden sanoja hänestä. Mutta en pysty olemaan kuplassa, jossa en ottaisi huomioon hänen todellisia vastoinkäymisiään. Minusta hänellä on kohtuuttoman paljon negatiivisia asioita, lähinnä taloudellisia ja omanarvontunteeseen vaikuttavia.

Toivon kirkkaat tähdet silmissään menevät ja tulevaisuutta onnistuvaksi maalaavat onnistuvat saamaan työtä, ei ne, jotka näkevät sen mitä on. Maailma on maaninen. Eikö jo pitäisi ilmoittaa työpaikan haussa vaatimukseksi skitsofreniaan taipuvaista henkilöä?

Yltiöpäinen positiivisuus on harhaa. Todellisuus ei ole sitä. Positiivisuutta on toki nähdä ja iloita toisesta, antaa positiivista palautetta. Positiivisuuden harhan olen nähnyt jo vuosikymmeniä työpaikoilla. Pärjääjiä olivat ne, jotka osasivat kertoa kauniita tarinoita, mutta niissä ei välttämättä ollut totuuden häivää. Pahoinvointi ja ongelmat suljettiin pois näkyvistä, ja niistä kärsivät heitettiin yli laidan.

On niitä kärsiviä, jotka ulkoistetaan pois kauniin harhan maailmasta, sotkemasta meidän kuvitelmia, ja psyykkisesti vainottuja meidän luonteen piirteiden ongelmien vuoksi.

Raija

TYTÖT JA POJAT SEKSUAALISINA KOHTEINA

Männä viikolla kohuttiin sukupuolettoman opetuksen turvaamisesta kouluissa. Se nimettiin tasa-arvon alle. Vaikka asian ympärillä on vellonut jos jonkinmoista huumoria ja huulen heittoa, asia on vakava. Yliseksualisoitunut ihminen menettää elämästään paljon. Yliseksuaalisuus on pyhitetty kulutukselle, jossa ihmistä on helppo hallita. Kysymys on vakavasta syvälle juurtuneesta seksuaalisuuden kaupallistamisesta, jossa riistäminen on monitasoista, jossa pyritään hallitsemaan toista, Se on vallan väärinkäyttöä.

Yhteiskunta ei ole vapaa seksuaalisesta riistosta. Ehkä kaikkein syvimmällä riisto tapahtuu luolamiesten vaistoissa, jossa nainen on tarpeiden tyydytyksen kohde väkivaltaisella tasolla. Luolamiesten maailmasta ovat kulttuurit lähteneet kehittymään, ja vielä 1800 luvulla Freud toi seksuaalisuuden kehityksen alkuun panijana. Kristinusko ei onnistunut viemään kehityksen suuntaa hengellisempään, sillä se kariutui hengen palvontaan ja ylistykseen, unohtaen ihmisen. Niinpä ihmisestä tuli riiston kohde vastuuttomasti iholle rynnivälle markkinataloudelle. Niin yhteiskunta kuin uskonnot, perheet, työpaikat ja muut vastaavat yhteisöt toimivat hierarkkisesti ylhäältä päin ohjaten eikä osallistaen.

Taloudellinen epävarmuus johtaa helposti hallitsemattomiin pelkoihin.

Nainen on aina ollut seksuaalisen riiston kohde. Miehen ylivalta seksuaalisuudessa, jos naisenkin perustuu pelolle. Siksi onkin syytä kysyä, kohdistetaanko nyt oikeisiin asioihin huomiota. Onko ihmisten oleminen turvattu liialliselta pelolta? Riistossa pelko on toisten hallintaan pyrkivien ihmisten vakavin väline seksuaalisuuden nostoon ja häirintään hallitsemattomaksi. Sen muoto on usein levottomuus ja levottomuus nousee kehonkieleen, jossa se tulkitaan seksuaalisuudeksi. Miljoonat mainokset stimuloivat näitä pelkotiloja seksuaalisuuden saamiseksi pinnalle, viehättävyyttä saartaen, kohteen itsetuntoa murentaen ja hyväksikäyttäen.

Ehkä kaikkein puhutuimmaksi seksisymboliksi on noussut Marilyn Monroe. Hänellä oli mielenterveysongelmia, johon hän käytti avuksi huumeita ja miehiä ja pelko lisääntyi, sillä mieltä ei hoideta seksillä. Levottomuus kehonkielessä ei ole seksuaalisuutta, se on pelkoa, joka hoidetaan turvallisuudella ja hyväksynnällä, tasa-arvolla ihmisoikeuksin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Pelkäävä ihminen saatetaan kehonkielestään levottomuuteen, mikä tulkitaan seksuaalisuudeksi, ja väitetään viettelykseksi. Näin valtaa ja hallintaa harrastavat selittävät asian, koska eivät itse ota vastuuta teoistaan.

  

Raija

TOIVON TAIPALEELLE

Luin juuri Päivi Rissasen tarinan suljetulta osastolta tohtoriksi. Hän nousi ylös hyvän ohjaajan turvin psykoottisesta mielentilastaan. Ratkaisukeskeinen menetelmä auttoi häntä itse ratkaisemaan ongelman ja löytämään voimavarat itsestään. Voimavarat löytyvät juuri itsestä, mutta niihin tarvitaan joskus ulkopuolista ohjausta. Itse olisin tarvinnut traumani terapointiin tukea, mutta en saanut sitä. Tuki nousi opiskelusta, johon minulla oli intohimo. Kirjoitin paljon ja aukaisin näin itselleni näkyväksi kokemukseni.

Eilen tuli Arman Alizadin ohjelma ”Pahan jälkeen”. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että se rakentui toivolle, kiusattu poika löysi elämälleen suunnan ja alkoi iloita elämästä.

Usko, toivo ja rakkaus. Nämähän on usein lausuttuja sanoja. Elämälle on hyvä löytää tarkoitus ja merkitys, että voi löytää tiensä kohti tulevaisuutta. On liian paljon ihmisiä, niin nuoria kuin vanhempiakin, kiusattuja ja syrjittyjä, joille suunta tulevaisuuteen on suljettu. Toivoa ei ole.

Merkitys: Ihmisen tajunta on se, jossa, missä merkitykset syntyvät, missä ne ilmenevät ja missä ne myös tulevat ymmärretyksi. On mielekästä kysyä, miten merkitykset ihmisen tajunnassa sitten syntyvät. Tähän voidaan vastata, että ne syntyvät inhimillisestä kokemuksesta. Ihminen joka kokee olevansa hylätty, antaa ahdistukselle merkityksen: Hänet on hylätty ja siksi hän on yksinäinen ja turvaton. Merkitys on peräisin niistä kokemuksista, joita hänellä on ollut suhteessa toisiin ihmisiin. Kokemuksessa on aina kaksi puolta, elämyksellinen tila, ja siinä ilmenevä mieli, joka antaa koetulle todellisuudelle merkityksen. ( s. 152 Työnohjaus vai superviisaus, Laila Keski-Luopa)

Merkityksessä näkyy sekä tulevaisuus, että menneisyys. Jos tulevaisuutta ei ole, eikä toivoa, merkitys katoaa ja ihminen voi jäädä menneisyyteen ahdistuksen kokemuksiin. Hän ei voi ratkaista ongelmiaan, eikä merkitystä synny. Rauhalan mukaan merkityksessä on huomioitava asiat; objektista, jota asia koskee, mieli, joka asialla on, tajunnasta, psyykestä ja tietoisuudesta, ja symbolit, joilla mieltä välitetään.

Menneisyyden ahdistuksessa eläminen tuo mieleen syrjinnät ja kaltoin kohtelut. Muisti ei luo tulevaisuutta, jos se ei ole mahdollista. Toivottomuus edesauttaa juuri kostamismentaliteettia, ja tuo huonoa käytöstä, vihapuhe lisääntyy toisia kohtaan, ja katkeruus kumpuaa sielun syövereistä. Kun toivo tulee elämään, nämä edm. negaatiot katoavat. Mutta elämässä ei voi tuudittautua vain tulevaisuuteen ja toivoon, merkityksessä kokemukset on kantava voima, eikä niitä voi hylätä. Kun ihminen saa olla osallinen ja toteuttaa itsemääräytymistään inhimillisesti, hän saa kokemuksen kautta vastuun, jossa itse on tekijänä. Jos se tulee ulkopuolelta, se kehittää kohteellisen ajattelun, jossa kokemus siirtyy pois itsestä johonkin, jota ei välttämättä ole halunnut, vaan sen suorittaa, eikä ratkaisukeskeisyyttä ole. Voimavarat syntyvät, kun merkitys on kokonaisuudessaan läsnä ja tunne kantaa kokemusta.

Raija

NOLONA

Olin muutaman päivän syvien sammaleiden sisällä, hengitys ei pelannut ja toiminnat hidastuivat. Sain herjauskirjeen, jossa oli viljelty kymmeniä kertoja kuinka tyhmä olen ja kuinka hän tuntee myötähäpeää kirjoituksistani. Hän oli onnellinen siitä, ettei hän tunne minua, narsistista tyhmää idioottia, joka suuruuden hulluudessaan kirjoittaa muille oppeja, ja kuvittelee itsensä viisaaksi. Vaikka kuinka yrittäisi olla ahdistumatta toisten herjauksista, kyllä se satuttaa, sitä jäätyy kohmeiseksi.

Monet näyttelijät sanovat, että ongelmasta pääsee eroon, kun menee ongelmineen nolaamaan itsensä. Se on osittain totta, selätin esiintymispelon juuri menemällä esiintymään. En tiedä, enkä haluaisikaan täysin sulkea meidän inhimillisiä tunteita pois. Osa niistä on tarpeettomia, mutta terve häpeä ja nolostuminen ovat paikallaan. Ei niiden tarvitse kaventaa ihmistä, sekä tehdä häntä toimintakyvyttömäksi jne. Häpeä estää meitä tekemästä täysiä hölmöyksiä.

Sanotaan, että ihmisen ihanne on yksilöllistä, hän on sen sisäistänyt arvokseen. Mutta uskon perimmiltään ihanteen olevan yhteisöllistä, tai ainakin osin rakentuvan sellaiseksi yksilön ominaisuuksien vuoksi. Joku lähtee kantamaan ihanteita syvästi, suorastaan uskomaan olevansa hyveiden kantaja. Tällöin toisten teoista syntyy myötähäpeää, ja rangaistuksena toiselle annetaan nolaamista. Mutta kyllä häpäisykin tuottaa nolaamisen häpäisijää kohtaan. Nämä ovat monesti tiedostamattomia ihmiselle itselleen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että kaikki tulee yksilöstä. Koska olen suuren perheen lapsi, minulle sosiaaliset kommentit ovat yhtä vahvoja, jopa vahvempia kuin itse tuotetut.

Yhteisöissä olen havainnut nolaajien ja häpäisijöiden salatun roolin, joka annetaan tai otetaan joillekin yksilölle. Ikään kuin yhteisön kollektiivinen ihanne pidetään näkyvissä ja nolaajat sekä häpäisijät suorittavat työnsä salassa, ettei sitä voida todistaa. Tällä pidetään hyveiden kulissia yllä. Psykologian tutkija Johar on jakanut minuuden neljään osaan, itselle ja muille sekä salattu että näkyvä. Yhteistä moraalia ja ihanteita kuljetetaan roolien avulla. Rikokset salataan ja niitä on vaikea todistaa, ne vaietaan.

Onkin hämmästyttävää, että jotkin yksilöt jaksavat kantaa yhteisömoraalin taakkaa uhraamisessaan. Yhteisön yhteinen ja useimmiten kuviteltu hyvyys on vahva minuuden pitelijä. Moraalilla sivellään hyvyyttä ja paremmuutta, mutta uhrataan henkilöitä. Uhrattu henkilö voi olla sekä rikollinen, että hyveitä harrastava. Moraaliset rangaistukset toteutetaan salaa, niin ettei uhri pääse puolustautumaan. Se onkin yksi uhraamisen merkkejä.

Muistan eräässä opinahjossa, jossa tiedostamattomasti koin hylkimistä toisen oppilaan taholta. Salaisesti antamani palaute oppimissessiossa kertoi sen minulle. Tässä opin jotakin tiedostamattoman ongelmista. Tuo oppilas ei koskaan juuri puhunut minulle, ohitti vaan hymyillen. Moraalin ylin vartija vaati paljastamaan, kuka oli antanut negatiivisen palautteen. Hän halusi nolata minut, koska palautteen saaja oli hänen paras toverinsa, jota hän ihaili. Ehkä me kaikki opimme tästä jotakin.

Raija

KENEN HARHOJA KUULET?

Nuoruudessa tapahtunut rikos, mikä kohdistui itseeni, oli varsinainen hulluuden ylistys.  Tapahtumista antoi kuvauksen rikoksen tekijä ja ne ihmiset, jotka olivat sen häneltä kuulleet, mutta eivät olleet paikalla itse lainkaan. Kuitenkin he totuutena asiaa puhuivat. Kun romahdin, asiaa oli pohdittu lääkärin vastaanotolla, ja sain lukea myöhemmin diagnoosista mieheni ajatelmat, jotka eivät liittyneet mitenkään minuun. Syy romahtamiseen oli mieheni kokemuksista syntynyt. Myöhemmin näistä diagnooseista tehdään tutkimuksia.

Kesken romahduksen minulle tehtiin persoonallisuustesti, kun olin täysin taantunut lapsen tasolle. Se varmaan kuvastaa persoonaani.

Työpaikalla ihmisten asioita käsiteltiin niin, että ulkopuoliset arvioivat jonkun henkilön toimia, osaamista ja persoonallisuutta. Jos jonkun katsottiin syyllistyvän virhelyönteihin, ulkopuoliset arvioivat hänen tekojaan, joskus jopa täysin absurdisti ilman, että mitään oli tapahtunut, vaan joku oli kuvitellut niin tapahtuvan. Näyttää siltä, että tämä on naiskulttuurinen toimintatapa, uhria ei kuulla laisinkaan.

Veikkaan, että Suomessa sairaustapaukset liittyvät vahvasti harhaluuloihin, joita nk. terveet luovat. Tämä harhojen maailma on näyttäytynyt siitä lähtien, kun ymmärsin maailman olevan täysin erilainen, kuin sadut kertoivat ja unelmat tuudittivat. Uskonnoista periytynyt uhraamiskulttuuri elää ja voi hyvin. Kun ihminen teilataan harhaiseksi ja skitsofreenikoksi, kaikki hänen havaintonsa voidaan pistää harhan piikkiin, eikä häntä tarvitse kuulla. Näin ihmisestä tehdään ilmaa.

Jos toiset ihmiset eivät tarvitse toista ihmistä, eivät halua kuulla häntä, eivätkä usko häneen, elämä muuttuu tarkoituksettomaksi. Silloin oma tahto ei enää auta eteenpäin menemisessä. Oma tahtoni oli pitkään hyvään pyrkivä, ja teki työtä sen eteen. Mutta kyllä se saatiin tuhottua 50 vuodessa, kirveellä iskien. Kun ihmistä ei arvosteta, eikä anneta ihmisarvoa, ei yrittäminen ole enää validia. Itseään varten vain harva ihminen tekee työtä.

Raija

PSYKOLOGISOIMINEN

Psykologisoiminen istuu kiinni tämän päivän kollektiivisessa tajunnassamme kuin täi tervassa. Se on tullut osaksi käytänteitä yksilöitymisen korostamisessa. Sekä yksilöitymistä, että yhteisöllisyyttä tulisi tarkastella omine piirteineen, jossa sekä hyvä, että paha voi esiintyä.

Kolme tarinaa kohtelusta ja eriarvoistavasta toiminnasta. Eräs pariskunta erosi ja kummankin oli hankittava lainaa uutta asuntoa varten 100 000 euroa. Vaimo sai suhteellisen hyvin lainaa, kun oli ollut pankin asiakas kymmeniä vuosia ja saanut säästettyäkin jonkin verran. Mies meni samaan pankkiin, ja sai myös lainan, vaikka ei ollut pankin asiakas, mutta hyvätuloinen. Asiasta keskustellessaan huomasivat, että mies sai lainan koron yhden prosentin halvemmalla kuin pienituloisempi vaimo.

Kerran eräs työkaverini meni kesken työkiireiden kauppaan hakemaan ilmapalloja vappujuhlaamme varten. Tavaroita oli metallisissa isoissa laatikoissa käytävän molemmin puolin. Metallikehikosta törrötti puolen metrin mittainen rautakoukku kohti käytävää ja juuri vähän polven yläpuolella. Ja eiköhän se siinä juostessa tarttunut takin liepeeseen ja repäisi aikamoisen kielekkeen, mikä ei ollut enää korjattavissa. Pienituloisena naisena asia harmitti häntä erityisen paljon, ja ehkäpä vähän kiukustuneena hän otti yhteyttä myymälän päällikköön ja vaati korvausta takista. Mutta eipä päällikkö ottanut vastuuta, vaan vaati että uudesta takista korvataan vain puolet, ja asiakas on vastuussa kun ei ole huomioinut törröttävää koukkua, mikä ei kuulunut mitenkään kehikkoon. Kiireisenä ystäväni ei jaksanut taistella päällikön peräänantamattomuutta vaan lopulta suostui korvaamaan puolet. Revennyt takki oli melko uusi.

