TUHOISA SYYLLISYYS

Olen paljon pohtinut syyllisyysproblematiikkaa, kuinka se on yksilöllistä ja kuinka se on rakenteellista yhteisöön kiinnittynyttä tapaa, jossa roolit asettavat normeja, jotka taas synnyttävät syyllisyyden kehiä, kuten roolit; esikoinen, poika, puhuja, äiti, syntipukki, osaaja, kouluttautunut jne. Tällöin valta sinetöityy annettuna ja otettuna.

Näyttää siltä, että yksilöt vapautuvat syyllisyydestään saadessaan sen toisen kontolle.

Joskus opiskeluaikoina joku luennoitsija sanoi, (huippuasiantuntija mielen osalta) että ihminen siirtää omat omantunnon tuskat toisen kannettavaksi. Mutta jotensakin ymmärrän, että omatunto voi syntyä tehdystä teosta ja/tai yliminästä, mikä ohjailee oikeata ja väärää. Juuri tuosta erosta redusoin eron itse tehdyn häpeän ja toisen ihmisen tekemänä syyllistämisestä synnyttämää häpeän vaikutusta. Jos ei ole tehnyt tekoa ja syytetään, häpeä kiertyy tuhoamaan mieltä, mutta tehdyssä omatunto kolkuttaa, ja puhuttelee, jolloin mielen vaikutus voi olla esim. nolostuminen.

Tekemättömässä teossa, missä ajatus ei ole läsnä, tunteita ei synny, ei myöskään yliminä ole läsnä, eikä ihanteet joita pitää oikeana, itse katoaa. Tuntuu varmasti oudolta, miksi erottelen nämä asiat. Minun kokemuksessani on vain yksinkertaisesti tietoisuus siitä, kuinka toimii pakotettu minä ja kuinka toimii vapaa minä, itse tahdottuna ja haluavana. Kun ei ole itse tavoittelemassa eikä haluamassa, itse ei ole paikalla, ja kokemuksessa syntyy vain solujakautumista.

Perheessä voi olla syntipukki, joka joutuu toisen jäsenen vahvan yliminän ihanteen vuoksi kärsimään syytöksiä. Pahimmassa tapauksessa toisen perheen ystävä joutuu sijaiskärsijäksi perhedynamiikan jäljistä. Ikään kuin tiedostamattomat syytökset siirtyvät toisaalle, joita ei osata ratkoa ydinperheessä.

Itse tehdyissä teoissa ja ajatuksissa oma ihanne on vahva tekijä, ja sitä vastaan taistelu on vahingoittavaa. Ahdistuin päiväkodissa lasten huonosta kohtelusta, koska väkivallattomuudesta oli tullut ihanteeni. Moni ei huomaa omaa väkivaltaansa, ja niihin koskeminen nostaa hirmumyrskyn.

Jokseenkin omista kokemuksista johtuen tuntuu siltä, että ulkoa tullut syytös romahduttaa mielen, itse tehdyssä toiminnassa, joka on tavoiteltua voi paremmin käsitellä asiaa itsessä, mutta syyttömänä syytettynä ei mahda mitään. Vastoin ihanteitaan toimiminen on raskasta, ja tuloksena voi syntyä mielen torjuntaa. Omia arvoja vastaan ei voi taistella. Tällöin syyttömänä syytetty on riippuvainen toisten vallasta, taloudesta, asemasta, osallisuuden oikeudesta, itseilmaisusta, sillä niiden ehdot asettaa vallassa oleva. Tällöin menettää perusoikeutensa ihmisyyteen.

Liikaa syyllistynyt ottaa uhrin, jonka hän sitten häpäisee. Onko se sitten luonteenpiirre, vai opittu tapa, on vaikea sanoa. Moni tapa voi olla myötäilevä omiin kehon toimintaedellytyksiin. Antti Eskola on sanonut, että ihmisen luonne on koettua elämää. Ehkä häpäiseminen on nolostuttamisen vahvempi muoto. Häpäisijä voi kokea vapautumista omista tuskistaan, pahimmassa tapauksessa ylistää herraa, ja elää maanisessa tilassa onnellisena. Samainen henkilö voi ylistyksessään hyvinkin kunnioittavasti esim. käydä jotain läheistä tukemassa, mutta läheisten kanssa yhteisörooli ja yhteisödynamiikka ovat pakottavia elementtejä ja ihminen toimii toisen kanssa toisin.

Raija