Kuuntelin
Jari Sarasvuon mielenkiintoista puhetta addiktiosta. Se, mikä vei Stalinin
helvetillisiin tekoihin, Vihtori Kososen äärettömyyksiin ja monen muun
alkoholistin saatanallisille poluille, on tuo hoitamaton tunne-elämän sairaus,
suuri ihmiskunnan vitsaus. Sen ymmärtämiseen ei tunnu löytyvän mitään vastausta
tieteestä, ei politiikoilta kuin tavan ihmisiltäkään, eikä siihen ole halua.
Koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, lausun nyt muutaman äkkijyrkän mielipiteen
addiktiosta.
Addiktion
alkuperä on pelko ja turvattomuus. Sitä halutaan ylläpitää yhteiskunnan
toimesta politiikan keinoin, koska sillä saavutetaan hallittavia ihmisten
mieliä, jossa on jatkuvaa tyytymättömyyttä lietsova mieli. Se on politiikan ja
ylipäätänsä ideologian vahvimpia keinoja pitää yllä järjestelmiä, jossa käytetään
hyväksi ihmisiä. Luen addiktioksi myös yllykkeet, joilla saadaan esim. ihmisiä
kuluttajiksi ja jatkuvasti ostamaan yhä ja yhä vain enemmän materiaa, sillä addiktioon
ei saa koskaan tyydytystä, koska sen alla on hoitamaton tunne-elämä.
Olen
vuosikausia yrittänyt saada varhaiskasvatukseen sellaista osaamista, jossa
addiktio estettäisiin lapsen kehityksestä. Mutta siihen ei löydy haluja, sillä
herran pelkoa pidetään viisauden alkuna, pelkäävää lasta on helpompi ohjailla,
pelon luullaan kehittävän hyvää muistia, mutta se on kehittymätöntä ja
epäjohdonmukaista erilaisten muistien käyttöä. Ongelma on myös tiedenäkemyksellinen.
Kasvatustiede, joka on lääketieteen peruja, on varhaiskasvattajien opinahjo.
Psykologista, eli tunne-elämää koskevaa lähestymistapaa on olemattoman vähän
koulutuksessa.
Lapsen
addiktion estäminen tulee erittäin halvaksi, aikuisten hoito maksaa maltaita. Onneksi
tämän ongelman voi korjata pääsääntöisesti aikuisenakin, mutta se tulee
erittäin kalliiksi työelämässä. Lapsi opetetaan kokemusoppimisessa kohtaamaan syntyvät
tunteensa, ja avaamaan sekä käsittelemään ne hallittavana ja myönteisenä
asiana. Se vaatii turvallisen aikuisen olemaan lapsen kanssa, ilman jatkuvaa
ohjelmointia, mikä yliaktiivisuus ja liikunta näyttävä olevan nykyään hyvän kasvatuksen
merkistö. Läsnä oleminen ja kuunteleminen näyttävät laiskottelemiselta, mutta
se onkin työnkuvaongelma, mikä ei vastaa lapsen kasvutarpeisiin, liiallinen aktivaatio.
Joskus joku sanoi, että kuka kerkeää olla lapsen kanssa tunteita jakamassa.
Tunteita tulee harvoin, ne eivät ole syöksykierteessä, elleivät pelot ympärillä
ole jatkuvia.
Jos tätä tunneoppia
ei synny, tunne jättää mieleen jännitteen, jota ei pysty hallitsemaan, se on addiktiota
ja ajaa ihmisen tuhoamaan ympäristöään, addiktio projisoidaan muihin, tai johonkin.
Pelosta syntynyt addiktio antaa käsittämättömiä fyysisiä ylivoimia ihmisille,
se ajaa tekemään mahtipontisia tekoja, ja sisältää tuhon avaimet, vihan ja kauhun,
jossa mieli pakottaa tuhoamaan, koska se on niin hirveää kokijalleen.
Tunne-elämän
hoitaminen varhaislapsuudessa, alle kouluikäisenä on erityisen tärkeää. Aikuisena
kokemuksen hoitaminen on mahdollista, sitä annetaan työssä työnohjauksen
avulla, ja joskus se on jopa ainoa tie ylikuormittuneeseen mieleen, mutta
kaikkein tehokkainta sen hoito olisi koulutukseen kautta perusoppina, taitona
ammatillisuudessa. Lapsen iässä jännitteet nousevat maksimiin kokonaisvaltaisesti
toimivasta kehosta ja mielestä, kun mielen hallinta on eriytymätöntä.
Varhaiskasvatuksen
pääpaino tulisi olla ja ymmärtää mielen tasapainottamiseen tähtääväksi. Eriytymätön mieli on mahtipontisen voimakas,
ja vie kehityksen suunnan despotismisiin luonteisiin ja siitä on maailma esimerkkejä
pullollaan, alkaen vaikkapa Sarasvuon puheessa esille tulleeseen Staliniin.
Tunteiden
huomioiminen ja ymmärtäminen tarkoittaa sitä, ettei anneta tunteille liikaa
valtaa. Tunnevaltaisuus näkyy nyt esim. politiikassa populismina.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti