HUIPPU ELOKUVA, MIEKKAILIJA

Nyt kun taas vuotuiset elokuvan Oscarit on jaettu, huomaa miten monta hyvää elokuvaa putoaa ehdokkuuksista pois. Yksi ehdolla olleista oli, ”Miekkailija”, Klaus Härön ohjaama elokuva, mikä on vertaansa vailla, mutta ei päässyt punaiselle matolle. Silti nostaisin sen ehdottomasti tämän vuoden parhaimmaksi elokuvaksi koko maailmassa.

Mitkä ovat amerikkalaisen elokuvien kriteerit, kun parhaiden valinta osuu aina niille; näyttelijäsuoritukset, ohjaus, äänitys, sivuosat ja mitä niitä nyt onkaan? Amerikkalaiset elokuvat kertovat vallasta ja persoonan kehityksestä voiton ja kilpailun kautta, suuruudesta, kuin se olisi identiteettiä, mikä maalle näyttäisi kuuluvan ihmisyydessä ihmisluonteen näkymänä. Elokuvia ei aina oikeastaan voi edes verrata toisiinsa, sillä puhutaan ihan eri asian kuvaamisesta, toisaalta samasta, mutta näkökulma on vallasta ja vallan puuttumisesta.

Kun huippunäyttelijä Leonardo DeCaprio näyttelee, on pääpaino kehonkielen kautta syntyvistä tunteista, kehotunteista. Ne ovat valta-asetelmien merkittävimmät kehokielikuvat, joiden olemus sykähdyttää villeimmätkin ihmiset hurmokseen. Härön elokuva kertoo kuitenkin teemasta, kun ei saa olla olemassa yhteisön jäsenenä. Valta on silloin kaukana. Ja kuitenkin elokuva on niin huimaavalla intensiteetillä tehtyä, että kehonkieli ui näyttelijän ihon alta katsojan kokemukseen, jossa ihokarvat on koko ajan pystyssä, jännite kokemuksessa säilyy viipyilevien tempojen kanssa niin tiiviinä, että pelkistys peilaa sielun läpi hienovaraisemmin kuin todellisessa elämässä.

Suomalaiseenkin elokuviin pesiytynyt amerikkalaistyyli on kiusalliseen levottomuuteen vievä ongelma, mikä tunkee inhon läpäisemänä niin vahvasti torjunnan puolelle, ettei siitä enää voi nauttia. Keho ryöppyää niin paljon voiton, tuskan, vihan, pelon ja kilpailun lävitse mielen maisemissa hyytävällä tavalla, ettei se anna tilaa sielun levätä. Se on olemassa enemmän vallan kautta, kun vastaavasti ”Miekkailija” on olemattomuuden lähteillä ja kuitenkin tunteet on koettavissa niin koskettavasti, ettei tyhjyyttä jää jälkeen.

Näyttää siltä, että ihmiskuva on taiteen saralla osin jäsentymätön, tai se on erittelemätön, ja poliittisista syistä syrjäytetty suuruuden pönkittämiseen, voittajien punaisille matoille.

Raija

ANNA LAPSELLE LAPSUUS

Nukun nykyään hyvin sikeästi, olen virkeä unen jälkeen ja uneni on rentouttavaa. Näen paljon unia, ne ovat lisääntyneet vahvasti iän myötä. Uskon niiden alkuperään, koska ne ovat jo kohtuaikana ihmisellä, kyky mielikuvan syntymiseen, ilman oppia muusta totuudesta. Ne ovat elämän kannalta merkittäviä, suoja terveyteen. Jos ihminen dementoituu, hän menettää tämän kyvyn, ja jää ainoastaan kehoaistimusten varaan, ja tuloksena voi olla ennen aikainen kuolema.

Mielikuvien jatke on leikki. Sitä lapsen pitäisi saada paljon ennen kouluikää, ja sittenkin vielä koko elämän. Sain leikkiä valtavasti lapsuudessa ja niin myös omat lapseni ovat saaneet leikkiä. Leikki on kuvittelua, ja toimii etuaivolohkolla, vaikka sen synnyinsija on mantelitumake, tunnekeskus. Vanhan mallin koulutuksessa me olemme oppineet kuulo- ja näkömuistin kautta muistamaan. Tällöin siihen liittyy vahvasti usko opetettuun. Etuaivolohkolla on pidättyväisyyteen ja hallintaan vaadittava pysähtymisen taito. 6v. iässä lapsi alkaa erotella omaa mielikuvitustaan ja totuutta.

Unissa ihminen käsittelee tunteita, pelkoja, haaveita, uskomuksia ja saa ne miellyttävään järjestykseen, kohtaamiskelpoiseksi. Mieli synnyttää tyydyttyneisyyden tilaa ja antaa voimaa, keho voi hyvin. Jos ihminen harrastaa vain kehollisia aktiviteetteja, uupumus voi vallata ja syntyy loppuun palaminen. Tämänkin olen kokenut keski-iässä. Juuri tuossa vaiheessa kuvittelukykyäni rajoitettiin työn merkeissä runsaasti, uuden synnyttämistä. Kuvittelukyvyssä ennakointi on merkittävää, tavoitteet ja merkityksellisyys toiminnan tarkoituksesta. Merkityksessä on aina kaksi puolta, kohti tulevaisuutta ja menneisyyden kuvat.

Tutkimuksissa on todettu, että myötäelämisen kyky alkaa matkimisesta. Tällöin ihminen havaitsee ja tulkitsee toisen kehon ilmeitä ja viestejä. En ole vakuuttunut, että tämä on paras tie, se voi viedä liialliseen tulkintaan toisen tunteista ja aikeista. Uskon kuvittelukyvyn voimaan synnyttää muistikuva tapahtumasta, jolloin tapahtuman sisältö avaa kärsimyksen kappeleita, surun verhoja. Suru synnyttää kokemukseen tietoisuuden kärsimyksestä, menetyksestä, petoksesta ja hylkäyksestä. Tarina on se, jossa saavutamme kyvyn ymmärtää kärsimyksen viittaa. Itselläni on koulutusta ihmisen tarpeista, mikä helpottaa ja auttaa hahmottamaan menetyksen suuruutta, mihin se kohdistuu ja miten se vaikeuttaa jaksamista. Kuorma voi olla liian raskas. Mieli voi sammua, eikä se jaksa enää tuottaa mielihyvää.

Raija

MAITOLAITURIRAKKAUTTA

Rakkauden huuma on arvaamaton, sitä ei tiedosta, ennen kuin siihen törmää. Jostakin syvältä sielun uumenista alkaa nousta ihastumisen tunteita, ja kuinka ollakaan viisitoista vuotiaan askeleet taivaltavat kohti ihastusta. Yrjö, naapurikylän poika, tuli mopollaan ja olin rakkauden täyttämä. Alkoi syntyä kiintymystä, tunne vietteli ja kohteesta oli otettava selvää, mitä sillä on mielessä, minkälaisia aikeita. Voi sitä viattomuutta ja herkkyyttä, millaisessa valossa sitä kujeilee, ensimmäisen suudelman voimaa, jota pidemmälle ei voi mennä.

Kuinka kauan tuo unelmien voima johdattikaan kulkua elämässäni, vuorovaikutuksen oikeus, johon uskoin, ja mikä vei aina eteenpäin muissa suhteissa. Liian usein todellisuus ihmisten kesken oli puhetta, jossa valta-asema määräsi, miten ajatukseen suhtaudutaan, kieltäen tai hyväksyen. Valitettavan usein puheeseen suhtaudutaan luulon kautta, epäilyn ja kyseenalaistamisen, jolla on tarkoitus kumota toisen näkemys. Mitään vuorovaikutuksesta syntyvää rakennelmaa, johon tieto voisi liittyä, ei ole olemassa, on vain mielen reaktioita, joiden seurauksena tehdään johtopäätöksiä, annetaan sen tehdä päätelmät, omien mieltymysten valossa.

Sitten tulee se tosirakkaus, se jossa aistillisuus on kokonaisuudessaan läsnä, joka vetää intohimon lähteille ja pettymykseen, koska siinä on keskiössä keho, ei enää ne ihanteet, jotka keskustelun avulla avaavat reittejä uusiin näkemyksiin. Oppimisen arvot on ihanteita. Tosirakkaudessa on antauduttu täysiin nautintoihin, jonka voi saavuttaa toisesta, aistien ilolla, on ruokaa, viiniä, liikuntaa ja kulttuuria liiallisena. Tavat nousevat ohjaamaan menoa, sillä nautinto tuo niin suuren voiman, ettei sitä voi hallita. Yksinkertaistaminen on väylä, jossa kanavasta selvitään, se usein valitaan. Tarinoissa on uskomukset, jotka kuvittelemme elämän viisaudeksi, sillä se mitä aistein havaitset, voisi olla totta, mutta se on liian suurta, liian voimakasta, siihen ei luoteta, se ei aina ole kaunista, itsen havaitsemaa.

Unelma ensirakkauden synnyttämästä uinuu jatkuvasti sisälläni ja herättelee etsimään keskustelua, jossa olisi vastauksia ja kysymyksiä elämän oikeudenmukaisuudesta, kunnioituksesta, kuulemisesta ja näkemisestä. Se on sanan äärellä, läsnä ihmisen perusolemuksessa, vailla vaatimuksia toiselle, etsimistä ja löytämistä, kauneinta, jopa pyhää. Mutta se on vain unelma viattomuudesta, valta määrää suurimmaksi osaksi sen, miten toimimme. Tarve toisen ihmisen muuttamiseen.

Raija

TUHOISA SYYLLISYYS

Olen paljon pohtinut syyllisyysproblematiikkaa, kuinka se on yksilöllistä ja kuinka se on rakenteellista yhteisöön kiinnittynyttä tapaa, jossa roolit asettavat normeja, jotka taas synnyttävät syyllisyyden kehiä, kuten roolit; esikoinen, poika, puhuja, äiti, syntipukki, osaaja, kouluttautunut jne. Tällöin valta sinetöityy annettuna ja otettuna.

Näyttää siltä, että yksilöt vapautuvat syyllisyydestään saadessaan sen toisen kontolle.

Joskus opiskeluaikoina joku luennoitsija sanoi, (huippuasiantuntija mielen osalta) että ihminen siirtää omat omantunnon tuskat toisen kannettavaksi. Mutta jotensakin ymmärrän, että omatunto voi syntyä tehdystä teosta ja/tai yliminästä, mikä ohjailee oikeata ja väärää. Juuri tuosta erosta redusoin eron itse tehdyn häpeän ja toisen ihmisen tekemänä syyllistämisestä synnyttämää häpeän vaikutusta. Jos ei ole tehnyt tekoa ja syytetään, häpeä kiertyy tuhoamaan mieltä, mutta tehdyssä omatunto kolkuttaa, ja puhuttelee, jolloin mielen vaikutus voi olla esim. nolostuminen.