Joskus nuorena jouduin hakemaan lainaa asuntoni lunastamista varten, summaltaan vaivaiset 3000 mk. Avokonttorissa ollut johtaja kuulutti hakiessani suureen ääneen, ”millä sinä raukka maksat sen”. Poistuin sanattomana keskellä salia olevasta kopista. Hetken päästä eräs naisvirkailija otti kädestäni kiinni ja sanoi, ”tulehan tuonne ylös, kyllä se laina järjestyy”, ja niin sain lainan, olisin muuten joutunut ulos asunnostani kahden pienen lapsen kanssa.

Tyypillisesti tänä päivänä etsittäisiin juuri vikaa yksilön tavasta toimia ja syyllistettäisiin yksilö,sekä annettaisiin hänen kantaa vastuu muiden teoista. On kysymys pelisääntöjen puutteesta. Asiakkaita on kohdeltava tasa-arvoisesti. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten huomasin eräässä suuressa tavaratalossa, että meikattuna sai parempaa palvelua, mutta onneksi nykyään siellä on hyvä palvelu kaikille. Mutta ei se mainosmaailma ole minnekään hävinnyt, kulissit ovat pakenemisen tie, todellisen arvon puuttumisen vuoksi. Sitä vaan kysyy, kuinka paljon käyttäytymisemme on virtuaalimaailman luomaa.

Raija

VAPAUS, VAPAUDESTA, VAPAUTEEN

En usko, että ihmisen tahto on vapaa, olemme tietyllä tavalla muistin ja aivotoiminnan orjia, jotka johdattavat meidän ajatuksia joskus täysin epäloogiseen suuntaankin. Luen parhaillaan Malcolm Gladwellin kirjaa Välähdys. Siinä paneudutaan välähdykseen, joka nimetään ohutsiivutukseksi, lyhyesti ensireaktioihin, jotka voivat viedä sekä harhaan, että viisauteen.  Esim. muistin vaikutus havaitsemisen muotoihin liittyen. Ihmiselle kuvaillaan sanakielisesti ihmisen kasvoja ja toisessa osiossa annetaan havaita ihan vain ohimennen. Kun testataan jälkikäteen, kummassa tavassa muisti toimii paremmin kasvojen tunnistamisessa, sanakielessä ei juuri lainkaan, mutta itse havaitussa huomattavasti paremmin.

Tiede tunnetusti pitää objektiivisena ulkopuolelta havainnointia. Minusta tällöin menetetään ihmisen subjektiiviset kokemukset, joiden vaikutus on erittäin suuri havaitsemisessa. Subjektia voi tutkia vain subjektin näkemyksistä käsin. On suorastaan vaarallista, että tieteessä on paljolti kysymys keskiluokkaisesti eläneiden havainnoista. Yksi tällainen on psykoanalyyttinen näkemys, että tunteen synnyttyä kokija luo kohteen, ja aktivoi mielensä suhtautumaan siihen, eli valitsee asenteen ja valitsee kuinka siihen suhtautua. Jos ja kun ihminen on ahdistunut, hänen tunteensa ei synny vapaasti, vaan menneisyyden kokemuksen kautta toistaen ja pakkokuvin. Hän ei siis voi valita, vaan ahdistus, aggressio, tunteet tai sanakieli valitsee. 

Siis tuo Freudilainen näkemys valinnan vapaudesta on vain mielekkäässä elämässä tapahtuvaa ja voi olla vain ihanne.

Kun tiede keskiluokkaistuu, niin myös hypoteesit muotoutuvat niiden näkemysten kautta. Kun tiede on ollut mieskulttuurinen, minäkäsityksiin on muotoutunut seksuaalilähtöinen kehitys, koska se on miesten kokemusmaailman johtava kokemus, lisääntyä(ei aina), jota johtaa liiallinen valta ja vastuu, jumalkompleksi.

