tiistai 30. joulukuuta 2014
PAKKOROOLIT
Yhteisöissä on aina rooleja, tiedostamattomia, tietoisia, otettuja, annettuja, virallisia ja pakkorooleja. Rooli voi olla sekä suoja että surma. Harva ihminen on todellisesti, aidosti ja syvästi oma itsensä, vaikka haluaakin olla ja uskoa niin. Rooli on opittua ja huomaamatta sisäistynyttä, josta käsin voi ajatteluaan ohjata ja se ohjautuu, tahdommepa sitä tai emme. On äidin rooli, isän, lapsen, syntipukin, voittajan, ihannoidun ja luotettavan ymv.
Olen sitä mieltä, että roolit voivat estää hyvää vuorovaikutusta. Kaikkitietävän rooli perheessä estää tiedon vaikutukseen ymmärtää asioista ja löytää niihin perustelut. Jos joukon tietävin ilmoittaa aina oikean laidan ilman perusteluja, syntyy uskomus, eikä kuulija aina itse ymmärrä, mitä ja miksi mitäkin tapahtuu, sen syitä ja seurauksia. Joskus on hyvä vain totella, sillä kaikkea emme voi tietää. Tottelevaisuus ei saisi viedä itsenäistä ajattelua, kykyä olla ja tulla ihmiseksi.
Avioliitto tuhoutuu usein roolien vaikutuksesta. Kun jompi kumpi pitää vahvemman roolia, toinen voi alistua liikaa ja itsenäinen olo murentuu. Toki on elämässä tarpeen olle vahva joissakin tilanteissa, jos toinen on heikoilla. Mutta muuttuessaan pakkorooleiksi nämä murentavat ihmisenä olemista, vastuun ottamista, oppimista, ymmärrystä ja jos muutakin tietoista itseohjautuvuutta.
Rooleissa on myös mukavaa. On kivaa olla keittiömestari, autonkorjaaja ja lumiauraaja. On jotakin mitä osaa. Pääsääntöisesti ongelmaksi muodostuu juuri se, että toinen määrittää toisen osaamisen ja ymmärryksen. Siihen tulisi olla lupa vain koulutetuilla opettajilla. Mutta perheissä, yhdistyksissä, työpaikoilla ja muissa vastaavissa yhteisöissä arvosteluvaltaa käytetään sumeilematta. Se tuhoaa yhteisöissä luottamuksen ja turvallisuuden, ja antaa vain minimaalisen osaamisen tulla mahdolliseksi, sillä valitettavan usein näemme toisen huononpana kuin itsemme ja suomme hänelle osaamista vain minimaalisilla tehtävillä.
Tämä nyt oli tätä minun rationaalista minääni. En halunnut ollenkaan huomioida, kuinka tunteet ohjaavat meitä, luovat uskomuksia, ja luuloja, jotka muuttuvat asenteiksi, eikä kyetä selvittämään eikä tutkimaan asioiden todellista laitaa. Nuo piilorooolit kuljettavat meitä kohtaamisissa, ne sanattomat viestit, jotka olivat läsnä vuorovaikutuksissa perheissä, koululuokissa ja ystäväpiireissä. Ne, jotka jäykistävät ja pysäyttävät ajatukset ennakkoluulotaudiksi.
Raija
lauantai 27. joulukuuta 2014
DEMENTOITUMISTA
Tein lopputyön opiskellessani dementoitunieden viriketoiminnasta. Minua on kiehtonut ihmisen muisti ja mieli, tunteet ja kieli koko aikuisikäni. Niinpä tutkielmassani mieli nousikin vahvasti esiin. Miten ihminen virittyy, aktivoituu ja missä nuo kiinnostuksen kohteet muistissa näyttäytyy? Mielen toiminnassa näyttäytyy symbolinen kieli ja kuvat. Tutkielmassani jaoin minän eri osiin; kehollinen, reaali, ja ihanteet. Tein leikekirjan, jossa näitä ajan ilmiöitä oli esillä ja mittasin, kuinka missäkin osiossa muistia tuli esiin, nousiko tunteita pintaan. Tulos oli yllättävä, muistia syntyi runsaasti.
Gerontologian professori Antti Hervonen kirjoittaa jossakin oppikirjassa, että muistissa täytyy olla jatkuvaa liikennettä. Amerikassa on tutkittu, että vilkas sosiaalinen toiminta ehkäisee Alzheimerin taudin etenemistä. Maatiloilla käytettyjen lannotteiden joku viljaan valkuaista lisäävä kemiallinen tuote synnyttää vyyhtimäistä valkuaissolurykelmää aivoihin, mikä estää sitten synapsien toimintaa, tuon muistin kulkureitin. Moni asia vaikuttaa muistiin.
Arkisesti ajattelen, että vaikeneminen on yksi muistia häiritsevä tekijä. Jos olossaan voi vain keskittyä hiljaisuuteen, ja se on pääsääntöistä, ei liikennettä synny synapseissa. Nainen vaietkoon seurakunnassa, ei ole niin hyvä ohje. Jatkuva sanojen pulputtaminen ei sekään voi olla hyväksi, ja voi tuottaa vain samaa toistavaa tekstiä.
Entä ne odotukset. Kun odotetaan kaunista käytöstä, hyvää tarinaa ja miellyttäviä kasvoja saattaa muisti urautua tietyille poluille ja eksyä. Ehkä on hyvä sietää rosoisempaa elämää. Muistan hyvin ajan, jolloin odotuksiin oli ladattu kauniita ja miellyttäviä juttuja niin ympäristön taholta kuin itsenikin, tarvitsin mielllyttävää päästäkseni pois kauhusta. Kehitin itseäni tarinan kertojaksi, ja tuolloin huomasin, että tarinat eivät jääneetkään muistiin kovin hyvin. Ikään kuin tarina oli valheellista elämää, jossa piti sievistellä. Parempi siis havaita todellisesti.
En ole oikeastaan koskaan uskonut muistin toiminnassa liikunnan vaikutukseen ainakaan vahvasti. Itselläni muisti toimii parhaiten ajattelua kehittämällä. Poikani sanoi jouluna, että minulla on erikoinen sanakieli. No, niin kai se sitten on. Pohdinkin niin erikoisia asioita, ettei se kovin yksinkertaisesti aukea.
Harjoittelua se on tämä elämä ja vain harvat pääsevät todellisuuden ytimeen, jos pääsevät sittenkään. Jatkuva muutos on elämän tosiasioita. Mutta sydän pysyy paikallaan, aivotkin on tietynlaisten ehtojen toimintavalmiudessa, vain kuvat vaihtelevat.
Raija
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
HUOLTEN PAINAMA
Joskus puhelimeni soi kiivaasti kesken sikeimmän uneni. Silloin tiedän, että eräs henkilö soittaa surujensa keskeltä. Hän on huolissaan läheisestään, joka on ollut pitkään mielisairaalassa. Hän on joutunut oman miehensä raiskaamaksi tuhansia kertoja. Hänen lapsensa on huostaanotettu, sillä hän on ollut raiskauksien vuoksi sekavassa mielentilassa. Isä on saanut huoltajuuden, esittänyt mallikansalaista virkaihmisten silmissä. Tämä on tätä päivää Ruotsissa. Tapasin äidin kesällä hänen vieraillessaan Suomessa. Kohtasin hänen vapinansa, pelkonsa ja pakenemisensa. Kun hän ei uskaltanut enää olla läsnä ihmisten keskellä.
Tiedän, että hänen ystävänsä on taistellut hänen puolesta aina korkeimpia hallintoelimiä myöten tulematta kuulluksi. Kuka näitä heitteille jätettyjä oikein puolustaa? Ei kukaan, sanoisin. Silloin kun virkamiehet näkevät vain asioiden tuloksen, rikkoutuneen ihmisen, eivätkä syitä, on turha puhua mistään ihmisen hyvästä hoivasta.
Lääketieteessä on syöpä, mikä vaatisi perusteellisen remontin. Ihmistä, potilasta ei todellisesti kuulla, hänen kertomustaan pidetään valheena ja keksittynä, jonka on luoneet omat pelot tai toiveet. Mitkään ihmisoikeudet eivät suojaa mielenterveydestään murtuneita, julmuuden kohteeksi joutuneita ihmisiä. Ihminen on diagnoosi.
Ei ole liikaa vaadittu ihmisoikeuksia, joilla voisi turvata ihmisen kuulemista. On kuin lääketiede eläisi itsetarkoituksellista elämää, jossa oireet kannattelevat hoitoja ja lopulta hoitoa ei olekaan ihmisen hyväksi. Lääketeollisuus kasvattaa kukkaroaan roimasti. Mitä enemmän kunnat ja valtio ottavat holhousta ja kontrollia ihmisen elämästä, sitä kauemmas kaikkoaa totuus. Eivät edes läheiset pääse auttamaan.
Joku päivä sitten vierailulla ollut tuttavani kertoi, kuinka kunnajohtaja oli pitänyt puhuttelun pilkun väärästä paikasta toimintasuunnitelmassa. Järjettömät vastuut toisten elämästä tuo paineita, jossa järki jättää, heittää tunkiolle koko ihmisen. Ihmiset on vain numeroita paperilla, eikä kukaan välitä. Ihminen on unohtunut, eikä sitä asiaa helpota uusi sote-järjestelmä. Yhä kauemmas joutuvat ihmiset hyvästä hoivasta.
Raija
perjantai 19. joulukuuta 2014
VIATTOMUUS
Viattomuus on kuin aate vapaudesta, se voi syntyä ja/tai
olla syntymättä. Se ei ole persoonallisuudessa valmiina kuin ei myöskään pahuus,
ne ovat syntyviä ominaisuuksia, jossa ihmiselle luodaan mahdollisuus toteuttaa
hyvää taikka pahaa, ja/tai eri asioissa molempia. Jos mietimme kunnioittamista, se on läsnäolossa
syntyvää. Toki voimme pokkuroida, olla hiljaa, kumartaa, ylistää ja tehdä jos
jonkinmoisia temppuja, jotka tietysti on tarpeellisia järjestyksen
saavuttamiseksi, mutta nyt haluan puhua aidosta ihmisyydestä, välittämisestä ja
kunnioituksesta, mikä synnyttää luottamusta ja turvaa, kiintymystä ja
arvostusta.
Viattomuus on suhde. Se syntyy äidin, isän ja/tai hoitajan
ja lapsen välille syntyvästä katseesta, huomioimisesta ja odotuksesta; siinä on
läsnä kunnioitus, kosketus/koskemattomuus, herkkyys ja avoimuus. Ne tunteet,
jotka syntyvät siinä tilassa lapsessa itsessään ja hoivaajassa, ovat lapselle
peili. Lapsi ei tunnista alkuun omaa sisäistä tilaansa, vaan hän pelkää tunteita,
jotka syntyvät vuorovaikutuksessa. Niinpä lähihoivaaja tuo omalla vastareaktiolla
kohtaamiseen lapselle tietoisuutta olotilasta. Hoivaaja viestii vapaudellaan ja
aitoudellaan turvaa sekä luottamusta, niin että lapsi voi viattomasti antaa
sisäisten kokemusten tulla esiin. Hoivaaja antaa voimaa ja jakaa kokemuksen.
Pelot kannetaan yhdessä, hoivaaja on kuin säkki, joka ottaa kantaakseen lapsen
liiallisiksi kokemat taakat, joita ei jaksa kantaa.
Ihmistieteissä ihmiskuva on ollut pitkään omnipotenssia
julistava. Lapsi on kuvattu itsekkääksi, liiallista halua ja tahtoa uhkuvaksi,
jota on pitänyt rajoittaa jopa julmasti. Lasta ei ole kasvatettu avoimeksi ja kunnioittavaksi,
vaan pelkääväksi sekä tuomitsevan omantunnon omaavaksi. Yhä enemmän on tietoa lapsen sisäisen maailman
kehityksistä, sen psykologisista lainalaisuuksista, viattomuuteen ja aitouteen
pyrkivästä näkemyksestä, sisäisestä minuudesta, mikä on alkuun kovin hauras. Ehkä
tulevaisuudessa saamme paremmin kirjoitettua tekstiä asiasta. Itse ihastuin
aikoinaan YK:n lapsiasiantuntijan, professori Tuula Tammisen kirjaan, ”Olipa
kerran lapsi”.
Rankaisevilla ja tuomitsevilla suhteilla on luotu ihmisyys,
mikä voi sulkea sisäisen lapsen kokemukset tavoittamattomiin. Se voi viedä myös
myönteisen kehityksen, sillä kaikki alkaa tunteiden sisäisestä viestistä, halu
tietoon ja tahtoon. Noita viestejä on kutsuttu vieteiksi, joilla pyritään
tavoitteisiin ja jopa mysteerisiksi vaistoiksi, jotka ovat lihasaistimuksesta
syntyneitä, ja ne nähdään geenipohjaisena. Nämäkin voi nähdä mahdollisuutena,
joissa voimme oppia itsestämme. Sitomalla liiallisesti viestejä tahtoon ja
haluun, voi mieleen kehittyä aggressio, joka nousee ylimieliseksi johtajaksi
estämään aitoutta ja sisäisiä viestejä.
Ehkä on aika puhua ihmisyydestä, mikä on mahdollisuus ja
sulkea pois lukitsevat, tuomitsevat ja sisäiseen vankilaan sinetöidyt ihmiskuvat.
Hyvää ja Rauhallista joulua teille kaikille ja onnea
vuodelle 2015
Raija
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
RAKKAUTTA, ILOA, NAURUA JA KOMIIKKAA
Rakkautta julistetaan jokainen joulu, se on elämän eliksiiriä, jota saa etsiä ja punnita jokainen päivä. Mistä kaikesta rakkaudessa on kysymys? Sitä ei kai tiedä kukaan aukottomasti, enkä minäkään ala sitä määrittelemään, sen verran vaikeasta asiasta on kysymys, siihen mahtuu kokonainen maailma.
Olen perusteellinen ja tunnollinen ihminen, joskus rasitukseen asti. Ennen kuin aloin kirjoittamaan, puhuin muille ajatuksiani, nyt heidät on onneksi armahdettu siitä paineesta, ja kolkuttelen näppäimistöä saadakseni ajatukseni ymmärrettäväksi. Onneksi te voitte valita, luetteko tekstejäni.