Tekemättömässä teossa, missä ajatus ei ole läsnä, tunteita ei synny, ei myöskään yliminä ole läsnä, eikä ihanteet joita pitää oikeana, itse katoaa. Tuntuu varmasti oudolta, miksi erottelen nämä asiat. Minun kokemuksessani on vain yksinkertaisesti tietoisuus siitä, kuinka toimii pakotettu minä ja kuinka toimii vapaa minä, itse tahdottuna ja haluavana. Kun ei ole itse tavoittelemassa eikä haluamassa, itse ei ole paikalla, ja kokemuksessa syntyy vain solujakautumista.

Perheessä voi olla syntipukki, joka joutuu toisen jäsenen vahvan yliminän ihanteen vuoksi kärsimään syytöksiä. Pahimmassa tapauksessa toisen perheen ystävä joutuu sijaiskärsijäksi perhedynamiikan jäljistä. Ikään kuin tiedostamattomat syytökset siirtyvät toisaalle, joita ei osata ratkoa ydinperheessä.

Itse tehdyissä teoissa ja ajatuksissa oma ihanne on vahva tekijä, ja sitä vastaan taistelu on vahingoittavaa. Ahdistuin päiväkodissa lasten huonosta kohtelusta, koska väkivallattomuudesta oli tullut ihanteeni. Moni ei huomaa omaa väkivaltaansa, ja niihin koskeminen nostaa hirmumyrskyn.

Jokseenkin omista kokemuksista johtuen tuntuu siltä, että ulkoa tullut syytös romahduttaa mielen, itse tehdyssä toiminnassa, joka on tavoiteltua voi paremmin käsitellä asiaa itsessä, mutta syyttömänä syytettynä ei mahda mitään. Vastoin ihanteitaan toimiminen on raskasta, ja tuloksena voi syntyä mielen torjuntaa. Omia arvoja vastaan ei voi taistella. Tällöin syyttömänä syytetty on riippuvainen toisten vallasta, taloudesta, asemasta, osallisuuden oikeudesta, itseilmaisusta, sillä niiden ehdot asettaa vallassa oleva. Tällöin menettää perusoikeutensa ihmisyyteen.

Liikaa syyllistynyt ottaa uhrin, jonka hän sitten häpäisee. Onko se sitten luonteenpiirre, vai opittu tapa, on vaikea sanoa. Moni tapa voi olla myötäilevä omiin kehon toimintaedellytyksiin. Antti Eskola on sanonut, että ihmisen luonne on koettua elämää. Ehkä häpäiseminen on nolostuttamisen vahvempi muoto. Häpäisijä voi kokea vapautumista omista tuskistaan, pahimmassa tapauksessa ylistää herraa, ja elää maanisessa tilassa onnellisena. Samainen henkilö voi ylistyksessään hyvinkin kunnioittavasti esim. käydä jotain läheistä tukemassa, mutta läheisten kanssa yhteisörooli ja yhteisödynamiikka ovat pakottavia elementtejä ja ihminen toimii toisen kanssa toisin.

Raija

MIHIN VOI LUOTTAA?

Kun ihminen joutuu pahuuden hampaisiin, sieltä ei juuri nousua ole. Nuorena tyttönä jouduin eräässä työpaikassa johtajan hampaisiin, ja sain tuta siitä rangaistuksia vuosikymmenien päästä yhä uudelleen ja uudelleen. Kun papereihin oli saatu huomautus johtajan voimasta, siihen puututtiin aina ja sitä testattiin, olisinko luottamuksen arvoinen. Vaikka työpaikan kaikki työntekijät allekirjoittivat lausunnon, että käyttäydyn asiallisesti ja teen työni hyvin, negatiivinen tieto oli ja pysyi papereissa ja ison organisaation johto teki lausuntoja sen perusteella.

Voin sanoa, että olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Pahuus on niin vahva tekijä, että sillä pyöritetään tietoa ja ihminen ei ole minkään arvoinen.

Mihin tietoon voi oikeasti luottaa? Mediassa on puutteellista tietoa, sitä on tarkasteltava kriittisesti. Tiede ei ihmisyys kysymyksissä kykene vastaamaan todellisuuteen. On vain teorioita, joita ovat luoneet nk. viisaat miehet. Ihmistä pidetään epäluotettavana, pahana ja itsekkäänä. Kun jouduin raiskatuksi, tieteen ihmiskuva oli se, että olen itse pyrkinyt ja aiheuttanut raiskauksen, eikä kertomuksellani ollut mitään väliä. Mitäs menee kävelemään kadulla tuntemattomalla seudulla tuntemattomien miesten altistamaksi? Kun järkytyin mielestäni, se oli merkki mielikuvituksen liiallisuudesta, ei suinkaan kohtelun aiheuttama järkytys mielessä.

Jos uskot todellisuuteen niin kuin tapahtuu, ja mikä sinua ympäröi, se voidaan muuttaa vallanpitäjien tahdosta. Jos rakastat, rakkaus voi sammua, jos et täytä ehtoja ihanneihmisenä, jota usein rakkaus vaatii ja on. Uskonnot ja usko Jumalaan ei ole koskaan tuonut vastauksia. Tiede toteuttaa yhtälailla uskomuksia.

Minusta on tullut skeptikko. Minulle on tullut liian tärkeäksi totuus, ja sillä ei ole enää arvoa. Olen luopunut, sillä luottamusta ei enää ole. Kaikki on vain kauniita sanoja, ei tekoja. Joku psykiatri sanoi, että ihmisistä 97 % uskoo omiin mielikuviin näkemyksen luomisessa. Luottaminen itseensäkin on vain omalle elämälle luotua.

Raija

KEHITYKSESTÄ JÄLJESSÄ

Paul Tiililä kirjoittaa tänään Aamulehden mielipideosastolla, kuinka vanhukset ovat jäämässä jalkoihin kehityksestä, teknologia pyyhältää ohi suihkukoneen vauhdilla. He, vanhukset, haluaisivat nähdä ihmisiä kasvotusten, kohdata vanhalla mallilla, jos niin sanoisi.

On todella turhauttavaa, kun media hehkuttaa suuria kehityskaaria, kuinka kaikki on nopeaa ja älykästä, kehittynyttä ja parempaa kuin ennen. Kuka uskaltaisi sanoa, että moni asia hoituu hankalammin ja hitaammin. Juuri niin, koska työssä on useimmiten enää alle neljä kymppisiä, jotka eivät aavista vielä, miten koko elämä muuttuu vanhetessa. Kehityksessä on menty taaksepäin ihmisen kohdalla.

Ihminen ei yksinkertaisesti ole kone, joka raksuttaisi älyllään mestarillisesti tuotannon ja voittojen tahdissa. Ihminen tarvitsee aikaa kohtaamiseen. Moni TV-ohjelma on puhekerronnaltaan jo niin nopeaa, ettei ehdi saada selvää sanoista, sitten ne keksivät vielä selkokieliset uutiset meille hitaille. Professori Markku Niemivirta vastasi taannoin, että artikulointi on selvästi heikentynyt nykyopiskelijoilla.

Kun älyteknologia ja tehoajattelu ajetaan tähän pisteeseen, mitä se nykyään on, yhä ongelmallisemmiksi nousevat ihmissuhteet. Koulukiusaaminen on huipussaan, nuoret tarvitsevat kohtaamisiin tunteita. Asenteet ja julkitieto johtaa näkemyksiä, ihmistä ei enää kohdata, tunteet eivät ehdi mukaan kokemukseen. Tilalle tulevat varjotunteet, jotka negatiivisina alkavat johtaa kokemuksiamme, ne seitsemän kuolemansyntiä. Ihminen ei ehdi saada kokemaansa haltuun, tutkia sitä, mitä kokee, vaan sosiaalisen sirkuksen asenteet ja yleinen mielipide tallaa ne piiloon alitajuntaan.

Ihmisoikeudet, ne ovat enemmän kuin someaika mahdollistaa. Me todella tarvitsemme kohtaamisia kasvoista kasvoihin.

Raija

IHASTUTTAVA JA VIHASTUTTAVA SARASVUO

Minullakin on sekä viha että rakkaussuhde Jari Sarasvuohon. Kun lukee kirjan ”Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä” ei voi erehtyä miten lokaa on tullut ja kiitostakin on saatu, Jarin sanomana. Oikeastaan aloin kiinnostua Jarista sen jälkeen, kun hän meni naimisiin Virpin kanssa, sillä Virpi on kotoisin sieltä päin kuin itsekin olen, ja se on myötävaikuttava tekijä, suorastaan sukulaissielu.

Kuuntelen epäsäännöllisesti Yle puheelta Jarin ajatuksia, ja olen lukenut pari kirjaa.

Mielenkiintoista on se, miksi Jari on ärsyttävä monille ihmisille. Hän ei päästä helpolla, mutta hänessä on myös hyvät puolensa, sitä ei sovi kiistäminen.

Jarilla on yhteiskunnallinen rooli ärsyttäjänä. Hänen täytyy olla sitä, että ärsyke voisi synnyttää uusia ajatuksia ihmisissä, se laittaa tutkimaan, selventämään omia ajatuksia, ymmärtämään asioiden eri puolia, vastakkaisuuksia, ulottuvuuksia, pintaa ja syvyyttä, kokonaisuutta. Silloin (minun antamani) rooli tulee täytetyksi. Maailma on täynnä totuuksia, eikä Jari pyri väittämään omaansa ainoaksi, hän antaa tilaa muille ja kestää kriittisyyttä. Hänellä on parkkiintunut nahka, jos välillä voimatkin ovat vähissä.

En uskaltaisi kirjoittaa niin vahvasti, ellen luottaisi hänen kykyynsä kestää kritiikkiä, kuten edellisessä blokissani valotan ihmiskuvan näkemyksestä.

Suomi tarvitsee keskustelukulttuuria, ja siihen tarvitaan vahvaa mielipideärsykettä. Ei nuo niin kovasti viihteen puolella ammattiviihdyttäjät paljon anna, samat naamat päivästä toiseen. Televisiossa piiri pieni pyörii. Suomi täytyy saada nousuun myös henkisellä puolella. Kekkosen aika on mennyt.

Raija

MIESLUONNE JA HYBRIS

Maailma on kirjoitettu mieskulttuurin näkökulmasta. Sarasvuo kirjoittaa kirjassaan ”Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä”, kuinka hän eräässä valmennussessiossa kutsuu lavalle esiintymispelkoisen naisen, ja on sitä mieltä, että häpeä hävitetään nolostuttamalla. Loppuhuipentumana Jari pyytää naista tarttumaan nänneihin, ja suoltamaan erikielistä tekstiä. Jarin näkemys on, että nainen on halunnut esiintymään, ettei kukaan muu pääsisi ja että pelon takana on seksuaalisuuden takautuma, josta pääsee eroon nousemalla ”seksuaalisuudessaan pinnalle, tullen esiin huutaen”.  (tämä tulkintani). Ylimielisyys voi olla hävitettävissä nolostumalla, kuten hybriksen määritelmää voisi avata Wikipedian kautta.

On erittäin vaarallista tulkita toisen puolesta asioita, erityisesti tunteita, sillä kaikkien persoonallisuudet ovat erilaisia.

Opiskeluaikoina luennoitsijana oli syrjäytymisen tutkija, joka oli elänyt kadulla syrjäytyneiden kanssa, ja tehnyt havaintoja syrjäytyneiden käyttäytymisestä toisiaan kohtaan ja tullut siihen tulokseen, että nokkimisjärjestys on sielläkin vallalla. Entäpä, jos näitä olisi tutkittu naisten keskuudessa, niiden hiljaisten, jotka ovat lakanneet puhumasta, vetäytyneet syrjään. Tutkimuksissa usein tulee esiin ne, joilla on pyrkimystä valtaan, näkymisen ja voittamisen tarve. Ylipäätänsä usein tieteessä ihmiskuva on seksuaalilähtöinen ja mieskulttuurin tuottama.

Häpeä eroaa ulkoa häväistynä ja itse aiheutettuna, ja on ne ovat täysin erilaisia. Halun ja tahdon jälkeinen olotila on nolostuminen, mutta kun toinen tulkitsee toisen haluavan ja halua ei olekaan, muisti hajoaa, itse ei ole paikalla. Muistan yhden tilanteen elämässäni, jossa halusin vajota suohon, kun ajattelin kiihkeästi erään miehen kohdalla, ”jos hän pyytäisi sänkyyn, olisin heti valmis”, ja mies alkoi tuijottaa minua läpi. Häpesin itseäni niin, että halusin kadota maan päältä. Se olikin ainoa paha häpeän tunne elämässäni, pieniä on kyllä ollut, mutta ulkoa häpäisyjä on tullut runsaammin, ja sen jälkiseurauksena muisti hajoaa täysin, ajatuksia ei saa kokoon, eikä tunnetta esiin.

Olin kaksi kesää kesäteatterissa näyttelemässä pois esiintymispelkoa. Uskon sen parantuneen juuri muistiharjoitusten vuoksi. Roolissa mielikuvaa on pidettävä pysyvänä lyhytaikaisessa muistissa esiintymisen ajan, kun on ensin oppinut vuorosanat. Tämä auttaa mielikuvien syöksyssä jälkeenpäin ottamaan ne haltuun, ja kun sen on tehnyt tuhansia kertoja harjoituksessa, lopulta harjoitus on tuottanut kyvyn saada muistikuvat hallintaan. Tämä ei vie kykyä vapauteen ja luovuuteen, kuten usein väitetään, sillä ne syntyvät lopputuloksena. Luovuuden prosessi on kolmiosainen, myyttinen, prosessi ja tulos. Tulosta käsitellään, ei luovaa tilaa.

Nuo hybrispersoonallisuusteoriat ovat monelle syrjitylle tuhon aiheuttajia. Lukematon määrä avuntarvitsijoita joutuu yhä vaikeampiin ongelmiin, kun avunantajat eivät kuule heidän kipuaan ja taustalla on juuri teoria ihmisen itsekkyydestä. Omaa kärsimystäni ei kuunneltu ammatti-ihmisten taholta, enkä saanut tukea. Niinpä ongelma vaikeutui vuosikymmenien ajaksi, niin, että lopulta vain vetäydyin täysin pois ihmisten keskuudesta ja rukoilin illat kuolemaa.

Raija

KÄÄNNETTY MIELI

Luen parhaillaan erään julkkiksen kirjaa, jossa hän kuvailee menestyksen salaisuuksia. Ja se menestys on rahaa ja maallista rikkautta. Surullisinta tässä kohutussa kirjassa on se, että kirjan päähenkilö ymmärtää oppivansa nöyryytyksen kautta kovaksi pojaksi, joka työllään ja sitkeydellään haalii voittoja. Ylimielisyys itseen nähden on merkittävää.

Niin kuin tunne-elämässä, myös mielessä on käänteinen puoli, jossa on toiston elementit läsnä. Osittain toistaminen on tärkeää oppimiselle, mutta liiallisuudessaan se vie päin helvettiä. Tästä mainio esimerkki on ”Hamstraajat”, jossa henkilö kerää ja kerää tavaraa, haalii itselleen vaikka mitä, kuin turvakseen ympärilleen kasapäin törkyä, josta ei voi luopua.

Pääsääntöisesti maksulliset naiset ovat ensin veljiensä ja isänsä raiskaamia, jotka sitten kiristettyinä toistavat pakotettuna raiskausta, alistuvat raiskaajien tahtoon. Ihmisen oma tahto katoaa, ja pelko ja kauhu ajavat toistamaan toisten käskyä. Kauhu on ajanut mielen taululle toistokuvaan, ja omia sisäisiä mielikuvia ei synny, jossa henkilö ratkaisisi ongelmaa. Shokkivaihe voi kestää useista päivistä vuosiin, ja ellei henkilö saa tukea, hän voi menettää kykynsä omaan mielihyvään. Ruoka ei maistu millekään, sitä vaan kauhotaan suuhun.

Kasvatuksessa tehdään usein se virhe, ettei lapsi saa itse kokea valintaa, vaan vanhemmat määräävät ja valitsevat lasten puolesta. Osin se kuuluukin vanhemman tehtävään, mutta ei aina ja joka asiassa. Joskus jopa niinkin pitkälle, että ammatti on vanhempien painostuksen alla syntynyt. Näistä toisto-oppimisista voi kehittyä liian hyvä muisti, mikä vain toteuttaa opitun toistoina. Ihminen ei koe mielihyvää ilon tasolla, itsensä toteuttamisena.

Toisto-opeilla on taustalla pääsääntöisesti väkivalta, jossa muisti on kuin seinällä kehomuistina, jonka toteuttaa, vaikeimmissa tapauksissa se on käänteinen refleksi, kääntynyt mieli. Toisto-oppimisen konteksti mielessä ei ole luonnon mukainen, jossa yksilön mielikuva syntyisi muutamaksi sekunniksi lyhytaikaiseen muistiin ja siirtyisi siitä pitkäaikaiseen muistiin, vaan yksilö vaan tuijottaa kuvaa ja toistaa, uusia mielikuvia ei juuri synny.

Raija

ALKOHOLILLA HOIDETTU

Kokoomuksen Jaana Pelkonen sekä terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori keskustelivat ajankohtaisessa ohjelmassa Suomen alkoholipolitiikasta. Jaana halusi alkoholin kauppoihin, prof. ei ollut samaa mieltä. Alkoholin käyttö on monimutkaisempi ongelma kuin vapaan oston vaikute. Alkoholi on monen miehen, jos naisenkin mielenterveyshoitoa. Vapaasti virtaava alkoholi ei auta pakkomielteeseen ja alitajunnan riivaukseen, jos ei liika kontrollikaan helpota tilannetta.

Jokseenkin minusta on alkanut tuntua, että ihmisen mieltä ja tunteita hoidetaan syrjään toiminnalla ja/tai kulttuurilla, sitä ei uskalleta kohdata, eikä erotella lähtökohdiltaan erilaisiksi ja tuloksiltaan erinäköisiksi. Ei se tietenkään helppoa ole, mutta sen kuvaaminen, nimeäminen ja analysointi auttavat ymmärtämään sitä ja selkeyttävät tunnekieltä. Tärkeintä lienee ydinminän löytäminen ja egoon katsominen ikään kuin sosiaalisuuden kontekstissa.

Nyt varmaan sohaisen kulttuurin pyhimpään, kun sanon, että monet tunteita aktivoivat ja mieltä kohentavat toiminnat saattavat sulkea tunteet pois, ja/tai vyöryttävät niitä liikaa. Meille on ikään kuin kehittynyt tunteita manipuloiva kulttuuri. Onko itsestään selvää, että musiikki esim. auttaa tunteiden kokemisessa ja niiden selkeydessä? Kyllä se aktivoi, niin myös urheilu. Kehotunteet nousevat pintaan urheilun ja voiton riemussa, ja endorfiinit virtaavat suonissa kuin itse kokisi, tuoden hyvää oloa. Mutta sisälle voi jäädä ydinminän kokemus, ja se ei ole sama kuin ulkoa aktivoitu. Ydin minän tunteet nousevat itsestä, joidenkin mukaan seksuaalisuudesta,(Freud) minä väitän, että vuorovaikutuksesta toiseen ihmiseen, siitä vilpittömän katseen muistosta, tai kosketuksen lempeydestä, jossa sai olla oma itsensä hyväksyttynä ja rakastettuna.

Ydinminän oleellisin olemus on ihailussa, jossa ei vielä ole tahdonlaista halua. Kun arvot ja valta eivät ole vielä muokkaamassa ajattelua, me kohtaamisessa säilytämme aidon ihailun toista kohtaan ja siitä syntyy myös kunnioitus.

Yhteiskunnallisen minuuden, eli egon, mikä on syntynyt realismin kompromissina, tunnekokemus on sosiaalisen vallan syövyttämää ja ryöpyttämää, se rooli, jonka me tarvitsemme suojaksi, mutta joka voi jäädä päälle, ja ydinminä hukkuu, kun riennämme asiasta toiseen vauhdilla.

Toimintojen aistimuskokemukset kehoaistimuksina voivat kiertyä ja jäädä kehontuntemusten vangiksi, musiikki voi suoda vain tunteen nousun, mikä saattaa viedä hurmokseen. Mutta ydinminään syntyvän kokemuksen ydin on ilo, joka syntyy itsenä olemisessa. Aktivoivat elementit ulkoa tulevina voivat edesauttaa tunteiden kokemiseen, ja sitä kautta niiden aukaisuun ja itsen aktivoitumiseen. Itsenä olemisessa ilon tuo uuden mielikuvan syntyminen ärsykkeen seurauksena, ja aukaisee myös alitajunnan pakkomielteitä, jotka laittavat juomaan ja saamaan alkoholilla jännitteen purkautumisen aikaan. Koska sen jännitteen luo juuri oman ihanteen ja realismin ristiriita.

Raija

PELON PEITTÄMÄT

Maailma makaa mielikuvien varassa, niihin nojataan, ja ne ovat totuuden synonyymeina, mutta yhtäkaikki, niiden taakse kätkeytyy viheliäinen maailma, jossa kärsijöinä usein ovat viattomat. Ongelmallisinta on se, että monet ammatti-ihmiset uskovat näihin vääristyneisiin mielikuviin ja ovat mukana syrjittyjen uhraamisessa.

Problematiikan ydin näyttäisi yksipuolisesti tarkasteltuna olevan tunteensiirrossa eli ammattikielellä transferenssista. Yksilö siirtää tunnekokemuksensa toiseen, erityisesti lapsuudesta tulevat kokemukset. Freud rakensi tunteensiirrosta teorian, mikä todistaisi tyttären ihastumisen isäänsä, ja pojan äitiinsä seksuaalisen virityksen lumoissa. Itse en ole kokenut tällaista isäni suhteen, vaan kunnioitus ja tottelu olivat sanallisessa kontekstissa.

Taustalla on myös ikiaikaiset uskomukset, myytti Narkissoksesta ja Oidipuksesta, joihin kansa uskoi kuin puujumalaan. Narkissos rakastui itseensä, mutta tarkemmin ajateltuna pelikuvaansa, joka oli heijastus. Oidipus nai äitinsä ja tappoi isänsä kateuden ja intohimon ajamana tietämättään, eli tunne tuli tiedostamattomasta.

Piispa Kari Mäkinen puhui joulun jälkeen vaietuista asioista, niistä, jotka eivät näy ulospäin, jotka salataan, ja joissa häpeällä kuristetaan toisia hengiltä sulkien pois ryhmästä, syyllistämällä.

Ongelmien analyysit ovat kietoutuneet liiallisesti henkilöihin persoonallisuuden valossa, kun sen juuret voivat olla väkivallassa. Väkivalta on se, mikä salataan. Jouduin päiväkodeissa vainottujen listalle, kun puutuin väkivaltaan. Minun persoonasta etsittiin vikaa, ja olihan se minussa, minä oireilin, kun väkivaltaa esiintyi ja hyväksyttiin. Kehoni käpristeli, ja se on mielenterveyshäiriö, ei sentään saa reagoida, jos tapetaan ihminen. Yhdessä tapauksessa vaadin palaveria, kun lapsi söi huolimattoman valvonnan vuoksi kiellettyä ruoka-ainetta, ja meni anafylaktiseen shokkiin. Hengenmeno oli lähellä, mutta ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ei haluttu ryhtyä.

Nuo edellä mainitut myytit ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi ja vanhempia on syytetty kohtuuttomasti. Ja mikä pahinta, syyttömiä vanhempia, jotka ovat voineet tehdä jonkin pienen virheen, mutta väkivalta on ollut muualla, esim. luokkakaverissa. Lapsi on tuonut esiin peiteltynä väkivallan vanhemman pienestä suuttumuksesta, kun ei ole uskaltanut kertoa väkivallasta koulussa. Totta on myös se, että perheessä toinen tai kumpikin vanhempi voi harrastaa väkivaltaa, ja syytön toinen joutuu ahdistuksen ja syyllisyyden todistuskappaleeksi, usein se turvallinen.

Tunteen siirtoa tapahtuu, mutta se ei aina ole varsinainen villakoiran ydin, vaan väkivalta, johon pitää puuttua. Kun tavan pulliaiset ja ammatti-ihmisetkin ymmärtävät satunnaiset suuttumukset totuudeksi, ja näkevät kokonaisuuden niiden kautta, ja nimeävät sen persoonallisuushäiriöksi, on kysymys uhraamisesta, ei ammattiosaamisesta. Jotkut lääkärit syyllistyvät vieläkin tähän ja eivät ymmärrä psyyken peilaamista ja peittelyä, vaan kumartavat yhteisövaltaa, joksi se lopulta muuttuu mielipiteiden kautta.

Suuri määrä ihmisiä joutuu mielenterveydestään lomalle, juuri näiden ongelmien vuoksi. Hajalle revityt psyyket eivät saa apua, koska väkivaltaa ja huonoa kohtelua ei haluta tunnustaa. Itse asiassa pitäisi uskaltaa myös kyseenalaistaa transfer, sillä kaikkea ei voi laittaa tunteiden piikkiin. Väkivalta itsessään aiheuttaa kauhua ja se tunkeutuu käytökseen pelkona, mikä hajottaa psyykeä, eikä kaikkea tarvitse psykologisoida persoonallisuushäiriöksi.

Raija

SIELUN SYVÄNTEISSÄ

Minuuden prinsiipit ja opitut olemukset eivät ole aina helppoja hahmottaa. Itselleni on ollut vaikea ymmärtää psykologisia näkemyksiä, joissa ihminen on aina tietoinen ja tahtova olento. Olen elänyt niin paljon tahdottomana aikaa, jolloin vain puolustuksellinen psyyken pommitus on ollut läsnä väkivallan seurauksena, että näen näiden teorioiden ongelmana sen, että ne ovat hyväosaisten kokemaa, pääsääntöisesti miesten, jotka ovat olleet vallan kahvassa.

Freud jakaa minän kolmeen osaan, YLIMINÄ ullakkokomerona(tavoitteet ja ihanteet), MINÄ keskikerroksena(realismi) ja SE kellarina/alitajuntana(vietit ja vaistot). Lisäksi Freud jakaa minän tiedostamattomaan ja tietoiseen. Freudin mukaan alitajunta on tiedostamattomassa. Alitajunta on syntynyt yhteiskunnan normeista, jossa kielletyt ja torjutut kokemukset ja näkemykset sijaitsee. Minulle alitajunta ja tiedostamaton ovat eri asioita. En ole kuitenkaan Freudin asiantuntija.

Minun tiedostamattomaan kuuluvat esim. unet. Vaikka unissa on oman historian kuvat, niissä on symbolinen merkitys, joka kertoo yksilölle kokemuksen merkityksen toisenlaisessa valossa kuin kuulijalle, mielikuvayhteyteen oman ajatuksen kanssa tulkitsemisessa. Tiedostamaton on ikään kuin vapaana aina ja alitajunta on kontekstissa yhteiskunnan arvoihin. Usein kuulee sanottavan, että alitajunnasta löytyy luovat prosessit, mutta mielestäni se on silloin vain normien purkutalkoita.

Tiedostamattoman olemassaolo on minulle myös periaate kysymys. Se on ikään kuin puhdas ja vilpitön, eikä siellä ole meille valmiina annettuja tapahtumia, ei myöskään synnillistä pahaa valmiina. Siellä ei vaikuta geenit omine tahtoineen, ei alitajunta eikä ylitajunta, ne ovat tahdottomia ja suunnittelemattomia. Jotensakin se on ehkä minulle myös kristinopin perimää viattomuudesta. Synnillinen pahuus on tunteiden kieltämisestä ja torjumisesta syntynyt varjo, jonka kehittää kaltoin kohtelu ja vääryys, mikä valmistuu sieluksi. Sielu voi kehittyä vahvaksi ja pahuudeksi, joka ottaa vallan ajattelun suuntauksissa ja on ikään kuin itsellinen toimija. Siksi kunnioitus on minulle äärimmäisen tärkeä arvo.

Jotenkin se ajatus, että ihmisellä on toivoa yksilönä, ja mahdollisuus olla muuta kuin ympäristö sanelee, on myös yksilönoikeuksien siivittämää. Tulla ja olla yksilöksi itseydessä uutta synnyttävänä on mielen ravintoa, jolloin yksilö jaksaa uskoa itseensä, se antaa voimaa ja itsetuntoa. Mikään minä tai itse ei ole määriteltyä, vaan itseksi tullaan koko ajan. Tunteiden vapaus, ilo ja elämänleikki vapauttavat negatiivisesta sielusta, jotka ovat lapsen kykyjä luontaisesti.

Raija

TABUT JA PYHÄ

Haluaisin keskustella Jari Sarasvuon kanssa tästä aiheesta. Viime maanantain luento Yle Puheella oli sen verran kiinnostava, että se täytyy kuunnella vielä uudestaan, tabujen alkuperä ja vielä käydä jatkokurssilla Areenassa. Pyhän ja arjen suhdetta opiskelin perusopinnoissa, mutta niin kuin se on, vasta käytännössä ymmärtää teorian syvät juuret.

Tabu on siis jotain sellaista, että sen juuret on ravinnossa ja sen saastaisuudessa; kaikkiruokaisuudessa, josta syntyy syvällisiä inhon reaktioita ihmisiin kasviruoka-ajan jälkeisessä kehityksessä. Sen jälkeen ne siirtyvät sitten kyseiseen ilmiöön, josta tehdään halveksittavaa. Kuten esim. teurastaja tekee jonkun iljettävän rituaalin teurastuksessaan, niin teurastajien ammattiryhmä joutuu alhaisimpaan kastiin, inhokkeihin, jolloin avioliittokin puretaan, ettei ylemmässä kastissa oleva saastuisi.

Tabu siis suojaa pyhää estäen hyväksymästä epäpyhää. Niin, tämä on siis antropologiaa ja miksei totta, mutta omissa opinnoissa se tuli hieman erilaisena esiin, taikauskon jumalista.

Itselleni pyhäksi on tullut avioliitto ja perhe. Se ilmeisesti liittyi siihen, että rakastuessani koin jotain niin hyvää, jota en ollut ennen kokenut, että siitä tuli jotensakin henkisesti nostattava tila, kurkotus korkeammalle.

Mutta voisiko olla niin, että lapsi on jotakin niin pyhää ja vilpitöntä, etteivät uskomukset ole saastuttaneet vielä mieltä. Esim. Sarasvuon kertoma tarina lemmikkikoiran syömisestä nosti tabua esiin, sehän olisi sopimatonta. Mutta miten kokisi lapsi, voisiko hän syödä koiran, jonka kanssa on syntynyt välittämisen tunteita, tai ylipäätänsä tunteita. Onko kaikilla mahdollista tulla niin näkemisen lähelle tutkiessaan itseään, ettei pelko peitä tunteita? Kun muistelen lapsuuttani (minä olen maalaistalon tyttö, ei kun isäni)siellä teurastettiin sikoja, ja vasikoita pöydän antimiksi. Se oli niin rutiinia, ja toisaalta brutaalia, ettei sitä halunnut ajatella, eikä tuntea siitä mitään, sen kielsi ajatuksissa.

Jokseenkin olen päätymässä siihen, että ihmisen, itsen ja toisen näkeminen ja tunteminen, ajattelu ja pyhyys vaativat tunteiden tunnistamisen ja tulemisen, niiden esiin tulon mahdollisuuden ja jos pelot ovat voimakkaita, ne eivät tule esiin, syväsyntyiset tunteet.  Pyhyydessä on jotakin lapsenomaisen vilpitöntä, ei vielä inhoa, ja lapsi voi kokea kiintymyksen ja välittämisen tunteita, ja tuo antropologian väite on kulttuurinen, eli kehittynyt ilmiö.

Lapsi voi tietenkin myös kiintyä ja tulla riippuvaiseksi niin tuosta pyhyyden kokemisen tunteesta, että esim. kiintyy koiraan liikaa ja ei luovu millään, jäänyt kiinni siihen norsuun, eli alitajuntaan, josta Sarasvuo puhuu. Ratsastaja, eli järki ei pääse toimimaan, psyyke orjuuttaa.

Mielestäni pyhyyteen liittyy arvot, jotka ovat sakramentaalisia, eli niillä katsotaan säilytettävän elämässä hyvää, sellaista, joka on ihmiselle hyväksi hänen kasvussaan ihmisenä. Inho on psyyken prinsiippi. Tunteet siis liiallisina voivat viedä niin primitiiviseksi, että ihminen ahdistuu niiden erosta. Siten sakramentti on kaava, joka suojelee, mutta ei vielä pelasta, kasvun tie on itse löydettävä, vaarat ja mahdollisuudet.

Raija