Esimerkkinä voisin kertoa kauhun, pelon ja ahdistuksen aiheuttamasta ongelmasta. Kauhua kokeva jäykistyy elottomaksi kasvoistaan, kovettuu kivikovan näköiseksi, ahdistuu lyhyesti itseään ilmaisevaksi, ja jäätyy eleettömäksi harmaakasvoiseksi ja kokemattomaksi olennoksi. Ulkopuolinen tulkitsee tuon itsekkyydeksi, omahyväisyydeksi ja narsistisuudeksi. Kauhun kokenut yrittää pitää itseään koossa keskittymällä jäykkänä olemisella ihmiseksi, ettei kaikki hajoaisi pirstaleiksi ja romahdus veisi viimeisetkin voimavarat olla toisten joukoissa. Mutta tätä ei näe ihminen, joka ei ole tätä kokenut.

Kun havaitseminen on kovinkin monimutkaista, ja se kohdistuu omien kokemusten kautta näkemyksiin, tiede ei tule näkemään maailman ja ihmisten todellisuutta. Hypoteesitkin syntyvät omien kokemusten ja näkemysten kautta.

Raija

INHOTUT HENKILÖT

Joskus joku henkilö tuntuu erityisen ärsyttävältä, pintaan nousee jopa inhoa, haluaa nöyryyttää häntä, hankkia mahdollisesti potkut hänelle työpaikasta, sivaltaa sanallisesti ja tai millä muulla tavalla vahingoittaa henkilöä.

Eräs tuttavan tuttava sai inhoreaktion kun hän näki televisiossa Jörn Donnerin, Arja Saijonmaan tai Kalle Palanderin. Näille em. henkilöillä oli piirteenä vahva itseilmaisu ja itsevarmuus, he suorastaan loistivat siinä. Ärsyyntynyt henkilö oli taas hyvin autoritäärisen kasvatuksen saanut ja tottunut sulkemaan itsensä, ja alistunut vanhempiensa määräyksen alla. Itsetunto oli saanut kolauksen useammin kuin kerran. Joku on saattanut kuunnella koulun pulpetissa kaverin pilkkaa esiintymisestään, tyylistään tai vaikka osaamisestaan säännöllisesti. Nämä jättää kipua sieluun. Toisessa ihmisessä oleva joku asia laukaisee omat kokemukset, vihareaktion. Taustalla voi olla myös kateuden tunteita, kuin myös toisen heikkous voi olla vahvalle ihmiselle liian suuri kynnys kohdata omia tunteitaan.

Masentuneet ihmiset samaistuvat tiedostamatta muiden ihmisten kokemuksiin ja myös tunnereaktiot alkavat muistuttaa toisten tunnereaktioita. Muistan tapauksen, jossa toinen alkoi nähdä samoja unia kuin toinen oli kertonut hänelle. Selvät inhon ilmaukset läheisten kesken siirtyvät myös herkästi toiseen, jos vallankin on tiedostamatonta masennusta. Näitä näkee perhepiireissä, kavereiden keskuudessa ja työkavereiden kesken. Yhteiskunnallisesti vihapuheet ovat vakava ilmiö.

Kulttuurisesti voi nähdä juuri julkisiin, mutta myös tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa inhoa, näyttelijöihin, toimittajiin, juontajiin jne. Karkeasti voi ajatella että suomalaiset on kasvatettu olemaan hiljaa, itseään ilmaisemattomina. Kun julkisuuden henkilö ilmaisee itseään, se sattuu kipeään kohtaan, vaikenemiseen tottunut ei sitä kestä.

Kaikki ei ja aina ja taas kerran ole psyykkistä reaktiota. On myös todella epämiellyttävää käyttäytymistä, joka nostaa inhon pintaa. Eräällä työpaikalla inhoni nousi pintaan, kun joku työntekijä jätti milloin mihinkin paikkaan limaiset nenäliinansa, pöydille yleensä. Taudit lähtivät kiertämään päiväkodissa. Koen vastenmielisyyttä pedofiilejä ja murhaajia kohtaan. Nuoruudessa koin ärtymystä äitiä kohtaan, kun hän halusi minusta maatalon emännän ja halusi minut maatalouskouluun, että paikka maataloon ilmaantuisi.

Inhossa on useimmiten kyse tiedostamattoman mielen kokemuksessa olevasta asiasta, jolloin ihminen haluaa sulkea pois asian näkyvistä ja myös tuhota itsestä projisoituneen inhon kohteen.

Raija