KUN SANAT KARKAAVAT

Vastaan tulee elämän raiteilla silloin tällöin ihmisiä, joilta sanat ja niiden merkitykset ovat kadonneet, ehkä niitä ei ole mielletty kontekstiinsa ja niihin erilaisiin kohteisiin, jossa niitä voi soveltaa tai sanat eivät vain ole kohdannut sanojaansa. Tällöin näkee, että pelko johtaa ihmistä. Erilaisia pelkoja osaa erotella toisistaan niiden esiintyvyyden perusteella ilmiasustaan sanoissa, jonka kertoja luo, tai kehonkielestä, mikä voi kertoa toista kuin sisäinen kokemus on, kuten sisäinenkin voi valehdella.

Nyt Imatran surmaajalta vaaditaan vastuuta tekemisistään. En ole varma, voiko tuota vastuuta aina pyytää, jos ihminen ei ole tietoinen tekemisistään, muuten kuin vain toistaen esim. jonkun elokuvan sarjalaukauksia. Hänen muistinsa on siis jossakin harhassa, kuten sanonta kuuluu. Omaa traumaani käsitellessä huomasin, ettei väkivallan jälkiä osata erottaa psykopatiasta. Väkivallassa muisti ikään kuin lohkeilee, asioita tippuu pois, ja jotakin osaa suorittaa, muistaa siis vain esim. liikesarjat, muutoin ajattelu on puuroa. Sitä haluaa pois muististaan, sen minkä on kokenut, alistamisen ja osattomuuden. Varhaisessa lapsuudessa alle kymmenen vuoden iässä, kun tein raskaita töitä navetassa ja ravintoa ei ollut, koin harhan, jonka muistan elävästi, ja mikä tuli alhaisesta verensokerista, kehon hahmotus hävisi.

Tiedettä vaivaa keskiluokkaisuus ihmisen mielen tutkimisessa, koska sen oletetaan olevan aina tahdonalaista toimintaa, koska useimmiten juuri oppivat ihmiset ovat tahdonalaisia, ja hypoteesit syntyvät sitä kautta.

Yleisin ja tunnetuin ihmiskäsityksissä lienee psykopatiaan kuuluva nk. hybris, jossa ihminen on vahvasti suunnitteleva tyranni. Hänellä siis on hallussaan omat ajatukset, ja hän pyrkii niitä kohti, usein tuhoamalla toisia. Tähän sekoitetaan juuri väkivallan uhrit, jotka jäykistyvät kootessaan ajatuksia, ja näyttävät vihaisilta. Hajoava muisti pitää saada hallintaan, ja se tapahtuu keskittymällä. Tavalliset ihmiset luokittelevat tyranniksi ihmisen, joka kerran vuodessa sanoo mielipiteensä, ehkä juuri vihaisesti, kun hänet on tuomittu mykkyyteen.

Nykyään tunnetaan nk. konstruktiivinen kasvatus, jossa yksilö on minuudessaan ongelmanratkaisija. Olen itse saanut sellaisen kasvatuksen, vaikka sitä ei silloin tunnettu sillä nimellä. Tällöin ihminen kasvaa vastuuseen, jossa hänen aivotoimintansa on hallittua, ja harhoja eikä putoamisia tapahdu ainakaan pääsääntöisesti, pelko ei johda niitä.

Tämä vastuun kehittyminen on tärkeimpiä asioita kasvatuksessa. Lapsuusiässä meillä oli säännölliset työvuorot, vapaa-aika ja itseilmaisuun lupa, sekä selkeät ja vähäiset säännöt. Ongelmanratkaisut olivat vähäisempiä, koska auktoriteetit määräsivät, mutta niitäkin oli riittävästi. Myöhemmässä nuoruusiässä sain kokea väkivallan yhteisön taholta, mutta en kotonani. Näitä väkivaltajälkiä ei missään terapiassa huomioitu. Kokemukseni mukaan varhaiskasvatus ei ole vielä kehittynyt konstruktiiviselle tasolle, vaan kasvatus on pääsääntöisesti behavioristinen, mikä on enemmän käskyttämistä, ja ei kehitä vastuuta.

Raija