Haluaisin
keskustella Jari Sarasvuon kanssa tästä aiheesta. Viime maanantain luento Yle
Puheella oli sen verran kiinnostava, että se täytyy kuunnella vielä uudestaan,
tabujen alkuperä ja vielä käydä jatkokurssilla Areenassa. Pyhän ja arjen suhdetta
opiskelin perusopinnoissa, mutta niin kuin se on, vasta käytännössä ymmärtää
teorian syvät juuret.
Tabu on siis
jotain sellaista, että sen juuret on ravinnossa ja sen saastaisuudessa;
kaikkiruokaisuudessa, josta syntyy syvällisiä inhon reaktioita ihmisiin
kasviruoka-ajan jälkeisessä kehityksessä. Sen jälkeen ne siirtyvät sitten kyseiseen
ilmiöön, josta tehdään halveksittavaa. Kuten esim. teurastaja tekee jonkun
iljettävän rituaalin teurastuksessaan, niin teurastajien ammattiryhmä joutuu
alhaisimpaan kastiin, inhokkeihin, jolloin avioliittokin puretaan, ettei ylemmässä
kastissa oleva saastuisi.
Tabu siis
suojaa pyhää estäen hyväksymästä epäpyhää. Niin, tämä on siis antropologiaa ja
miksei totta, mutta omissa opinnoissa se tuli hieman erilaisena esiin, taikauskon
jumalista.
Itselleni
pyhäksi on tullut avioliitto ja perhe. Se ilmeisesti liittyi siihen, että
rakastuessani koin jotain niin hyvää, jota en ollut ennen kokenut, että siitä
tuli jotensakin henkisesti nostattava tila, kurkotus korkeammalle.
Mutta
voisiko olla niin, että lapsi on jotakin niin pyhää ja vilpitöntä, etteivät
uskomukset ole saastuttaneet vielä mieltä. Esim. Sarasvuon kertoma tarina
lemmikkikoiran syömisestä nosti tabua esiin, sehän olisi sopimatonta. Mutta
miten kokisi lapsi, voisiko hän syödä koiran, jonka kanssa on syntynyt
välittämisen tunteita, tai ylipäätänsä tunteita. Onko kaikilla mahdollista
tulla niin näkemisen lähelle tutkiessaan itseään, ettei pelko peitä tunteita?
Kun muistelen lapsuuttani (minä olen maalaistalon tyttö, ei kun isäni)siellä
teurastettiin sikoja, ja vasikoita pöydän antimiksi. Se oli niin rutiinia, ja
toisaalta brutaalia, ettei sitä halunnut ajatella, eikä tuntea siitä mitään,
sen kielsi ajatuksissa.
Jokseenkin
olen päätymässä siihen, että ihmisen, itsen ja toisen näkeminen ja tunteminen,
ajattelu ja pyhyys vaativat tunteiden tunnistamisen ja tulemisen, niiden esiin
tulon mahdollisuuden ja jos pelot ovat voimakkaita, ne eivät tule esiin, syväsyntyiset
tunteet. Pyhyydessä on jotakin lapsenomaisen
vilpitöntä, ei vielä inhoa, ja lapsi voi kokea kiintymyksen ja välittämisen
tunteita, ja tuo antropologian väite on kulttuurinen, eli kehittynyt ilmiö.
Lapsi voi tietenkin
myös kiintyä ja tulla riippuvaiseksi niin tuosta pyhyyden kokemisen tunteesta, että
esim. kiintyy koiraan liikaa ja ei luovu millään, jäänyt kiinni siihen norsuun,
eli alitajuntaan, josta Sarasvuo puhuu. Ratsastaja, eli järki ei pääse
toimimaan, psyyke orjuuttaa.
Mielestäni
pyhyyteen liittyy arvot, jotka ovat sakramentaalisia, eli niillä katsotaan
säilytettävän elämässä hyvää, sellaista, joka on ihmiselle hyväksi hänen
kasvussaan ihmisenä. Inho on psyyken prinsiippi. Tunteet siis liiallisina
voivat viedä niin primitiiviseksi, että ihminen ahdistuu niiden erosta. Siten
sakramentti on kaava, joka suojelee, mutta ei vielä pelasta, kasvun tie on itse
löydettävä, vaarat ja mahdollisuudet.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti