EI OPPI OJAAN KAADA

Olen usein miettinyt miksi elämässäni on särkynyt niin monta asiaa. Mitään järkevää selitystä tai tarkoitusta en ole tälle löytänyt. Särkyneisyyteen on niin monta syytä, ettei sitä voi yksiselitteisesti ymmärtää. Kaikkein vahvimpana näkyy kuitenkin vallan väärinkäyttö ja rakenteellisena köyhyys.

Tuota oppimisen estymistä olen kovasti pohtinut, sillä se on ihanteistani korkeimmalla. Oliko sittenkin niin, että oppimisen polkuni muodostui tietynlaiseksi, että ymmärtäisin enemmän?

Nuoruuden opinahjo oli kansakoulu. Sitä taivalsimme kylmässä Pohjois-Karjalassa. Viikot olimme oppilasasuntolassa, koska lapsille ei ollut tarpeeksi ravintoa. Se tuntui järjettömältä, koska asuimme maatalossa. Mutta kaikki maito oli lähetettävä meijeriin, että saatiin lisälainat maksuun, joilla oli peltoa hankittu. Melkein kaikki kylän lapset olivat oppilasasuntolassa, sillä lapsia ei haluttu erotella liikaa taustastaan. Rikkaitakin oli kylällä.

Varhaisella keski-iällä lähdin sitten opiskelemaan, mutta eipä Englanti ja Ruotsi tarttunut päähäni, ne eivät pysyneet muistissa, muisti hajosi liiallisen jännitteen vuoksi. Jännite syntyi taas siitä, että ihanteeni oli toinen kuin realismi.  Olin oppinut lapsuudessa eriyttämisen tunteiden, kielen ja mielen osalta. Mutta se ei kestänyt, sillä kauhua oli liikaa. Suomen kieli pysyi kuitenkin aika vahvana, sanoisinpa melkein itseys.

Oppiminen oli minulle kuin taivas, johon kaipasin. Se oli ilon lähde ja siinä innostukseni oli valtavaa, mikä monesti aiheutti myös kateutta. Se vaikutti itsevarmuudelta, ja sitä ei kestetty. Se oli asia, joka piti minua koossa, ja särkynyt mieli sai tulla esiin pikku hiljaa. Orjuusaikana ei mieli toiminut, tunteita ei uskaltanut nähdä eikä kuulla, niistä tuli rangaistus, tottelematonta rangaistiin vallanpitäjien toimesta, se oli arkirealismia. Kahdenkymmenen vuoden päästä trauman käsittelyyn ottaminen oli sinänsä karmaisevaa, aistit toimivat liian vahvasti ja se oli osasyy aistimuksen hajoamiseen.

Opinpolkuni kulki eri muistien ymmärtämiseen. Saatoin niitä erotella toisistaan, ja löytää syvätunteiden lähteeltä luovuuteni, mielikuvien syntymän, joka poimi eri muisteista kuvia. Myyttisten hahmojen kulku oli paljolti kiellettyjen muistikuvien takaisin paluuta. Syvin ehkä kehoni koon vaihtelu kehonkuvassa, jossa opin ymmärtämään, mitä yliaistillisuus tuo havaitsemiseen itsellä ja mitä ulkopuolisen havaintona. Kovin se oli ennakkoluuloista ja asenteellista, suorastaan rumaa ajattelua. Oppimiseni oli minuuden ongelmien ratkaisua, sen estymisten ja mahdollisuuksien tarkkailua, sitä milloin voi rasittaa aistimuksia, milloin se on liiallista, milloin rutiinia. Kauneinta lienee se, että sain äidin runotyttönä oppia kielen mahdin oppimisen syntymässä ymmärrykseen, varsinkin ihmisyydessä.

Raija