ILOJA, SURUJA JA VAKAVUUTTA

Varhaislapsuuteni oli ilon, naurun, surun, jos vakavuudenkin aikaa. En osannut surra materiaalista köyhyyttä, vaikka juoksin silloin tällöin naapurista leipää, munia ja maitoa lainaan. Viisikymmentä luku oli monissa paikossa hyvin köyhää, sodan jälkeinen aika, tavaraa ei ollut saatavilla. Ei meidän perheen tulot olisi riittäneet moniinkaan hankintoihin, isä kävi metsätöissä, äiti hoiti kotia ja synnytti lapsia. Monet sisareni muistaa erilaisena lapsuuden, mikä on kaikille totta, me näemme ja kiinnostumme eri asioista. Mutta joskus joku sisar kertoo eri tavoin asiaa kuin toisena kertana, siis lienee kysymys siitä, että oma elämäntilanne vaikuttaa muistamiseen.

Jokaisella meillä on ainutlaatuinen kiinnostus ja innostus asioihin niin lapsuudessa kuin aikuisuudessa. Minulle syvimpiä ilon kokemuksia synnytti oppimisen ilo, oivallukset, muisti, ilmaisu, ja kaikki mikä liittyi ihmisenä kasvamiseen. Siksi kai olen ajautunut kasvatusalalle ammatissani. Joku sisaristani oli hyvin toiminnallinen, juoksi aamutuimaan marjaan, pojat veistelivät puu-ukkoja, kalastivat ja tekivät metsässä hommia isän kanssa. Me leikimme lääkäriä, vaikka en ollut koskaan käynyt lääkärissä, mutta naapurin tytöt toivat leikin loitsuineen yläaittaan, sammakonkudut parantamaan ja loitsut ilmoille.

Sisäinen iloni oppimisessa on johtanut minua koko elämän ajan eteenpäin menossa. Uskoin itseeni, ja usein olinkin luokan priimus. Mutta masennuksen aikana, jolloin oppiminen ei onnistunut, ilo katosi ja muisti reistaili. Tuotin vaan runsaasti tekstiä opinnoissani opettajien rasitukseksi.

Kaikki nuo elämän kolhut ovat opettaneet lähestymään niin kutsuttua minuutta, itseyttä, sielua, mieltä, kieltä ja sosiaalisuutta niiden konteksteissa. Meidän kaikkien täytyy vaellella erilaisissa kokemuksissa löytääksemme eri puolia itsestämme. Joskus kolmikymppisenä minulla oli vahvimmillaan aisti-ilot, keholliset kokemukset, ja nautinnot niistä. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt kuin hetkellisesti, ja sitä oli aina uusittava. Tarvitsin pysyvämpää ja sieluni ravitsevampaa, ja se oli oppimisen ilo.

Joskus käy niin, että ihminen jämähtää aistikokemusten nautintoihin. Kaikki on vaan niin kaunista ja ihanaa, vaikka se ei todellisuudessa ole sitä, vaikka ihminen uskoo niin. Ulkopuolelta voi nähdä, että ihminen tekee pahaa, on välittämättä muista, nauttii vaan itsekkäästi olostaan, mutta kieltää koskaan tekevänsä mitään pahaa, sillä hän kuvittelee olevansa hyvä. Silloin ihmisen syyllisyys kaivautuu sieluun ja alkaa heijastella omaa oloaan toisen ihmiseen, näkee ehkä muut pahana, ja sulkee ne pois elämästään, ettei kohtaisi omaa pahuuttaan.

En ole löytänyt muuta keinoa liiallisen hauskuuden ja aistinautintojen harhaisesta pois pääsemisestä kuin sisäisen minuuden, tunteet ja kokevan itsen, jossa terve syyllisyys tuo rauhan, kun se on todellista. Omista rikoksen tekemisistä syyttömyyden kokeminen tuhoaa ihmistä, jos se siirretään toiseen ihmiseen, tai vaikka Jeesus kantaa syyllisyyden. Joskus emme ymmärrä tekohetkellä tekevämme väärin, ja se tulee ilmi myöhemmin, ja silloinkin syyllisyys tulee esiin. Oman syyllisyytensä vuoksi toisia syyllistävä ihminen ilmoittaa toiselle, että hänen ajatuksensa ja kokemuksensa ovat harhaa, mikä on yleistä ihmisten kesken.

Elämä tulee vakavaksi silloin, kun tajuaa, että menettää ihmisoikeutensa, kun surfailemme kiitotietä pitkin elämässämme, toteutamme yksipuolisesti minuutta. Olen jopa sitä mieltä, että monet mielen sairaudet johtuvat tästä. Tehokkuus ajaa meidät yksipuolisuuteen, ja kun tunne-elämä ei kerkeä mukaan, me suoritamme, palamme loppuun ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Tunteet ovat aina ensimmäisenä ihmisen oppimisessa ja ymmärryksen syntymisessä, jos jätämme ne taakse, unohdamme ja kilpailemme vain suorituksista, me rikkoudumme ihmisenä. Jo Freud sanoi aikoinaan, unohda tunteet, niin tulevat niin voimakkaiksi, että siirtelet vuoria. Tunteiden hoito on jokapäiväistä, niitä ei voi siirtää muualle, ne tuovat oppimisen, ne tuovat ilon, ne tuovat voiman, kun ne virtaavat tasaisesti.

Raija