Kun olin lapsi, muistan kuinka sanat maistuivat milloin suolaiselta, milloin karvaalta, ja joskus makoisaltakin. Aistimukset olivat niin vahvoja, että sanan synnyttäminen toi lihakseen värinän, jossa makuaisti nautiskeli syntyneestä nesteestä. Niistä alkoi kertyä omia aistimuskokemuksia lihasmuistiin ja niihin värittyi kuulemisessa omaa kokemusta. Mutta ennen kuin kaikki nämä opetetut asiat merkityksineen sukelsi syviin mielen ihastuksien ja vihastuksien meriin, oli kohtulaisen aika, jossa oli jo paljon oppia.
Uskon, että komiikan juuret on kohtuaikaisessa lihasjännitteessä. Ammattilaiset puhuvat asiaa oman tutkitun aiheen tiimoilta, arvojen ristiriidoista sattumien sekoituksessa, minä olen joutunut ja saanut tutkia juuriani syvältä kehosta ja muistiini on tullut kokemuksia, joita sitten kirjailen sanoiksi. Pilkattuna olen siis taantunut lapsen tasolle ja se on vienyt voimalliseen keskittymiseen itsessä, virheiden vuoksi rangaistuksia välttääkseen, ja kehomuisti on tuonut esille muistoja. Uskon, että ensimmäiset komiikan elkeet on satunnaisuudessa, töyssyt kohdussa, jolloin lihas jännittyy sen puolustautuessa, syntyy värinää ja sen seurauksena lihas laukeaa/avautuu pois jännitteestä. Kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, suu avautuu kehoavautumisen myötä ja pikkuhiljaa syntyy naurua, ja nauru onkin alkuun lihasvärinää.
Syntymän jälkeen lapselle havaitseminen ja aistiminen on ihme, ne synnyttää iloa. Hän haltioituu, ihailee, innostuu, kiinnostuu, kiintyy ja on valmiina kohtaamisessa iloitsemaan havaitsemastaan. Tämä ihmislapsen myötäsyntyinen kyky on kuin oppikirjan aakkoset. Kohtaamisiin toivoisi jäävän tämän ihmeen, jossa ihastuminen tuo ilon, myötäelämisen ja empatian, siltä pohjalta kuin on sen onnistumisena kokenut itsessään. Negatiivisia kokemuksiakin on, mutta positiivisuus on se voima, jonka turvin eteenpäin meno suunnistaa. Negatiivisuudella ja tuomitsemisella on kasvatettu vihan kansakunnat, nyt olisi aika luottaa ihmieiden voimaan ja lapsen kykyyn nauttia ympäristöstään, iloita toisistaan, ehkä siinä on kaikkein voimallisin rakastamisen kyky.
Raija
maanantai 15. joulukuuta 2014
MENNEISYYDEN MUISTAMINEN
Ihminen, joka ei muista historiaansa, on tuomittu toistamaan sitä, sanoi joku viisas joskus, lähteestä kiistellään, kuka alkuperäisesti. Itse koen menneisyyden muistot rikastuttavina ja ymmärrystä lisäävinä. Tosin joskus kysyn, miksi esim. unessa tietty paikka tulee säännöllisesti unimaisemaan. Minulla se on kansakoulun piha, ja siellä uudemman ajan ihmiset vaikuttavat. Unissa menneisyys näyttäytyy menetyksien ja saavutettujen asioiden taustana, tehden parantamista ja uusimista asioihin.
Pidän luovuutta tärkeänä, ihmisen kykyä uusintaa kokemuksiaan, löytää niistä eri puolia, ymmärtää taustoja, syitä ja seurauksia, toisten ajatuksen juoksua ja heidän tavoitteitaan sekä päämääriään. Elämäni on opettanut, että harvalla on puhtaat jauhot pussissa.
Minun suurin ihanteeni on vapaus. Kun luovuus voi syntyä sekä vapaudesta, että hybriksestä sen oikeutusta kannattaa tarkastella."Hybris, muinaiskreikaksi loukkaus, tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistääkseen uhriaan, tarkoituksena siten ylentää itseään, Lainaus Wikipedialta"
Itse pidän luovuuden lähdettä synnynäisenä ja unet on niiden alkuperää, jo kohtuaikana esiintyviä. Siis voisi ajatella, että on menneisyydestä kumpuavaa luovuutta, vallantahdon ilmentymässä esiintyvää ja uutta tulevaisuuteen tähtäävää. Uneni on auttaneet menneisyyden korjaamista paremmaksi, kestävämmäksi mielen kantaa. Vallan avulla luovia ratkaisuja tekevät käyttävät enemmän rakenteellisia keinoja, hierarkkisen aseman oikeutta, ja usein omistamisen oikeutta. Unet on syväsyntyisiä, ja voisi kuvitella, että ne syntyvät mantelitumakkeessa limbisellä aivoalueella ja kuvantavat muistista etuaivolohkolta. Kun unessa päästään syvälle vapauteen, tunne-elämä tuottaa uusia kuvia, sekä syvällä aivoissa että etuaivolohkolla vanhoja tietoisia hallitun mielen alueella ja siinä tilassa on kontrolloimatonta vapautta olla oma itsensä vapaana.
Unet ovatkin ihmisen parasta mielen hoivaa. Joskus ne on painajaismaisia, ja voivat tuoda pelkoja esiin, jolloin päiväkontrollissa estetään niiden esiintymistä ja kohtaamista. Kun traumani olivat pahoja, näin julmia unia, ja halusin muistaa ne, ja myöhemmin näiden korjaus alkoi ja unista tuli jopa ratkiriemukkaita. Unien suojaaminen on sekä kehonterveyden kannalta rentouttavaa ja tervehdyttävää, mutta myös vapauden säilyttämiseksi tuiki tärkeää. Näin säilytetään myös kokonaisvaltaisesti elävä ihmisyys, syvien- ja pintavesien katsastelija.
Raija
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
AIVOT KARTALLA
Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta saa sielulleen vahingon, sanotaan. Sielu tarkoittaa minulle tunteita, olen oppinut sen jostakin oppikirjasta. Jotensakin uskon, että tunteiden väärinkäsittely voi johtaa eriytyneeseen tunnekokemukseen, mikä on tunteiden kieltämisen ja/tai syyllistämisen seurausta, ja jonka pitimenä on pelko, ja jota sieluksi voidaan kutsua. Aivokarttani on luottamuksesta syntynyttä hyvää toimintaa ja pelosta syntynyttä vääristynyttä toimintaa. Toiminta näyttäytyy niissä kummassakin erilaisena ja tuo erilaisen tuloksen käyttäytymiseen.
Erilaisista mielen kokemuksista käytetään erilaisia termejä, joita on vaikeaa joskus ymmärtää, mutta toisaalta, kun niitä on erilaisia, voi valita itselleen sopivan aivokartastaan. Pelkoa täytyy oppia kohtaamaan ja saada se jotenkin kohtuullisesti hallintaan. Se onnistuu, jos se on kutakuinkin normaalia, mutta jos se on järkyttänyt mielen vapinaan, hallinta voi olla mahdotonta. Itse koin vahvan järkytyksen nuorena, ja se nousi pintaan posttraumaatisina reaktioina, kun väkivaltaa esiintyi, melkein viisikymmentä vuotta sitten. Niiden jäljet näkyvät vieläkin. Järkytys uusiintui, kun perusoikeudet itsemääräytymiseen ympäristön taholta vallan väärinkäyttönä riistettiin, pelolla, uhkilla ja rangaistuksilla, viemällä kaikki turva ja luottamus elämään. Sydän oireili. Rankaisu tuli siitä, jos sanoin mielipiteen, sillä minut oli tuomittu arvottomien karsinaan.
Arvoissamme tunteet eivät ole korkealle noterattuja. Kun saamme sydänkohtauksen, siihen suhtaudutaan tietyllä kunnioituksella, vaikka sydänkohtauksen on voinut laukaista tunneahdistus. Mieluummin kuitenkin puhumme lihaksen heikkoudesta kuin ahdistuksesta. Sisäelimet ovat kuitenkin hyvin sidoksissa aivojen toimintaan.
Tuo pelon kautta kehittynyt "ylösnoussut" kehomieli on usein aistimustuntemusten taustalla. Aistit on yliaktivaatiossa ja syntyy sisältäpäin työntyvinä elämyksiä, jotka ovat jatkuvassa virrassa mielikuvien uusimiseen nähden. Ne ovat ikään kuin itsetoistoa, jossa halutaan omanlaista, oman näköistä uudelleen. Aivokartalla ne ovat tummanpunaisia verisuonia, jotka pullistelevat pelon voimasta yliaktivaatiossa. Pelkomielikuvat synnyttävät itsestään uusia mielikuvia, yliaiastillisuutta, mikä synnyttää seksuaalista jännitettä omaan kehoon.
Turva ja luottamus tuo erilaisen aivotoiminnan. Aistimukset ovat vapaita ja havaitseminen on todellisuuteen perustuvana kuultua ja nähtyä, sanat merkityksineen tulee kuulluksi oikein, ja se mitä tapahtuu, kuvastuu aisteista sellaisena kuin se on. Aivot työskentelevät niin, että ne voitelevat elimistölle hyvää toimintaa aineenvaihduntana. Ihmisestä tulee itseohjautuva, kun halu ja tahto on aitoa ilman pelkoa. Minuus alkaa kehittyä valitsevaksi eikä mieli pakota pakkovalintoihin, tieto saa tilaa.
Herran pelko on viisauden alku, tuo sanonta johtaa usein elämänfilosofiaa. Minulle se on ollut helvetti, joka on taannut vain valtaapitäville oikeuksia.
Raija
perjantai 12. joulukuuta 2014
TARINAN TAKANA
Minua on harmittanut aikuisikäni se, ettei Jeesuksen elämän kuvaamisessa osata tuoda esiin yhteisöllistä tuomitsemisongelmaa. Jeesuksesta on tehty vastoin Jeesuksen omaa tahtoa palvottu Jumalan poika.
Kun elämää elää vain tulevaisuuden ajatukset mielessä, ne syntyvät etuaivolohkolla ja ovat enemmän järjellisesti, sanallisesti ja uskonomaisesti syntyviä sekä esiintyviä. Ne on ylistystä, julkihurraamista, brändäämistä, tarinoita ja jalat irti maasta huumaa. Ne eivät kosketa limbistä syvällä aivoissa olevaa tunnekeskusta, vaan hylkivät sitä. Hylkimisen seurauksena syntyy käänteisilmiö, se heijastaa itsensä näkyväksi johonkin kohteeseen, ja usein se on toinen ihminen.
Kaikkina aikoina, koko elämäni ajan olen nähnyt sen, että tarinan kertojat pärjäävät parhaiten. Tarinaa tarvitaan elämään, se on oppimisen tiellä apuväline, vähemmänkin voisi käyttää, suullinen puhe vaikuttaa enemmän limbiseen. Jo lapsuusaikana näin kuinka opettajat uskoivat kertojaan, joka pelasti itsensä ja syyllisti muita teoistaan. Lapsuudessa sen ymmärtää, mutta aikuisena toivoisi jo tervettä syyllisyyttä. Pelastuskertomus on kuin syvintä ihmisen katharsista, se on perusongelma ihmisyydessä, syyllisyyden ajamaa piinaa, jossa ei osata antaa armoa itselle eikä muille. Pelastuskertomuksen kertojat ovat usein yhteisön uskotuin porukka, ikään kuin kuvitellaan, että moraali säilyisi tätä kautta, mutta siitä syntyykin viattomia uhreja.
Miksi olemme yhä vain viehättyneitä kauniisiin tarinoihin, luomme puhdasta maailmankuvaa itsellemme? Emme tahdo kokea syyllisyyttä, vaan Jeesus antaa syntimme anteeksi. Hurmioelämässä eläminen kyllä synnyttää kehoelämyksiä, aistimusta, josta syntyy mielihyvää, mutta ne eivät ole tunteita, viestejä, jotka kertoisivat kokemuksestamme. Tuo tunneviesti on kokemuksesta syntynyttä välittämistä ja/tai välinpitämättömyyttä, jonka tarkoituksena on jakaminen, eläytyminen ja empatia.
Tuomarit asettavat ehtoja yhteisöissä, ilmoittavat oikean ja väärän, mitä saa puhua ja mistä pitää vaieta. Tuomiot annetaan ihmisille kuin tuomioistuimissa. Vahvassa tiedossa ja ammatillisuudessa ei tarvita moralismia. Hyvässä tiedossa on alku ja juuri, perusteltua toimintaa ja loogisuutta, jossa pyritään mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Moralismi kukkii ja synnyttää uhreja, jotka joutuvat häpeän kantajaksi. Jeesus joutui häpeän kantajaksi yhteisömurhassa. Melkein jokaisessa yhteisössä olen nähnyt tämän tapahtuvan. Uhri nääntyy taakan alle ja syrjäytyy, jää yksin.
Armoa itselle ja muille, sitä toivoisi, mutta heikomman puolustaja voi joutua itse mestauslavalle. Tarina voi olla tosi tai epätosi. Ihmisten käyttäytyminen kertoo paljon, kun sitä oppii lukemaan kokemusten valossa asettumatta itse tuomarin rooliin. Käyttäytymistä tulkitaan helposti väärin.
Raija
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
EI KUKKO KÄSKIEN LAULA
Tuo vanha sanonta pitänee paikkansa. Liian usein kuulee ohjeistusta keskittymisestä ja harjoittelemisen tärkeydestä ulkoaohjauksena, mikä ei tietenkään saa jäädä pois kokonaan. Kehotukset kertaantuvat ja lopputulos on se, ettei se sittenkään onnistu. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Keskittymisessä ihmiselle syntyy ja hän luo hahmon ja mielikuvan sekä kinesteettisessä lihasmuistissa, että kuulo- ja näkömuistissa, sanasta ja kuvasta, ja myös mielikuvan tunnekokemuksesta. Näitä ei synny, ellei yksilölle synny kuvaa tietoisuuteen, eli ymmärrys näiden kokemuksista merkityksineen synnyttää näkemyksen, joka luo toiminnan punaisen langan, alun, toiminnan ja lopun. Ihmisen täytyy itse rakentaa tietoisuuteensa kokemuksistaan näkemys, ymmärrys syntyy ensin ja sitten vasta keskittyminen. Keskittymistä ei synny, jos ei ymmärrys ole ensin asiasta. Ulkoapäin liiallisesti syötetyt ohjeet voivat jopa estää ymmärryksen syntyä. Staattiseen harjoitukseen voi mennä aikaa, ennen kuin harjoitus tuottaa kehonkuvan, mielikuvan ja/tai muistikuvan sekä kehotietoisuuteen, että muistiin ajattelu/tunnetasolla.
Jos yksilö ohjautuu ainoastaan tunnekokemuksista mielikuvien kautta toimintaan, pelko saattaa olla johtamassa tunnekokemusta, mikä on lapsuuden vahva kokemus ja keskittyminen on mahdotonta, kun tunne hajottaa muistia. Tunnekokemuksen haltuunotto on tärkeimpiä kasvatuksen ja opetuksen tavoitteita menettämättä tunteiden oikeutta viestintuojina.
Alkujaan ajatuksille on motorinen perusta, ensin karkemotorinen liike, josta hienomotorinen seuraus, joiden seurauksena ajattelu aktivoituu. Kaikkien syvimmällä on ensin tunne, mikä on tiedostamattomasta syntynyttä, ei vielä muistin tavoitettavissa oleva usein myyttinen hahmo, mikä tarpeeksi usein toistuessaan synnyttää pysyvän muistijäljen.
Meillä on kulttuurissamme liikaa ulkoaohjauksen menetelmiä. Koulutuksemme tuo sanallista pakkopullaa, mikä ei tuota tulosta. Yksilöiltä sammuu halu ja tahto, koska aktivaatio ja virittyminen lähtee motivaatiosta, ja motivaatio on taas virittymisestä syntyvää tahtoa ja tavoitetta, se on innostusta ja ihastusta, kiinnostusta kohteeseen. Tälle kaikelle tulee antaa aikaa, mieltymyksen syntymiseen. Tunneviestit on tärkeitä näiden ohjautumisessa, niitä yksilö kuuntelee itsessään. Jos ne viestivät toisin kuin ohjaus, yksilö alkaa vastustaa niitä, koska ei kestä liiallista ristiriitaa, se luo liikaa jännitettä. Sopiva määrän jännitettä syntyy tavoitteen ja toiminnan ristiriidasta. Hyvin harjoiteltu on opittua ja automatisoitunutta. Järjettömät pelot ja uhkat synnyttävät aina liikaa jännitettä, mikä tuo levottomuuden. Turva ja luottamus ovat tärkeitä tukipylväitä kasvussa.
Ihminen tarvitsee harjoittelua ja keskittymistä, mutta sen täytyy tapahtua ihmisen itsensä ratkaisuna, tahtona ja haluna. Ketään ei tule pakottaa käskien, matkiminen on kaksi vuotiaan kehitystasoa.
Raija
tiistai 9. joulukuuta 2014
HENKILÖVERTAILUT
Itsenäisyyspäiviin iskostuu markkinahenkisyyttä kuin tavaratoreille. Kenellä kaunein puku, kuka kiinnostavin. Helvetti soikoon, kun minusta kaikki ihmiset on kiinnostavia, kauniita ja mielenkiintoisia. Tuo ihmisten vertailu kertoo jostakin menneen ajan ulkopuolisuuden tarkkailusta ja huomion kiinnittämisestä epäoleelliseen. Tällöin esim. ihmisen luonnetta mitattiin kallon muodosta, pitkät oli älykkäitä, lyhytsormiset vähä-älyisiä, kauniit miellyttäviä jne. Missikisat onkin jäänne ihmisten vertailusta.
Media on vertailun mestari, siellä kilpailu paikasta auringossa kuivattaa heikommat versot, näkyvyys ja näyttävyys vie sisällön ja asian hengen. Journalismissa totuus ja puoluettomuus on toivottavaa, mutta myyntiä hamutessa nämä pyhät arvot väistyvät.
Yhteisön rauhaa rakentaa se, että osataan erottaa persoonat ja teot. Vaikka persoona on tekijä, silti voi arvostaa henkilöä ja teossa tarkastella tulosta, jonka teko synnyttää.
Oikeastaan jos tarkemmin ajatellaan, on aikamoinen häväistys itsenäisyyspäivälle kiinnittää huomio ulkoisiin seikkoihin, ja ihmisten näköisyyteen, kun meidän itsenäisyytemme tuo oikeudet ihmisyyteen, kansalaisuuteen ja vapauteen.
Liittyykö ulkoapäin tarkastelu sitten aatemaailmaan, käskyihin sekä kontrolliin, ja onko se armeijan näkemys. Suomen armeijassa henki on uskonnollismielinen. Usko on siivittänyt talvisotaamme, tunnukset on uskoon liittyviä ulkoisia merkkejä myöten. Niin kauan kuin uskomme on ulkoisten tunnusten kumartamista, olemme ajautuneet uskossamme ulkokultaisuuteen.
Itsenäisyys valintoihin, vapauteen ja ihmisyyteen on arvokas oikeus. Markkinahenkisyys ihmisten kohtaamisessa on ihmisen aliarvostamista. Kunnioitus on valan arvoista, jota pitää vaalia säilyttääksemme ihmisyytemme oppivana ja kasvavana olentona.
No tulipas moralistinen, ei ole paras päiväni tänään.
Raija
maanantai 8. joulukuuta 2014
KIVIKKOISET MIESTEN TIET
Liian usein nuoret miehet sortuvat alkoholin kosteille poluille menettäen elämästä otteen. Olen seurannut erään kunnan alkoholipolitiikkaa, alkoholistien tukea ja turvaa, sekä hoitoon ohjausta, koska satun tuntemaan henkilöt, jotka ovat tuupertuneet lopulliseen uneen kadulle.
Poikia kasvatetaan usein urheiksi ja sankareiksi monissa kodeissa, myös koulutuksessa ja päiväkodeissa odotukset ovat erilaisia kuin tytöillä. Pojilta odotetaan liikaa, se voi käydä liian raskaaksi. Edm. paikkakunta on maataloustyökeskeinen, eikä miehillä ole paljonkaan harrastus mahdollisuutta. 50-luvulla ei ollut muuta kuin metsästys ja kalastus näille pojille, mikä sekin hyvä harrastus, mutta vahvistaa enemmän henkilön saalistusta kuin herkkää sielua, jos he vaikka olisivat halunneet viulistiksi. Kylän kermaan kuuluvat nuorukaiset saavat huomattavasti tukea omille urheiluharrastuksille esikuvaan viittaavilla maininnoilla, kun köyhät saavat tyytyä tyhjään.
Olen kummastellut kunnan toimia alkoholisoituneisiin. Suomen rikkaimpiin kuuluva kunta ei panosta näihin. Sen sijaan alkoholipolitiikasta vastaavat lautakunnan jäsenet kulkevat koulutuksissa hotellimatkoineen, eikä tiedosta tunnu olevan mitään hyötyä alkon alle tuupertuneilla.
Kevyemmin. Tuo jo nelikymppisenä poismennyt poika oli samassa koulussa kuin minäkin. Maatalon poikien tapaan hän oli hyvin omatoiminen, sitä odotettiin, ja piti pärjätä. Niinpä hän kymmenen vanhana otti isänsä mopon, ja ajeli sillä kouluun. Opettaja ilmoitti, että hän saa jälki-istuntoa, jos vielä tulee mopolla. Seuraava aamu koitti ja opettaja kysyi pojalta, "Tulitko mopolla" ja poika vastasi. "En tullut, tulin hevosella"
Muistan nämä pojat inhimillisinä ja aitoina, heiltä puuttui vain se tuki, mitä nuori tarvitsee ohjautuakseen elämässä kantavien toimien piiriin. Vielä yhteiskunta ei osaa tukea näitä avuttomia, on liian paljon tuomitsevia asenteita, välinpitämättömyyttä ja suorastaan tukijoiden oman egon pönkittämistä.
Raija
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
ARKIHUOLESI KAIKKI HEITÄ
En tiedä, onko tuo otsikko yhtään sopiva mitä kirjoitan ja mikä on laulun sanoma. Olen ollut viimeisinä päivinä kireä ja ahdistunut. Kaikkien paineiden keskellä pienetkin asiat alkaa ärsyttää. Eilen meinasin ajaa tytön auton lyhtypylvääseen, kun oli etsimässä kolmannen kaupan edessä oliko se auki, kuka tietää ennen kuin kantapään kautta alle sadan neliön kaupat. Jääkaapissa oli vain valo, remontin vuoksi oli järjestettävä tavaroita, eikä kauppaan halunnut välillä lähteä.
Paineet vaikutti uniin. Näin painajaisia, että psykiatrit veivät minut kidususkammioihin ja testasivat olenko terve, kun koneet hakkasivat päätä. Kävin vanhoissa työpaikoissa, joissa myös kidutettiin, vietiin pilvenpiirtäjään, koska pelkäsin korkeita paikkoja.
Aiheuttiko remonttipaineet ärsyyntymistä, sitä on vaikea sanoa, vai syntyikö minun toiveeni ja todellisuuden välille ristiriita, painekin ahdistaa, ja se kuuluu siihen? Joku kirjoitti twiitin köyhyyden ihanuudesta, kuinka se toi mahtavia kokemuksia elämän menoon. Se hänelle suotakoon, jos on liiallisen rikkauden keskellä, tavaroiden tukahduttamana, on varmasti ihanaa löytää jotakin muuta, välittäviä ihmisiä ja kertakaikkisesti vain kuulemaan tai näkemään jotakin uutta näkökulmaa.
Minulle köyhyys muistutti siitä, kuinka heikko ravinto toi pitkäaikaisia sairauksia, yhteiskouluun ei voinut mennä pitkän matkan päähän, kun ei ollut varaa kustantaa kyytejä ja muita kuluja. Lapseni nauravat sitä ainutta keltaista vilttiä, jota säilytän varastossa, perintöäni, kun viisitoista vuotiaana lähdin tienamaan leipää pääkaupunkiin. Kun on lapsesta saakka joutunut liian kovalla työllä hankkimaan kaikki, siinä helposti huomaamatta tekeekin sitten liian paljon töitä, loppuun palaa, yrittää ja kestää liikaa. Liiallisen työn määrän huomasin erään papin ihmettelevästä katseesta, kun vedin pulkassa kahta poikaani, olalla joulukuusi, ja käsissä kaksi kauppakassia. Samainen pappi tuli joskus ovelleni, ja hänen kasvoistaan aloin muistaa menneisyyden traumaani. Kannatti tulla lähetyspapin Australiasta saakka Suomeen.
Eräs twitterseuraajani ei ole vastannut koskaan, kun olen kommentoinut hänen näkemyksiään. Hän on professori ja varmasti yli pilvenpiirtäjääkin minua viisaampi, mitä typeriä kyselen. Hän oli linkittänyt artikkelin, jossa puhuttiin mielen torjunnasta, onko torjuntaa, siis sitä, että ihminen siirtää epämiellyttävät asiat alitajuntaan tietoisesti, ja ei muistaisi siten asioita. Sitä tiede ei ole pystynyt todistamaan. No, torjuin ylpeyteni, ja seuraan häntä silti, vaikka turhamaisuuteni synnyttikin ajatuksen hänen hylkäämisestään. Minun mielestä muisti voi pettää, osittua ja hävitäkin. Minulla meni 20v.kun pääsin sellaiseen turvaan, että saatoin muistaa rikoksen, joka minulle tehtiin. Jos toin asian esille, rankaisu oli julma, ja häpäisyä päälle. Työpaikoilla minua on rankaistu pienistäkin virheistä, kuten esim. rumasti kirjoitettu lääkäriaika allakkaan, kostona siitä, että olen puuttunut lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Olen ollut koko elämäni yhteisön määräämässä vankilassa, suljettuna osallisuudesta, kun puhun asioista, jotka on tabuja.
Sanokoon professori mitä tahansa, muisti voi piiloutua, kun raipat iskevät kehoon. Minun kohdallani muisti hukkui ja tukehtui täysin, kun ajatukset hajosivat mielen murtuessä, kauhun iskiessä ajatuksiin ja tunteisiin.
Raija
tiistai 2. joulukuuta 2014
VALHEEN PALJASTUS
Tukimusten mukaan ihminen havaitsee toisen käyttäytymisen perusteella ulkoisesta kehonkielestä 70 - 90 % ihmisen ajatuksista ja tunteista, tahdosta ja halusta. Loppujen lopuksi ihminen havaitsee omia sisäisiä tuntemuksiaan toisesta. Sanakielellä on kuin onkin kovin pieni vaikutus. Itselleni kyllä on jäänyt sanat hyvin mieleen, eli minulla on kuulomuisti vahva. Myös näkömuistini on vahvaa. Kuitenkin muistissa näkyy myös valikointia, muistiin jää se mitä haluan havaita, joskin on tapahtumia, jotka on jääneet erityisen hyvin mieleen. Tutkimusten mukaan harvoin tapahtuneet asiat jäävät parhaiten mieleen. Tavallinen ja toistuva turruttaa.
Minuun on vaikuttanut paljon mielen ja tunteiden toiminnat, siksi olen havainnoinut niitä paljon, ja ulkopuolisena tarkkaillut ympäristöä aika lailla tarkkaan, liikaakin. Tieteellinen tieto on ollut minulle ahminnan kohteena koko aikuisikäni.
Joskus muutama vuosi sitten joku poliisiammattikorkeakoulun johtaja kirjoitti artikkelin valheen paljastuskoneen luotettavuudesta. Ihminen alkaa hikoilla, tärisee ja sydän lyö kiivaammin, kun hän valehtelee, väitti artikkeli. Vihastuin tuon epäilyvainon tuottamasta päätelmästä ja annoin palaa palautepostina.
Erilaisten tunnereaktioiden alkuperä voi olla hyvinkin erilainen ja yksilöllinen. Itselläni häpeä tuotti vapinaa, hikoilua ja levottomuutta, niinpä auktoriteettien määräykset saivat pelon voiman liikkeelle, koska niiden voima oli alistanut minut helvettiin. Kyllä valhekin sitä tuotti, mutta erityisen kipeästi ja vahvasti se tuli esiin häpeässä. Nämä häpeätapahtumat olivat julmän väkivallan seurausta. Minua oli rankaistu niin häväisten totuuden puhumisesta, että häpeä vei koko kehoni epäilyttävältä näyttävään käytökseen. Häpeä on asia, mikä toi minuuteen vaurioita. Kun ihminen haluaa olla rehellinen ja pyrkii ihanteidensa mukaiseen käytökseen, mutta ei voi toimia niin rankaisujen vuoksi, hän joutuu häpeään itsensä olemassaolosta. Häpeä kohdistuu persoonaan, syyllisyys tekoon (Ben Malinen, Häpeän monet kasvot).
Tuo ihmisten havainnointi on kovin köykäinen peruste etsiä totuutta, emme ole ihmisinä kovinkaan hyviä havainnoinnissa. Pelkoni ja häpeäni sai aikaan vain lisäää epäilyä. Kyllä luottamusta täytyy olla kohtuullisesti ja tervettä epäilyä, mutta ei sokeaa luuloa. Vallan avulla voidaan tuhota monen ihmisen elämä, uskoen tietävänsä totuuden. Jonkin asteista luottamusta täytyy olla. Vääryys tapahtuu, kun ulkopuolinen luo tapahtumasta muistikuvan, vaikka ei ole ollut paikallakaan.
Raija
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
MIELEN VAHVISTAMINEN MURTUMISESSA
Mieli on kaksipuoleinen, mielialat voivat vaihdella päivittäin ja mieli murtua. Itse olen kokenut puolitoista vuosikymmentä sitten syvän masennuksen. Sitä ennen täyden romahduksen, saman verran aikaa masennuksesta taaksepäin. Ajattelen aika lailla teknisesti, ja mielen kauneuden tai rumuudenkin ymmärrän enemmän pintapuolisena. Öljyvärimaalausta harrastin, ja se osin aktivoi muistikuvien synnyttämistä. Totuutta pidän vahvimpana vaikuttajana. Mutta mitä sitten, jos totta ei saakaan puhua, näin oli kohdallani, ympäristö halusi nähdä todellisuuden kauniimpana kuin se oli. Minä en, koska minulle oli tapahtunut rumaa, olin nähnyt sen, muistini kielsi puhumasta toisin. Ajatteluharhat eivät ole aina todellisuus itsestä ja ympäristöstä, ja toisaalta aistit voivat havaita totta.
Olen lukenut nyt proosakirjallisuutta, jossa todetaan asioita niin kuin ne on, siis todellisuudet tulevat havaittua niin kuin ne on ympäristössä. En saa lukuelämystä kirjasta, se on harmaata todellisuutta, siinä ei synny mielihyvää ja tunteita. Kun olen lukenut erilaisia kirjoja, kuten fantasiat, joissa utopiat seikkailee, olen kokenut elämyksiä (elämys on tunne jonkin määritelmän mukaan, minusta se on aistimus, eli kehotuntemus). Uusien muistikuvien virta siis synnyttää kehollisia aistimuksia, aistimuksissa muistikuvien aktivoitumista. Sanakieli synnyttää uudenlaisia muistikuvia. Siellä usein kokemus muuttuu kauniiksi ja/tai kauhuksi, mielen perusolemuksen mukaan.
En kuitenkaan ole saanut mieltäni nousemaan ylös masennuksesta lukemalla, tekemällä tai liikkumalla. Olen etsinyt varhaislapsuudesta positiiviset kokemukset, joissa olen kokenut iloa. Minulle se on ollut oppiminen. Oppiminen on syvintä ihmisen osaamisesta, se on synnynäistä, ja hyvin vahvaa lapsuudessa. Koulutuksessa opimme uutta, käytämme luovuutta ja synnytämme uusia ajatuksia, se luo iloa, kun on oppinut ratkaisemaan ongelmia, muistamalla ja havainnoiden, luoden niistä itselleen opin, mikä johdattaa tekoihin, ohjaa valinnoissa.
Luovuuden kyky on synnynnäistä, se alkaa solun jakautumisesta. Näemme unia ja niissä on mitä kummallisimpia käänteitä. Siellä menneisyyden kuvat asetellaan eri järjestykseen ja uuteen kuosiin. Ne syntyvät siis vanhan kokemuksesta. Karkeasti jaotellen ihmisen minuudessa on pysyvä ja muuttuva luova puoli, menneisyyskin syntyy uusiin kuviin, kokemukset tallentuvat ja uusia tulee lisää. Koko masennuksen ajan pyrin opiskelemaan, ei siitä erinomaista tulosta syntynyt, mutta luovuus oli aktivaatiossa, nimenomaan uuden luominen. Unet pitivät huolen, että luova kyky pysyi olevana. Minun piti olla kuitenkin ympäröivään todellisuuteen nähden aktiivinen, oikeastaan olin tottelevainen oppimiseen nähden. Luin opiskeltavia aineita, oppikirjoja ja kehittelin ajatuksiani. Teatterissa harjoittelin mielen pelot hallittaviksi, koska sinällään auttajien antama kuuntelu (vain yksi ihminen, muut loivat omasta muististaan uuden näkemyksen) ei aktivoinut vielä minää, tuottanut mielihyvää, koska hän oli passiivinen ja hiljainen. Minuuden pysyvyyden kannalta on tärkeää synnyttää mantroja, joissa pysytetään muistikuvaa vakaana. Harrastin siis uusien muistikuvien synnyttämistä tiedon avulla, ja luovuuden käyttämistä uusissa asioissa.
Kun mieleni oli syvässä masennuksessa kuin kuollut kivi, se ei lähtenyt luoviin prosesseihin, muistikuvien lisääminen sinällään synnytti kuvia, joita saattoi katsella yksinäisyydessä, joskus hyvinkin satunnaisesti. Masentavinta oli ympäristön pyrkimys hallita minua erilaisin keinoin, juoksuttamalla, rankaisuja ja toimintaa lisäämällä, häpäisemällä, yksinkertaistamalla liikaa, niittien asettamamista johtajan pöydän reunalle. Säilyttääkseni minuuteni, minun oli syrjäydyttävä sosiaalisista suhteista, erityisesti työpaikoilla. Minut oli laitettu tyhmän rooliin, mutta uskoni omiin kykyihin piti pintansa, unelmani opiskella. Uuden opiskelussa ei auttanut käytännön harrastaminen, ei juoksut eikä ravinto. Minun oli löydettävä tiedosta ratkaisuja, selvitettävä niitä ja uskottava oppimisen voimaan, uusien näkemysten synnyttämiseen ajattelussa. Niissä ei kauneus kukkinut, vaan järki ratkoi selviytymisen tarvittavia ongelmia.
Ei käy kieltäminen, että masennuslääkkeillä saatiin aikaan mielihyvää, hetkellä, jolloin kehotuntemukset oli kivimurskaamon tavoin särkymässä kuin louhintakoneen alla, kipu oli sietämätöntä.
Raija
lauantai 29. marraskuuta 2014
KUN USKO HYVÄÄN HIIPUU
Eräs henkilö, jonka elämää olen seurannut jo kohta 60v, elänyt rinnakkaiseloa hänen kanssaan monine tapahtumineen, iloissa ja suruissa, on nyt uupunut. Hänellä on ollut paljon vastoinkäymisiä, niitä on riittänyt vaikka muille jakaa, niitä on ollut liikaa, julmiakin. Olen jakanut hänen murheitaan nämän vuosikymmenet. Mutta nyt hänelle on tullut negatiivisia ajatuksia ja olen siitä surullinen. Hän on luonteeltaan vuorovaikutteinen ja uskonut hyvään, puheen kautta vaikuttamiseen. Onko hänen vihan pohjansa menneistä tapahtumista, sitä kysyn, eikö hänen luonteensa ota voittoa kokemuksesta?
Toivon menettäminen vie voiman hyvyyteen. Hän kertoi, kuinka hänelle alkoi tulla negativisia ajatuksia, tuomitsevia pahaa toivovia ajatuksia toisiin nähden. Kuinka hän ei ollut kokenut niitä ennen, mitä olikin, ne oli pientä kiusaamista lapsuudessa, mutta nyt oli tullut pahaa toivovia ajatuksia. Mietin asiaa paljon. Pahaa on vastustettava, sysättävä syrjään ilkeät ajatukset, ettei katkeruus voittaisi. Hän uskoi hyvään, toi positiivisia näkemyksiä tilanteisiin, kylvi huumoria ja järjesti niin aistimielihyvää tuottavia ruokailuhetkiä, kuin mieltä ylentäviä tapahtumia leikin ja taiteen parissa.
Tämä tietenkin on laittanut minut pohtimaan pahuuden alkuperää. Minusta pahuus ei ole synnynnäistä. Lapsi syntyy viattomana. Pahuus on synnytettyä ja kasvatettua, se on vallan kautta rakentunutta, aliarvostuksen ja huonon kohtelun seurausta. Tottakai lapsi on vilpitön ja alkaa uskoa ja mieltyä mielekkäisiin kokemuksiin, jos ne hänelle suodaan. Hän saattaa jopa ihastua ja rakastua niihin liikaa, niin ettei hän halua eikä kestä enää epämiellyttävää.
Mutta tarvitaanko sellaista kestävyyttä pahan kestämiseen, mitä ei luonnollisesti synny. Tarvitseeko ihminen ylimoralistin virkaa. Ei tarvitse. Sellaista kasvatusta kutsutaan rankaisuiksi. Kasvatus ja opetus lähtee hyveiden tiedostamisesta, niihin pyritään, ne on tavoitteita. Jos tavoitteet on vain tulevaisuudessa, seikkailevat etuaivolohkolla tietoisena, mutta eivät toteuta käytännössä hyvyyttä, kasvatus ja opetus on turhaa.
Uskon puhumisen voimaan. Se toimii kun ihminen on arvostettu, häntä kuunnellaan ja arvostetaan. Hänet otetaan tosissaan ja tunnustetaan hänen todellisuutensa todeksi hänen kokemuksessaan, itseisarvoksi. Ylimielistä on asettua toisen ylä-ala-sivupuolelle ja ryhtyä tarkkailijaksi, joka ei jaa kokemuksia. Tämä ei koskaan tule opettamisessakaan esteeksi, sillä opetuksessa arvioidaan tietoa.
Raija
torstai 27. marraskuuta 2014
ARVOJEN SEIKKAILUA
Eilisessä Astudiossa joku sanoi, ettei meillä suomalaisessa koulussa opeteta kommunikaatiota samalla tavalla kuin muissa eurooppalaisissa kouluissa. Siksi emme osaa myyntipuheita, ja vientimme sakkaa. Varhaiskasvatuslaissa kasvatuksen ja opetuksen päämääränä on kehittää ihmistä tasapainoiseksi. Tunne-elämän kehittämistä ei ole huomioitu juuri ollenkaan. Itseasiassa tunteiden huomioimattomuus tuottaa tunne-elämän häiriöitä. Tunne-elämän huomioiminen ei tarkoita tunnevaltaa. Sen perusta on kokemuksen jakamisessa. Ei ole montakaan vuotta, kun kuuntelin lähihoitajan selittävän 5v. lapselle tunteita seitsemän kuolemansynnin näkemyksillä.
Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Kun luemme, kuuntelemme tai puhumme, niiden aktivaatio suuntautuu eri osiin aivolohkoissa, ja ne eivät välttämättä vaikuta toisiinsa. Sanotaan, että miehillä on putkiaivot ja naisilla taas aivokurkiaisen kautta on yhteyttä molempiin aivopuoliskoihin. Liiallinen kieltäytyminen, pidättäytyminen, ja/tai aktivoituminen/aliaktivoituminen voi vierittää ajatukset liikaa mantelitumakkeeseen, eli tunnekeskukseen tai etuaivolohkolle, jossa pidättäytyminen opitaan. Kun puhe suljetaan ja luodaan vain ajattelumalleja sanakielen kautta, kieltäydytään puheen kautta oppimisesta, alitajuntaan jää tunnekokemukseen ahdistusta ja aggressiota, mikä voi purkautua vallan mahdollistuessa. Puheen kautta vuorovaikutteisena syntyy moniulotteisempia näkökulmia.
Sosiaalisuus on kuitenkin vaikeimpia asioita ihmisten välillä, ehkä juuri siksi, että arvot määrittävät ihmistä eriarvoiseksi toisiinsa nähden. Mies on korkeammassa asemassa kuin nainen, yhteiskunnassa ollaan eriarvoisia omistuksen tai ammattien kautta. Ei osata arvostaa tietoa, vaan ihmisyys on perustana sille mitä arvostetaan. Näitä määrittää omistaminen ja asema, ei tieto ja oppiminen, ja se vie valtaan. Itseasiassa ajattelen, että eriarvoisuus on monen avioliiton tuhon perusta. Kun avioliitto on sakramentin perusteella Jumalan luoma oppi, sen tuhoaa miehen/naisen vallanhalu ja alistaminen. Kun se tuodaan vielä opiksi, ollaan tuhon polulla.
Hierarkkinen asemaan perustuva valta ja toisen käyttäytymisestä havannointi on moniin ongelmiin perusyy. Epäilevä ja vallanhaluinen määrittää toisen kokemuksen. Pelokas, ajatuksiensa hajoamista pelkäävä yrittää pitää itseään koossa keskittymällä olossaan kokonaiseen kehonkuvaan hallitsemalla sitä liikkumattomuudella, levottomuuta estämällä. Ulkoinen havaitsija näkee tämän kovuutena, jopa narsismina.
Ihmisoikeuksien perustassa on itseilmaisun oikeus. Tämä toisen arviointi ja arvostelu on vienyt moniin väärinkäsityksiin, luuloihin ja vääristyneisiin mielikuviin, jopa harhoihin. Uskonnot on monien järjettömien ajatusten kehto, mutta ei tiedekään ole säästynyt näiltä ongelmista.
Raija
tiistai 25. marraskuuta 2014
OIKEUDENMUKAISUUS
En usko, että ihminen kykenee oikeudenmukaisuuteen, hän on ajatuksiensa, asenteidensa ja tunteidensa vanki. Hän himoitsee ja/tai taantuu valtaan, joka hänelle suodaan. Sanon usein, että ihmisyyden mitta on se, miten hän suhtautuu toiseen ihmiseen, suoko samat oikeudet kuin itselleen. Senkin kyseenalaistan, onko ihminen oikeudenmukainen itselleen, ja voiko toinen ihminen saada ihmisarvonsa toisen ihmisen kokemuksen mukaan. Minusta ei voi.
Olin hakemassa töitä rekrytoinnissa. Rekrytoija selvitti mihin minulla oli pätevyys kunnan tarjoamista työpaikoista. Rekrytoija soitti henkilöstöpäällikölle ja kysyi mihin olen pätevä. Päällikkö vastasi, ei mihinkään, ainoastaan siivojaksi voidaan hyväksyä laitoksissamme. Olin tällöin jo suorittanut kaikki tutkintoni. Rekrytoija kysyi vielä kahvitauolla olleilta useammalta kolleegaltaan, onko minulla pätevyyttä mihin. Istuin ja kuuntelin kaikkien vastaukset, myös puhelun kuulin, ja rekrytoija toisti sen. Ei ole mihinkään pätevä, oli kollegoiden vastaus.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tajusin, että olin valmiiksi työsyrjitty. Vein asian tuomarille. Kun hän alkoi selvittämään asiaa, kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään, ja minut leimattiin kuvittelijaksi. Yhteisö leimasi mielisairaaksi, vaikka en ole SAANUT koskaan psykiatrilta diagnoosia, olen jopa pyytänyt. Johtajat ovat myös määränneet yli lääkärin määräyksen sairauslomaani. Kun masennuin, määräys tuli maata sängyssä, lääkäri kehotti hakemaan virkistystä.
Olin niin tyhmä rekryssä, etten ollut tallentanut keskustelua. Kaupungin palkkalistoilla olleilla rekrytoijilla oli lakimies suojaamassa rikosta, he eivät olleet tehneet mitään. Kun todisteita ei ollut, ei myöskään ollut oikeutta. Samainen kunta harjoitti julmaa henkilöstöpolitiikkaa. Kun loppuun palamisen jälkeen kunta irtisanoi minut, ilmoittaen syyksi loppuunpalaminen, kirjallisena kirjeitse minulle, menin työsuojeluvaltuutetun puheille, ja näytin kirjeen. Hän kysyi sihteeriltä, miten tällainen on mahdollista. Kaikille, yli sadalle loppunpalaneelle on tehty samoin, sanoi sihteeri. Vähän ajan päästä penkoessaan asiaa työsuojeluvaltuutettu sai potkut.
Ennakkoluulot ja uskomukset elävät omaa elämäänsä, ilman että mitään väärää joku syrjitty olisi tehnyt. Itse puutuin päiväkodissa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, mitä sattui harvoin, mutta sitä sattui. Ei päiväkodin henkilökunta ole mitenkaan ihmisinä erilaisia kuin ihmiset yleensä, heille sattuu myös virheitä. Korkealla virka-asemissa olevat henkilöt harrastivat uskomusten levittämistä työntekijöiden keskuuteen. Valitettavasti työntekijät menevät mukaan pelko ja uhka työpaikan menettämisestä mielessä, pelko on vahva johtaja.
Yksilöllisesti vieroksunta vahvistuu ja kohdistuu siihen henkilöön, joka pelkää eniten. Pelkäävin alkaa oirehtia kehollisesti ja käytökseltään. Yhteisön jäsenet eivät pysty kohtaamaa häntä, koska hänen pelkonsa johtaa oman mielen pelon puolelle, siispä on parempi hylkiä häntä, suojautua itse. Kaiken kaikkian kyse on johtamisongelmista. Johtaja joko johtaa johdettavansa pois uskomuksista, ja omalla kunnioituksellaan tuo yhteisöön arvostuksen ja rehellisyyden yhteisön normiksi. Mutta jos työnantaja tai johtaja tuo arvot selkeästi esiin, ja työntekijät silti rikkovat sääntöjä, usein takana on liian korkealle asetetut tavoitteet, joissa ei ole edellytyksiä toteutukseen. Näissä ristiriidoissa usein yhteisö tuo valheelisen totuuden näyttämölle, pelastaakseen maineensa.
Raija
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
MUSTASUKKAISENA
Näin viime yönä unta, jossa olin hyvin mustasukkainen miehelleni. Unen maisemat oli sijoittuneet lapsuusajan kotiini, pirttiin, jossa myös vanhempani vaelsivat. Itse en ole koskaan nähnyt unta, jossa olisin monikerroksisessa talossa, mikä kertoisi unelmistani tai torjutuksi tulleista tunteista, mutta kotini olikin yksikerroksinen. Jos olisin viisas, en koskaan puhuisi Freudista, hän oli vainottu henkilö. Mutta minä haluan ottaa rusinat pullasta, ja kerätä hänen tärkeät oivalluksensa tietokoriini. Yksi niistä on mielikuvituksen oikeus, se on tuiki tärkeää elämän mielekkääksi kokemiseen ja nauttimiseen. Hitler laittoi Freudin ajatukset samaan laatikkoon, jotka vietiin kaasukammioon.
Voidaanko kaikki kokemukset palauttaa menneisyyden kokemuksiin ja mitätöidä tämän päivän kokemukset viittaamalla lapsuuteen. Ei tietenkään. Lapsuudessa tunnistetaan tunteet, ja aikuisuudessa on valittu arvot, jonka jalustalle valinnat rakentuvat. Unessa miehelläni oli toinen nainen, ja olin mustasukkainen. Paljastin kaikille hänen työkavereilleen hänen uskottomuutensa, ja he hylkäsivät hänet työstä. Siis rankaisin häntä paljastamisen kautta.
Freudin miinukseksi voisi sanoa, että hän katsoi lapsen rakastuvan vastakkaiseen sukupuoleen vanhemmissa, ja pyrkivän syrjäyttämään toisen, tytär äitinsä, poika isänsä. Myytin mukaan Oidibus surmasi isänsä ja nai äitinsä tietämättä että he olivat hänen vanhempiaan. Tässä kerrotaan tiedostamattomista ihmisen aikeista, ohjauksesta, joita hän seuraa ja tunteet syntyvät tiedostamattomasta. Jokainen voi löytää itsestään tiedostamattoman toiminnan, ajatuksia syntyy tunteiden innoittamana.
En tiedä, johtuiko se heikosta ravinnosta, mutta ymmärsin ihmisen olevan sukupuolinen vasta murrosiässä, noin kaksitoista vuotiaana. Siihen asti ihmiset oli pää, jossa oli ajatuksia ja tunteita, jossa opin ihailemaan tietoa. Mutta toisaalta nuoruusiässä koin pelon vaikutukset, ja tällöin keskittyminen suuntautui kehoon, jossa syntyi jännitettä. Se synnytti kehotuntemuksia ja seksuaalisuutta, mikä kohdistui ulkoiseen olemukseen. Kyllä Freudin ajan kasvatusmetodeista tärkein oli pelko. Siitä päästäänkin itsekkyyteen ja itseensä tuijottamiseen, mikä johtaa helposti Narkissos traumaan. Mitenkähän tuo mieli selittyisi ravinnon kautta, aistimukset syntyisi, kun keho saisi ravintoa? Halua ja tahtoa oli mahdollista toteuttaa vasta kolmikymppisenä.
Parempi kulkea sopimusten ja arvojen kanssa. Unet ja tunteetkin on helpompi ymmärtää. Kun on sovittu uskollisuudesta, niin mitäs menee vilkuilemaan muita. Siinä mielessä uni liittyi lapsuuteeni, että kotona asiat käytiin läpi, eikä niitä salailtu, säännöt oli sitä varten, että niitä noudatettiin.
Raija
lauantai 22. marraskuuta 2014
TUNNEMYRSKYT JA NUORUUS
'
Eilisessä "Inhimillisessä tekijässä" TV1, keskusteltiin liikennekäyttäytymisestä. Auto-onnettomuudessa vammautunut henkilö ohjeisti nuoria, "mieti, mieti ja mieti vielä kerran" ennen kuin lähdet kaahaaman. Neuvoa täytyy ja varoitella, siinä itsessään ei ole mitään pahaa. Mutta liiallisena se voi olla yllyke hurjastella yhä enemmän. Nuoruuden uusi tuleminen on itseasiassa tunnemyrskyn kuohuntaa, jossa ei aina kuulla neuvoja, tunteet ohjaavat liikaa, on ensirakkautta, voiman näyttöä kaverille, ja myrskyäviä tunteita yli laidan.
Ajattelu alkaa tunnemyrskyistä. Ne on tuiki tarpeellisia aktivoitumisen kannalta. Niitä olisi opittava hallitsemaan. Nälkä synnyttää itkua, märät vaipat hiertävät, hyvän ja pahan olon vaihtelut tuovat itkua ja hymyä. Vuorovaikutus vanhempiin tuo innostusta ja viehtymystä, aktivoituminen tuo mielihyvää, mikä on tärkeää elinvoimaa, niiden puuttuminen tuo jopa kuoleman dementiassa. Pelot voivat aktivoida tunteita liikaa. Myöhemmin pettymyksen ja innostuksen synnyttäjiä ovat rajojen asettamiset aikuisten taholta, lapsi pettyy ja ilostuu ohjeistuksessa, mikä on hyvin tärkeää elämää opittaessa. Lapsuuden tunnemyrskyssä halu ja tahto on voimakasta, tempoilevaa ja usein myös mahtipontista. Se on myös joskus niin pelottavaa, että lapsesta tulee liian arka yrittämään. Liiallinen rajojen asettaminen voi yllyttää liikaa, tunne on syntynyt, ja halu sekä tahto aktivoitunut, ja kun itseä ei voikaan toteuttaa, mieli aggressioituu, ja oman tahdon harjoittelu alkaa, puolensa pitäminen.Viisas kasvattaja ohjaa itseohjautumisen hyvään kontekstiin toiminnassa. Liikunta on parhaimpia purkautumis/oppimisteitä ylivoimaisten tunteiden hallinnan opettelussa, kuten toiminta yleensä.
Perinteisesti meidät opetetaan uskomaan sanaan, se on väline, jolla opimme ymmärtämään toisiamme. Tässä vaiheessa kasvatusta ja opetusta tehdään usein pahin virhe, eli ohjataan ihminen ohi tunteiden sanakieleen, kielletään liikaa ja asetetaan rajat liian vahvoiksi, tunteita suorastaan hävetään. Kun ohjaus on ollut liiallista, nuoruuden tunnemyrsky voi olla niin valtava, ettei miettiminen onnistukaan. Mennään vaikka päin seiniä.
Tunteita ei voi mitätöidä ja tuomita pois vaikuttamasta minuudessa. Tunteet on aina oppimisen ensimmäinen aktivoitumisen esiaste. Lapsi kiinnostuu, innostuu ja motivoituu kohteesta ja lähtee tutkimaan asiaa. Tämä on pysyvän oppimisen lähtökohta. Varhaislapsuuden hyvä huomiointi tunne-elämän kohtaamisessa itseen ja muihin nähden edesauttaa pitkin elämää kasvukivuissa. Tunteita on kohdattava jatkuvasti, ne ei ole pelkkää iloa ja pettymystä, ne on innostusta ja pyrkimystä tavoitteisiin. Mitä paremmin tunteita on huomioitu pitkin elämää, sitä hallittavammaksi tulevat tunnemyrskyt myöhemmässä elämässä.
Raija
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
AIVOITUKSIA
Joku keskustelija #huomentasuomi ohjelmassa sanoi juuri, että hänellä viestivät nuo alaikäiset muistit. Harmi, ettei keskustelijoiden nimia tuoda esiin useammin, kuvitellaan, että ihmiset pyörivät julkkisten perässä ja tunnistavat heidät ilman muuta. Onkohan minulla lapsimuisti, tunnemuisti vai peräti kielimuisti ja onko se kehittynyt vielä aikuisikään? Olenko äitiriippuvainen, isäriippuvainen, kyltymätön kehuimijä vai mitä yhteyksiä tuonne aivojen lokeroihin voisi liittääkään arvojen viidakosta. Ehkä olisi parempi pysyä vain aivoelinten nimissä.
Kun Freud jakoi ihmisen minuuden kolmeen osaan, yliminä, ego ja alitajunta, hän tuskin tarkoitti, että niitä käytetään minuuden mitätöintiin, paremminkin minän hallinnan harjoitteluun. Mutta onko sekään riittävää. Ehkä mantelitumake, jossa alitajunnakin kuvittelisi asustavan ei aina pysykään hallinnassa harjoittelusta huolimatta. Lapsiminänhän toivotaan pysyvän koko elämän innoittajana. Silloin kehoaistimukset ja tunteet tulevat esiin aidosti ja hetkellisesti. Mutta yhteiskunta on viisaudessaan ja/tai tyhmyydessään alkanut säädellä näitä impulsseja, ja meille on kehittynyt säätelyjärjestelmä, nk. limbinen, mikä säätelee liiallisuudelta halun ja tahdon. Mitä vaurioita syntyy, jos limbinen on ylirasituksessa?
Mutta mahtaako nämä järjestelmät aina toimia, vai onko eri muistien vaikutus liiallista ja/tai liian vähäistä. Ehkä tuo tunnekeskuksen mantelitumake onkin ylirasittunut ja synnyttää tarpeetonta jännitystä, mikä on sähköä, toimii niin kuin sähkö toimii, purkautuu liiallisuudessa. Olen erotellut aivojen jännitteen ja aggression toisistaan eroaviksi, että voisin ymmärtää mielen ja tunteiden eroa. Kun ihminen tahtoo ja pyrkii johonkin tavoitteeseen, hänelle syntyy jännitettä tavoitteen ja realismin välille, ja kun hän pyrkii tavoitteeseen, tuo jännite purkautuu toiminnan avulla, ihminen on virittynyt. Jos ihminen ei voi pyrkiä omiin tavoitteisiin, hänen mielensä voi synnyttää aggressiota tai luopua, jolloin toiminta on alisuoriutumista. Aggression liiallisuus tai myös ahdistus voi aktivoida liikaa aivojen erite/rauhastuotantoa. Itselläni tuo aggressiovaihe tuotti liikaa insuliinia, ja se söi verensokeria, söin liikaa, koska minulla oli aina heikko olo verensokerin laskusta.
Näitä minäteorioiden itseohjautuvia ja tietoisia minän terveitä toimintoja on siis ihmisen tahdosta, ja se on minän kannalta hyvä, että ihminen voisi kokea merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä, ja ne suojaisi olemassaoloa. Uskon, että minän toimintojen tulee suuntautua vuorovaikutukseen tullakseen näkyväksi ihmiselle itselleen kokonaisuudessaan ja sen vaikutuksista. Kun olen pohtinut omaa esiintymispelkoa, se on liittynyt puhumiseen. Kun puhun, häpeä nousee pintaan ja muisti katoaa joukkotilanteessa, puhumisesta on rangaistu niin julmasti. Tietoisuuteni ja todellisuuteni on mitätöity, siinä ei katsota olevan mitään järkeä, se on ehdollistunut niin vahvasti, ettei se pääse enää ulos eheästi, vaan siinä hetkessä liiallinen jännite purkautuu satunnaisesti ja aivotoiminnan ehdoilla. Siis vaikka kuinka tahtoisin puhua hyvin, se ei auta, sillä aivojen toimintamekanismit sanelevat ehtonsa niiden toimivuuden kautta. Jos ei ole harjaantunut käyttämään etuaivolohkoa, kuten naiset vuosisadan alussa, "vaietkoon seurakunnassa", he eivät myöskään ole oppineet muistin pysyttämistä, häpeä vei heidät hiljaisuuteen. Juuri näillä vanhuksilla olen nähnyt paljon pelon synnyttämää levottomuutta. Myös tarkkaavaisuus ja keskittymien voi onnistua, jos uhkia ei ole. Häpeässä ne tuhoutuvat.
No niin nyt meni kaikki arvot ihan sekaisin ja järjettömäksi. On parempi elää tässä ja nyt vai miten se oli, menneisyydestähän saan unia ja luovuutta, päivän toiminnot on ympäristön havannointia, aistimista, mutta todellisuuden voisi rakentaa hieman järkevämmäksi ilman tunteita. Ei se epäluulo ole paras havannointiin, se tuottaa vain vääriä mielikuvia.
Raija
maanantai 17. marraskuuta 2014
HYMYPATSASTELUA
Eilen twiiteissä pääsi hyvään vauhtiin hymypatsaiden jakaminen kouluissa, ja sen perusteet. Onko lapsi riittävän kypsä valitsemaan ja arvioimaan toisen fiksuutta, vai valitseeko hän pelon pohjalta, narsistisen manipuloijan johdattelemana vai ryhmän painostuksesta? Minusta lapsuutta tulisi suojella enemmän, ei liian varhain toisen arviointeja, kun ei ole ehtinyt tutustua vielä omiinkaan tunteisiin ja tuntemuksiin. Ylipäätänsä olen sitä mieltä, että ihminen heijastaa omia tuntojaan toisiin, siten persoonan arviot on pääosin pielessä. Tekoja voi arvioida. Persoonallisuuden arviointi on menneen talven lumia, ja johtaa useimmiten käsitteiden sekasortoon.
Tein lopputyöni opistossa muistin toiminnasta dementoituneilla. Siellä törmäsin mielen, tunteiden ja muistin moninaisuuteen. Virittyminen, ohjautuminen ja valitseminen on erityisen vaikeaa mielen kokemusten valossa. Teorioita riittää. Mieleen jäi Antti Hervosen lause, " lyhytaikaisessa muistissa täytyy olla runsaasti liikennettä". Siispä tuo patsaaksi ja mallintamisesta tullut hymyileminen ei aina ole ihmisen parhaaksi. Ajatuksien ja tunteiden synnyssä symboliset kuvat uinuvat ja ohjaavat muistikuvien syntymää, sanotaan jopa, että ne on geeneissä. Itse olen opiskellut vain vanhempien vaikutusta kokemuksiin, joissa jokapäiväiset mieltymykset on lähtöisin ensikokemuksista. Ihan sokeasti en tuohonkaan usko, mutta minulla on nyt muutoinkin kriittinen suhtautuminen uskomuksiin.
Mikä on riittävä määrä aistimuksia havaintojen kautta, että liikennettä olisi tarpeeksi. Joskus juutumme patsastelemaan ja jäykistymme kehomme vankilaan, eikä uusia näkemyksiä synnyttäviä luovia kuvia synny, aktivaatiota ei ole, vaikka virikkeitä olisi kuinka paljon. Siksi minun ihmiskuvassani on sisältäpäin kehollistunut ja syntynyt rooli, patsasongelma. Kannatan sanakielen kautta kehittynyttä minuutta. Minut on opetettu kunnioittamaan Jumalaa yli kaiken. Työnohjaajakoulutuksessa tämä mielen kokemuksen haltuunotto oli metodina koulutuksen pääsisältö, etäisyyden otto omiin kokemuksiin jonkun metaforan avulla. Mielikuvat kun voivat harhautua itsetarkoitukseksi, mikä ei yhdisty tehtävään, tunneyhteyttä ei synny, ja ihmisestä tulee suorittaja. Kovin paljon on ihmisiä, jotka hurahtavat vauhtiin, ihailevat sokeasti ja hylkivät väljästi.
Kuinka upeasti luojamme onkaan luonut ihmiselle kyvyn leikkiä? Siellä on tyydytyspiste, silloin kun täyttymys syntyy, kun ideat loppuvat ja lapsi alkaa taas hakea uutta virikettä ympäristöstä. Tässäkin kohtaa kunnioitus toisiamme kohtaan on varminta hyvää.
Raija
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
PUHEEN OPETTELUA JA LEIVÄNLAINAKASSI
Muutin joku vuosi sitten lapsuusajan maisemiini, ja tutustuin läheisemmin henkilöihin, jotka vaikuttivat elämässäni. En usko, että ihminen aukottomasti muistaa lapsuuden tapahtumia, siksi päätin ottaa ajan aikuisilta selvää. Vierailin usein kummitätini luona, joka nyt on jo poismennyt, mutta tavatessamme yli 80v. Hän kertoi minusta; Olit noin 5v kun tulit kylään (murteessamme vierailu), istahdit penkille tuvassa, etkä puhunut mitään. Hän kysyi, onko jotain asiaa, en ollut uskaltanut aukaista suutani, pitänyt vaan lujasti kiinni laukusta. Hetken kuluttua hän kysyy uudelleen, onko sinulla laukussa jotakin. Ja silloin suuni aukesi, hieman vihaisena, ei ole, se on leivänlainakassi. Rehelliseksi opetetulla pikkutytöllä ei voi olla mitään salattavaa laukussa. Ja niin tuli äidin asia hoidettua, haettua naapurista leipää lainaksi.
Kotona olen saanut ilmaista itseäni melko vapaasti, siihen on kannustettu ja ihailtu, puututtu vain harvoin ja silloin se on ollut kiroilu, jota aikuiset kyllä itse harrastivat. Olen käynyt useita esiintymistaidon kursseja, mennyt teatteriin esiintymään, päästäkseni pois esiintymispelosta. Minua on paljon kehuttu, eilenkin sain halauksia ja kiitoksia päivän parhaasta puheesta yhden mielestä, piirikokouksessa. Mutta ennen puhetta oli esiintymispelko päällä kuin katujyrä, joka oli ympäröinyt minut tärinällään kymmenen sentin kerroksen verran. Silloin alkaa tuntua siltä, että katoan kokonaan minuudestani, sanani karkailevat, enkä saa hallintaani puhetta, jälkeenpäin en muista juurikaan mitään. Olin kirjoittanut sen valmiiksi, tehnyt esivalmistelut, hengitellyt jmv. Kuulijana oli arvovaltainen joukko puheenpitäjiä.
Onko minulla huono itsetunto? Kuinka tietoinen olen puheessani? Olen etsinyt tähän vastausta jo vuosikymmenet, eikä ammatti-ihmisetkään ole osanneet auttaa. Minulla on hyvä itsetunto, tiedän että puhun järkeviä, kunnioitettavia ja osaan kiinnittää huomion oleelliseen. Olen saanut paljon kiitosta.
Olen löytänyt vain yhden syyn. Joukkovoiman tuomat rankaisut kyläyhteisössä ja työpaikan valta. Näissä molemmissa on totuuden puhuminen ollut kiellettyä, ja olen kokenut sen rikoksena, minut on vaiettu kuoliaaksi, häpäisty, ettei heidän maineensa menisi. Kyläyhteisö on halunnut pitää yllä mainetta kunniallisuudesta, ja tuomita minut syntiseksi naiseksi, koska naiset on olleet aina syntisiä ja pahoja. Työyhteisö taas ei ole halunnut tunnustaa virheitään, hekin mainettaan suojellen, vaikka en ole syyttänyt heitä, vaan ymmärtänyt liian kireälle vedetyt työolot.
Minä en kykene kannattelemaan valheellista tarinaa. Mieleni menee kaaokseen. Kyläyhteisön valheellisuus rakentui moralismista naista kohtaan, työyhteisössä naiset suojelivat itseään ja mainettaan. Mutta ei näitä olisi tarvinnut suojella tai moralisoida, ei valhetta tarvitse suojella. Työssä olisi voitu tuoda epäkohdat esiin ja pyrkiä parantamaan asiat, työnkuva mahdollisti sen, se oli tavoite. Naisiin kohdistunut häpäiseminen oli kulttuurellista.
Mieli murjoi siis minuuteni melkein sydänkohtaukseen. Minuuteni, joka oli häpeällä kuristettu kuoliaaksi. Ongelma työpaikoilla ja kyläyhteisössä johti myös ympäristön ihmisten häpeään, ja siksi minut ulkoistettin pois läheisyydestä. Katsottiin, että aiheutan ahdistusta muille. En ole mikään järkkymätön totuudentorvi. Olen puuttunut viisi kertaa 30v. aikana tekoihin, jotka ovat vaarantaneet lapsen kehityksen päiväkodissa. En syytä ihmisiä moraalista, mitä heihin on juurrutettu uskonnon tai muiden valtaapitävien toimesta. Mutta vastustan kulttuuria, jossa uhrataan ihmisiä, kun ei haluta puhua totta. Salailu vie totuuden piiloon.
Olen siis opetellut puhumista jo reilu 60v. Enkä vieläkään osaa. Mieleeni on asetettu taakka, joka musertaa minut. Puheestani on tullut katkonaista. Minä en osaa kauniita tarinoita. Puhun kyllä myös kauniisti, ne ovat enimmäkseen tavoitteita, sitä mitä me ihmiset emme ole. Tiedän, ettei enää ole mahdollista saada mielen kauhua hallintaan, siksipä kirjoitan. Surullista on se, että sosiaalinen syrjintä on niin luvallista ja se sallitaan, koska epäluulolla vesitetään totuutta, se on sanaton sopimus yhteisöissä.
Raija
perjantai 14. marraskuuta 2014
KUNNIOITUKSESTA ONNELLINEN
Twiiteissä puhutteli vahvimmin tänä aamuna @VeetiKallion näkemys, josta vapaa käännökseni; "Vastoinkäymisistä tai niistä huolimatta kunnioitan sitä mitä nyt olen sellaisena kuin olen". Menneisyyttä ei voi muuttaa, joten on parasta hyväksyä se, mutta ei unohtaa sen käsittelyä. Totuutta siinä ei tarvitse muuttaa, mutta ymmärrys syistä ja seurauksista tuo anteeksiantoa, kaunistaminenkin on joskus paikallaan, että kykenee näkemään sitä mitä on kokenut, etäännyttämällä. Ihmisellä on kykyä etäännyttää, ja luoda uusia kuvia riittävien myönteisten kokemusten jälkeen. Itse tein niin vaikka en ollut saanut siihen vielä koulutusta. Silti en suosittele sitä, siitä seurasi hallitsematonta mielen järkytystä. Sinällään elämän kunnioitus on tärkeää, ja erityisesti yksilön kyky kunnioittaa tekojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Voiko itseä kunnioittaa, jos tekee vääryyksiä? Entä jos ei olekaan omaatuntoa, mieli pukkaa totuudeksi sellaista, joka on vain mielen synnyttämää psykologisessa puolustuksessa tai ihminen ei koe valehtelevansa, ja mielen tuotos on hänen todellisuutensa, eikä hän havaitse sitä mitä on. Voiko tätä mielen puolustuksen mielikuvituksen vaaraa ennalta ehkäistä mitenkään?Ihmissuhteiden kannalta tärkeimpiä asioita on arvostaminen, kunnioitus ja osallistuminen. Ei ihminen elä vain itseään varten, itselle. On turha uskoa satua, jossa kaikkia kunnioitettaisiin. Aktivaatio on tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä, sen syntyminen ja välittäaineiden toiminta on oleellista, että muistissa tapahtuisi liikehdintää.
Ihminen voi olla aktiivinen monella tapaa, alkuun panijana pidetään useimmiten liikuntaa, käden taitojen harjaannuttaminen tuo analyyttistä ajattelua. Karkea motoriikka aktivoi pienemmät elimemme toimintaan, nk hienomotoriikan. Tutkija aktivoituu ajattelussaan asioita tutkimalla, kirvesmies tutkii tuntojaan halkovajassa. Aina ei kuitenkaan käy niin, että ajattelutoiminnot aktivoituisivat, joskus mieli jää halkomaan mielikuvia kuin solujen jakautumisessa, paine voi olla liiallista. Eri asia on lohkominen, joka on mielen torjuntaa, tietoisempaa valintaa.
Yhtä tärkeää kuin liikunta on etsiytyä mielen puolelle ihastumaan ja aktivoitua vuorovaikutukseen tai ihailemaan sienimetsää. On ensiarvoisen tärkeää, että ihmisen lahjat huomioidaan yhteisössä. Itse sosiaalisena ja vuorovaikutusta arvostavana olen saanut kokea yhteisön hyljeksintää juuri tässä asiassa, puhumistani estetään, se on rumaa, kun siinä kuuluu ahdistukseni, vanhan aatamin vuoksi karheutta, pitäisi laulaa kuin satakieli. Psykologian opettajani sanoikin, että ihmiset löytää aina heikon kohdan, johon iskevät. Psyykkinen romahdukseni julman ulkoa tulleen väkivallan seurauksena on oikeuttanut pitämään minua arvottomana aivokääpiönä. Olen kokenut sen vahvana suruna. Sitä vaan lakkaa puhumasta, kun ajatukset aliarvioidaan säännöllisesti, tarkistetaan onko ne oikein, naureskellaan ja korjataan. On kysymys valtataistelusta.
Mitä siis kunnioittaisin itsessäni, rehellisyyttäni, josta rankaistiin julmasti, ihanteitani, jotka ovat vuorovaikutuksesta lumoutuneita, tekojani joita häväistiin. En minä odota muilta huomiota ja ylistämistä, koen sen suorastaan tarpeettomana, jos se vain on kohteliaisuutta, toki jonkin verran sitä tarvitsen. Pysyn pystyssä omine jalkoineni, mutta ei pilkan ja ivan alla ole mukava olla, sitä pakenee paikalta yksinäisyyteen. Ilon olen löytänyt havaitsemisen, ajattelun ja välittämisen areenalta. Kunnioitus on jatkuvasti uudelleen syntyvää, kun elämälle luodaan myönteisiä kokemuksia. Ei se mitään, jos en saa ostaa uusia vaatteita, mutta kun menettää puheoikeuden, se surettaa. Ehkä juuri siksi minun täytyy syödä propamiinia tabletteina, että muistikuviin olisi synapseissa alkuainetta. Liike on liian vähäistä.
Raija
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
MINNE KATOSI SOSIAALISET TAIDOT?
Tuon otsikon kysymystä pohdin opiskellessani sosiaalialan oppilaitoksessa, josta valmistuin sosiaaliohjaajaksi 1995. Neljä vuotta, ja mikä hirveä syrjinnän lataus jatkuvasti päällä. Miten juuri sosiaalialan oppilaitoksen ydin oli kadonnut? Itse ainakin jouduin pohtimaan sietämisen ja sietämättömyyden probleemaa, milloin alkaa syrjintä, milloin ihastutaan, hyväksytään ja ryhmäydytään. Tutkimusten mukaan ihmiset on valikoivia.Olimme useammat yli 50v. joten jotain olisi pitänyt olla jo opittuna, mutta sieltä ne nousivat käsittelemättömät kokemukset pintaan kuin sukellusvene Ruotsin rannikolla.
Sosiaalisuus on alkujaan synnynäistä, lapsi nostaa katseensa äitiin ja pyrkii rinnoille, tunnistaa hajun perusteella oman äitinsä. Tuo on niin fyysistä, kuin olla voi, voimakkaan aistimuksen vaikutusta, jossa herää ainoa synnynäinen motiivi, uteliaisuus, psykologinen puoli.
Mutta miksi sosiaalisuus katosi? Kaikkien yhteisöjen kohdalla olen todennut saman asian. Kaksi tai kolme moralistia alkaa johtaa jäsenten näkemyksiä negatiivisilla ajatuksilla. Vaikka yhteisön jäsenet olisivat ajattelevia, heidän on vaikea uskomuksessaan valita oman ihastumisen ja hyväksymättömyyden väliltä, mihin uskoisi. Se ihminen, jota ihailee, onkin toisen ihmisen mielestä vihattava.
Epätietoisuudessa alkaa inhon ja ihastumisen rankka vellonta, ja kun oma mieli on epätietoisuudessa, on paras keino ottaa etäisyyttä. Oma mieli suojautuu. Inhon kohteeksi joutunut kokee syrjintää, mutta nk. syrjijä ei jaksa ajatella hänen kokemaansa. Tällöin ollaan vielä inhimillisessä ulottuvuudessa. Sitten joukkoon liittyy manipuloijat, jotka alkavat tehdä myyrän työtä syrjityn ihmisen mustamaalamisessa.
Taustalla näiden hylkäämis- ja hyväksymisilmiöiden takaa löytyy psykologiset lainalaisuudet. Erityisesti naisten maailmassa, jossa itsetunto on jatkuvasti vaakalaudalla, kauniit, osaajat, inhimilliset ja sosiaaliset ovat vaaravyöhykkeellä, koska he ovat vahvasti kokeneet hyväksyntää, ja kiusaajat ovat saanet taistella olemassaolostaan häpeän ja vaillinaisuuden aallokossa. Mielyttävälläkin on synnynäinen häpeä, ja suojautuessa hän on mahdollisesti vahvistanut omaa hyvää puoltaan. Erilaiset mielet ovat vahvasti ristiriidassa, ja reaktiot on opittuja. Kiusaajilla kateus nousee pintaan ja miellyttävä ajetaan kokemaan inhoa, syrjintää ja hyväksymättömyyttä. Omat kokemukset tuodaan näyttämölle.
Tuo mielen ominaisuus valinnoissa, hylätä tai hyväksyä, kulkee elämän varrella koko ajan vaikuttamassa. Se näkyy myös muistissa. Syvätunteiden esiintulo nousee ihailun alkuajoilta, miellyttävien kokemusten muistoista, hyljeksintä epämiellyttävien kokemusten. Syrjitty on syytön näihin yksilöiden kokemiin, mutta hän joutuu niiden kohteeksi, jos mielet on liikaa tunteiden hallitsemia. Uhraaminen on yleismaailmallista, mutta taustalta löytyy mielipidejohtajat, jotka johtavat harhaan. Selkärankaiset ovat oppineet kunnioittamisen taidon, jolloin mieli syrjäytetään ja valitaan viisaasti.
Ihastumiseen ja vihastumiseen oppineet mielet vievät sosiaalisuuden, jos ihminen ei voi luottaa omiin tietoihinsa eikä tunteisiinsa. Itseasiassa aitous katoaa, kun maailman syli sulkee vertailuin ja kilpailuin ihmisen kateuden valtakuntaan. Lapsena ihastuminen itseen on luonnollista hyväksymisenä. Moralisointi, ihmisarvon nihilismi ja oppi syntisyydestä saa meidät syyllisyyden hautaan, mikä kuolettaa vilpittömyyden ja uskon itseen, ja vie kateuden poluille. Aitous katoaa, se jota koko elämämme kaipaamme.
Raija
maanantai 10. marraskuuta 2014
MIEHEN PAHUUS
Pääsääntöisesti liitämme pahuuden persoonallisuuteen, siinä ihmisyyteen ja syntisyyteen, kuten Raamattu opettaa. Siihen nojaa myös tiede. Sukupuolittunutkin pahuus on. Nainen nähdään syntisenä Eevana jo luomiskertomuksen pohjalta. Tuo Eeva, joka hebreaksi on ajatus, tuo Aatami, mikä on ruumis. Pahuus on tänä päivänä näkyvissä vahvimmin kuin moniin vuosikymmeniin.
Jokseenkin alkaa tuntua siltä, että pahuus kulkee enemmän opeissa kuin persoonallisuudessa. Isis järjestön hirmuteot, Syyrian ja Israelin sota kertoon kylmästä laskelmoinnista, jossa oma näkemys oikeuttaa pakottamaan toisia alistamalla näkemyksen ikeeseen, muuten kuolema on rangaistuksena.
Pelko on synnynäisesti ihmisessä, ahdistus ja kauhu, jonka syntymässä koemme. Tämän trauman hoitamiseen tarvitsisimme väkivallatonta hoivaa. Voi olla, että suurempina koostaan poikalapset kokevat pelkoa enemmän kuin tyttölapset. Tällä hetkellä lasten hoiva yhteiskunnassa ohjaa pois tunnistamasta tätä pelkoa, ja juoksemaan kilpamatoilla fyysisen kunnon ja kilpailun saavuttamiseksi huippuunsa.
Pahuutta voi myös ajatella aseman kautta, johon omistus ja valta kytkeytyy vahvasti. Miehillä on ollut tunnetusti valtaa kautta historian ja se on tuonut valtaa omistukseen, eikä siihen ole vähäisin vaikutus kristinopilla. Mutta onko miehillä vallanhalu synnynnäisempää, joutuuko mies oppimaan enemmän irti peloistaan kuin nainen, odotetaanko mieheltä enemmän, suorastaan jumaluutta. Onko vallanhalu siis rakentunut omistamisen kautta asemaan, jossa valta mahdollistuu, ja uskomukset tukevat sen oikeutta?
Joka tapauksessa maan matonen, se köyhä ja varaton ihminen ei voi lähteä sotimaan ja haalimaan valtaa ja omistusta. Metsästäminen kuului ravinnon hankintaan. Köyhyys tai rikkaus ei sinällään kerro vallanhalusta, valta on osin psyykkisperäistä, osin yhteisörakenteellista. Antropologiassa kerrotaan, että naisilla oli kielto pyhille paikoille jo ennen kristinuskoa. Miksi pahuus nähtiin enemmän naisessa, kertoo siitä, että miesten psyyke projisoi pahuutta ulkopuolelle? Pelko loi pseudotodellisuuden mieleen, jossa uskomukset asuvat, toivo ja harhat pullistelevat yliaistillisuuden ajamana.
Uskon, että parhaiten rauhaa rakennettaisiin hoitamalla tunne-elämää turvan ja luottamuksen kautta. Lapsen into liikuntaan ja fyysiseen toimintaan on vahvaa, sitä ei tarvitse hoputtaa, kun aikuinen vain oppii kunnioittamaan lapsen innostusta. Tärkeintä olisi saada varhaiskasvatukseen leikin oikeuden kautta itsensä hallitsemisen oppia tunteiden puolella, luoden sitä kautta rakentavaa tietoa.
Pelon historian ymmärtäminen rakentaisi maailmaa enemmän kuin opit, jotka koulutuksissamme saamme. Valinnoissa tunteet on taustalla erityisen voimakkaasti, ne määrää kulttuurin arvot. Tunteet, intuitiot, vaistot ja vietit kertovat yksilön voimavaroista, ei oikeasta ja väärästä. Opit oikeasta ja väärästä on järkipohjaisesti opittua moraalia ja selitystä.
Aseman oikeus tuntuu määrittelevän eniten vallan oikeutta. Ehkä kuitenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota miesten koulutukseen kuin naisten, menettämättä naisten oikeuksia. Mies hallitsee maailmaa, käyttää valtaa yli naisten, ellei hän opi tuntemaan omaa valtaansa. Tunne-elämän häiriöt, tunnevaltaisuus on vahvaa juuri miehillä, kätkettynä ja seksuaalisuuteen ohjautuvana. Konkreettinen asemavalta mahdollistaa unohtamaan tunteet, se imaisee tunteet niiden hallinnassa uskomukseen, johon asemasta saa tukea.
Raija
lauantai 8. marraskuuta 2014
VALITTAMINEN JA TAISTELU
Valittamisen kiusallisuus nousee pintaan mediassa silloin tällöin. Valittamista ei haluta kuulla. Asian käsittelyssä tuodaan esiin vertailua kärsimyksissä, mitä tulisi kestää. Minusta kärsimyksiä ei voi vertailla. Mutta toisaalta kyllä olen sitä mieltä, että turhan valittaminen ei ole mielekästä. Kaikesta ei kuitenkaan voi luopua, on hyväksyttävä valitus, joka itse asiassa onkin taistelua. On oikein, että rattijuopoista valitetaan ja taistellaan heidän tekemiään rikoksia vastaan.
Rikoksista saa valittaa. Jos emme taistele pahuutta vastaan, maailma muuttuu viidakoksi, jossa ei ole mitään sääntöjä. Yhteiskunnan tulee sopia pelisäännöistä, että voimme elää turvallisesti ja ilman pelkoa tulla päälle ajetuksi kaduilla.
Jokunen päivä sitten julkistettiin tutkimus, jossa naisten tekemää väkivaltaa arvioitiin eri kriteerein kuin miesten tekemää. Naiset nähtiin uhreina, miehet taas rikoksen tekijöinä. Olen itse ollut ainoastaan naistyöntekijöiden valloittamissa töissä. Naisten tekemiä väkivallan tekoja vähätellään, salataan ja vääristellään, niistä ei saa puhua. Asian paljastaja suurin piirtein hirtetään. Näin naisista on tehty pyhiä ja koskemattomia, mutta uhreja syntyy kuin Jeesuksen aikoihin.
On surullista todeta, että olen melkein luopunut sosiaalisista riennoista. Minulla on enää harvoja, mutta sitäkin rakkaimpia ystäviä. En vain yksinkertaisesti kestä kiusaamista. Kun katson historiaani, minut on teilattu hyvin pienistä virheistä, yhdestä kerran vuodessa tapahtuneesta tapauksesta. Päiväkodissa puutuin lasten väkisin nukuttamiseen, kun lapsi oli tuotu paria tuntia aikaisemmin hoitoon kymmeneltä, ja nukkua olisi pitänyt jo kahdeltatoista. Kaupungin henkilöstöpäällikkö ilmoitti rekryyn, että olen yhteistyökyvytön, ja ettei asiaa ole enää kaupungin töihin. Puuttumisen tein hyvin hienovaraisesti kahden kesken suljetussa tilassa. Henkilö julisti koko henkilkökunnalle, että olen törkeästi loukannut häntä, vaikka en nimennyt edes ketään, vaan sanoin, että nukuttamista tapahtuu. Toisen osaston hoitaja kävi sylkäisemässä päälleni lasten ulkoilutilanteessa.
On asioita, josta tulee saada valittaa, ettei meidän rikollinen luonteemme pääse tekemään rikoksia. On oikein taistella rikoksia vastaan.
Raija
torstai 6. marraskuuta 2014
TOIVO JA TOIVOTTOMUUS
Elämässä pitää olla toivoa.Toivoa siitä, että voi elää ja ennakoida tulevaisuutta. Minun toiveeni oli ikäpolveni arvoihin pohjautuen rakkaus ja perhe. En osannut nuorena haaveilla kovinkaan suuria. Maailma näkyi pienenä pienessä maalaiskylässä. Tieto koulussa oli kevyttä ja yksipuolista, ei todelliseen elämään liittyvää, ja taitaa se olla sitä vieläkin. Mitä apua minun elämässäni on ollut Napoleonin sotaretkistä, historiassa kuvataan hallitsijoiden elämää.
Toivo ja hyväolo syntyi minulla ensirakkaussuhteesta, ja siinä vuorovaikutustaidoista. Me osasimme puhua toisillemme, ja se synnytti vahvan kokemuksen unelmakokemukseeni, sitä toivoi aina ihmissuhteissa. Mutta se oli harvinaista todellisessa maailmassa, ihmiset haalivat enemmän valtaa ja arvostelivat. Toisia ei kunnioitettu. Nämä kokemukseni on enimmäkseen työelämästä.
Arjessa toivo liittyy kuitenkin monilla rahaan. Onko sitä huomenna, pystynkö maksamaan vuokran, riittääkö ruokaan? Selittämättömiä tapauksia kuulee nuorilta, kuinka heidän perusturvansa riistetään monien sääntönormien puitteissa. Kun on satunnaisessa työssä, ei voi saada asumistukea, ei hakea kuukausittain, ja tulot lasketaan puolen vuoden ajalta takakäteen. Ensiasunnon saanut joutuu maksamaan opintolainaa, ostamaan kodin koneita, rahat on mennyt tarpeellisiin omaan elämään tarvittaviin hankintoihin, mutta niitä ei huomioida. Sänky, pesukone, ja vuodevaatteet on ihan normallia ihmisen käyttötavaroita, joita on hankittava.
Henkisessä elämässä toivo ja unelmat voivat olla jotain sellaista, mitä ei käytännössä voi saavuttaa. Unelma ja toivo, mikä on mahdoton ja epärealistinen, tuottaa pettymystä enemmän kuin realistinen. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää, että ihmiset on pahoja, ja vuorovaikutusta ei ole, ihmisen arvostamista ja kuulemista. Minun unelmani ovat aika lailla arkisia. Olisin halunnut lapsuudessa oppikouluun, mutta sitä ei kylällä ollut. Korjasin tilanteen kolmikymppisenä. Muistan yhden typerän hetken tuossa itsetutkiskelun vaiheessa. Olin kateellinen eräälle sokealle ystävälleni, hänelle koulutus oli valtion järjestämää.
Mutta tuo opiskelukin, jota sitten harrastin kymmenisen vuotta, loppujen lopuksi mitätöitiin työpaikan arvojen vuoksi. Loppututkintoni tunteiden hallinnan oppimisessa ei tullut arvostetuksi, koska tunteita pidetään yleisesti heikon ihmisen merkkinä. Hyvä psykiatriopettajani opettikin, että ihmiset elävät harhoissa, joihin arviot perustuvat.
Raija
tiistai 4. marraskuuta 2014
KUKA SAA PUHUA?
Sananvapautta pidetään itsestään selvänä, ja Suomessa sen katsotaan olevan hyvällä tolalla. Kenen ääni saa kuulua, sitä kysytään juuri TV1 keskustelussa? Keskustelijat puhuvat näytelmäkirjalilijoiden mahdollisuudesta tulla kuulluksi Suomessa, tuki Ruotsissa on paljon parempi.
Saamme puhua siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, virallista, vanhaa ja kulttuurin sävyttämää. Vuosisatoja sitten sai puhua vain kirkon näkemyksen mukaan, nykyisin on vallalla psykologian kumartaminen. Kuka tahansa tuntuu tietävän monia vaikeita ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, se on ajan henki ja sanavapauden ydin. Asioita mitätöidään ja tarinoita uusitaan. Eilen luin blogin, jossa joku uskollisesti julisti, kuinka masennuksesta voi selviytyä ajattelemalla, uskoen hyvään. Mieli kuitenkin kertoo ihmiselle pahan olon, se kertoo hänelle enemmän kuin uskomus. Syvä masennus on solutoiminnan häiriö aivoissa, silloin ajattelu ei toimi, ja muisti on satunnaisia reaktioita. Tarinoissa uskomukset heräävät henkiin ja asenteet linkittyvät ilmapiiriin yleiseksi viisaudeksi, mitä enemmän populistista näkemystä välitetään. Tiede on jumala, jonka kulttuuri muovaa mieleisekseen. Tieteessä poikkeavat putoaa pois tilastomatematiikan turvin. Kulttuurilla on taipumus tehdä katharsista, puhdistaa todellisuus ikävästä.
Itselleni kompastuskiveksi muodostui ihmiskuva. Se oli täysin erilainen kuin tiede selitti. Kirjoitin sen kirjaksi fiktiivisenä, saadakseni sen näkyviin ja kuuluviin. Mutta sitä ei hyväksytty, julkaisin sen itse. Koin, että asiani oli niin tärkeä, syrjityn ja kaltoin kohdellun osa, heikon näkemys elämästä, että minulle tulisi olla puheoikeus. Mutta ihmiskuva oli yleisesti ja tieteen piirissä keskiluokkaisen hyväosaisen kokemaa, erityisesti mieskulttuurin synnyttämää, vallan näkemyksen kuvausta. Siihen ei hyväksytty osattoman ja erilailla kokevan näkemystä. Ei naisen, jolla valtaa ei ole tai ei ole ollut.
Ihmiskäsitykseni on syntynyt kaltoin kohtelusta, jolloin ajattelua ja tunteita ei synny, on vain psykologinen puolustus hyökkäyksiä ja väkivaltaa kohtaan. Kaltoin kohdeltu näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä, sillä hän joutuu kieltämään tunteensa ja ajatuksensa, koska niistä rankaistaan. Osattomalla ei ole mielipideoikeutta eikä päätösvaltaa, muut sanelevat ennakkoluuloistaan käsin, usein joukkovoimalla. Osattomana ei ole eteenpäin pyrkivää ihmistä, mieli on reaktioita ympäristöön nähden, jotka on satunnaisia, pelottavia ja todellisista uhkista syntyneitä. Kun ympäristö rankaisee suurinpiirtein jokaisesta teosta, osattoman mieli alkaa toimimaan kuin varjo luoden pseudotodellisuutta. Se kehittää psykologisessa puolustuksessa korvaavan elämän, koska ei saa elää todellisuudessa. Minuutta ei siis ole, on oman mielikuvituksen avulla pysyvä varjo, mikä pitää hengissä. Itse turvauduin mielikuvituksessa ensirakkauden tuomiin hyvän olon kokemuksiin, kun raadollisuus sulki elämäni ja osallistumisoikeuden.
Miksi puhun niin vahvasti näistä oikeudettomista ihmisistä? Olen nähnyt ja kokenut, ettei kaikilla todellakaan ole mahdollisuutta vaikuttaa, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kun se jo tieteessäkin pidetään suljettuna, se on osattoman syrjintää rakenteellisesti. Mitä sanoo kristinusko tähän, eikö sen pitänyt olla heikompien puolella? Se kantaa opissaan ihmiskäsitystä, jossa ei ole tilaa heikoille. Jeesuksen sanoma on käännetty palvonnaksi, julistukseksi, eikä sanoman sisältöä enää ole.
Raija
maanantai 3. marraskuuta 2014
MUISTISAIRAUKSISTA
Suomessa muistisairaudet on lisääntyneet räjähdysmäisesti. En ole aina vakuuttunut siitä, mitataanko muistia ihmisen kehityksen kannalta oleellisista seikoista. Muistisairaudessa mitataan sitä, miten ihminen kykenee säilyttämään lyhytaikaisessa muistissaan pitkäaikaisen ja lyhytaikaisen, palauttamaan ja pysyttämään sen, jotta hän voisi toimia siinä todellisuudessa, mitä ympäröivä todellisuus vaatii, ja miten siellä voi selviytyä.
Muistin sairaus on vakava häiriö, enkä mitenkään halua aliarvioida sen haittavaikutuksia. Kanssaihmisillä on todella suuri vastuu ja paljon huolia sairaan selviytymisestä.
Mitä kaikkea muistin ongelmiin voi sisältyä? Alzheimerin taudissa ihmisen aivoista on löydetty vyyhtimäisiä valkuaisen ryppäitä, mitkä estävät synapsien toimintaa, ja tiedon siirtymistä muistisoluissa. Toisaalta aivot korvaavat vaurioituneita soluja toisilla soluilla. Amerikassa on tutkittu, että sosiaalisesti aktiivinen toiminta esti taudin kehitystä. Asiaa ei pitäisi medikalisoida liikaa.
Millainen on ollut tämän päivän vanhuksen muistikehitys? Saiko nainen olla läsnä osallistuvana ja päätösvaltaisena jäsenenä yhteisössään, vai pitikö hänen vaieta seurakunnassa. Miten silloin etuaivolohkolla toimiva lyhytaikainen muisti sai harjaantua ja mitä sen liiallisuus keskittymisessä ja/tai poissulkemisessa vaikutti solujen toimintaan?
Iän lisääntyessä kehityksemme kulkee tiettyjä polkuja. Kolmikymppisinä kysymme, kuka ja mitä minä olen, nelikymppisinä tähtäämme tulevaisuuteen, mitä vielä on tehtävä itsensätoteuttamisessa, kuusikymppisenä käymme jo läpi historiaamme. Pitkäaikaisesta muistista nousee pintaan asioita, jotka on ehkä haudattu, tai torjuttu mielessä. Tunteet on voitu kieltää arvostuksen myötä, eivätkä ne aktivoi ajatuksiamme. Kaikki oppiminen saa alkunnsa tunteista, joista motivoidumme ja aktivoidumme. Ainoa synnynnäinen motivaatio on uteliaisuus. Iän karttuessa tunteiden tarkastelu muuttuu herkemmäksi, vivahteita tulee muistiin ja palautuu menneisyydestä. Ehkä muistitesteissä tulisi huomioida moninaisena kehityksen tuoma osuus.
Oleellista on kuitenkin päivän tapahtumista selviytyminen, läsnäolo-oikeuden sosiaalinen ulottuvuus. Ehkä tähän päivään tulisi tuoda harjaannusta etuaivolohkotoimintaan jo ennen kuin tauti puhkeaa. Jokaisella meillä on yksilöllinen kehityksemme, erilainen ja matkan tuomat kokemukset ovat tuoneet sinne erityispiirteitä. Muisti on tilanteisiin liittyvää, opittua ja erikoistunutta sekä eriytynyttä. Ihminen tulisi nähdä yksilönä, ei yleisenä.
Raija
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
PETO PSYYKENÄ
Minulla on ollut ilo ja onni elää minuuteni suhteen hyvinkin erikoista elämää, raskastakin, mutta se on opettanut minulle paljon. Voin sanoa, että olen luonnonlapsi hyvässä mielessä. Olen saanut säilyttää alkuperäisyyteni, aitouteni, rohkeuteni ja voimani uskoen sen hyvään vaikutukseen sekä itsen suhteen että avoimuutena toisiin. Näen nk. mieleni ikään kuin puokkoilevana punaisena juovana aivoissani ja tunnen sen vaikutukset nahoissani.
"Mieli on omalakisensa kehityksessään", vaikka se ottaa aistimuksista muistiin kuvia.(Juha Vuorinen, Psyk. professori, Persoonallisuus ja minuus, lainaus sitaatissa).
Normaalisti ihminen havaitsee maailmaa, luo niistä muistikuvan ja tallentaa muistiinsa. Lapsuudessa hän ihailee aikuisia ja minään syntyy ikään kuin kolme puolta. Ylitajunta, jonne ihanteet, pelot ja omatunto asettuu asumaan, ego, jossa realismi säätelee valintoja, hallitsee ajatuksia ja tunteita ja sitten alitajunta, jonne on kätketty ja torjuttu kiellettyjä asioita. Nämä kaikki tallentuu muistiin tietoisesti ja tiedostamattomasti. Itse erittelen vielä tiedostamattoman erilliseksi alitajunnasta. Tunteet syntyy aina tiedostamattomasta. Mutta nykyään puhutaan psykologiassa myös kehomielestä, josta syntyy tunteita, ehkä paremminkin tuntemuksia, mikä on auttanut minuakin erottelemaan tunteiden syntymät eri lähteissä.
Lapsuuteni oli vapaata, minua kunnioitettiin, ihailtiin ja rakastettiin, viestintä oli paljolti sanakielen kautta oppimista, leikkiä ja iloa, vaikkakin materiaalisesti kovin köyhää, leluja ei ollut. Ruokaa oli vähän ja piti tyytyä siihen mitä luonto tarjosi ja tuo ravinnon heikkous vei aistimuksista voiman pois. Minulle ei päässyt syntymään mieltä, joka olisi halunnut ja tahtonut, koska se ei ollut köyhyyden vuoksi mahdollista, ei ollut mitä tavoitella. Vahvimmin surin sitä, ettei ollut mahdollista opiskella, mikä sekin myöhemmin korjaantui. Kun ajattelen mieleni tuntemuksia, sanon ettei minulla varsinaisesti ollut mieltä, oli vain aistimukset ja kokemukset niistä. Omalakisensa mieli, tavoitteellinen sammui, koska ei voinut tavoitella mitään.
Viisitoista vuotiaana jouduin tuntemattomalla seudulla tuntemattomien ihmisten julman fyysisen väkivallan kohteeksi. Kukaan ei auttanut, ei viranomaiset kuin muutkaan, minua ei uskottu, vaikka kyseessä oli rikollisen taustan omaavat henkilöt, mutta nainen oli halveksuttu. Tällöin syntyi pelon mieli, joka oppi sen, että ympäristö voi miten tahansa mielivaltaisesti käyttää valtaa ja vääristellä asioita oman mielensä mukaan. Myöhemmin, kun kävin trauman läpi parinkymmenen vuoden päästä, silloinkaan auttajat eivät halunneet kuulla kohtalostani.
Nämä tapahtumat elämässäni opettivat kuitenkin hyvin arvokasta. Opin erottamaan mielen, joka syntyi pelosta ja väkivallasta. Sitä ei ollut, kun ei ollut väkivaltaa, mutta se nousi pintaan kun väkivaltaa oli, henkistä tai fyysistä. Ja sitä oli säännöllisesti. Elämääni tuli kuitenkin hyvä vaihe ja sain käsiteltyä trauman.
Trauman alussa mieleni katosi, koska en suostunut ympäristön valheisiin, mutta kehoni kärsi, siinä näkyi arpia, traumakipuja, jotka nostivat ympäristön karvat pystyyn, ihmiset halusivat nähdä maailman kauniina ja virheettöminä. Psyyke alkoi vieraantua itsestä, kun tuli torjutuksi ympäristön taholta, ja se alkoi synnyttää pelon mielikuvia, uhkakuvia ja todellisuuteen pohjaavia. Normaalit muistitoiminnot aistimuksissa tallensivat tapahtumat. Ihmiset eivät voineet ymmärtää, että joskus olin hajoamassa täysin ja pääsääntöisesti normaali. Murtuminen tapahtui väkivallan uusiutumisessa, hylkäämisessä ja poissulkemisessa yhteisöstä, posttraumaattinen reaktio. Mutta koska ympäristö ei tunnustanut omaa väkivaltaansa, vikaa haettiin minun korvien välistä. Kun joutuu erilaisuutensa vuoksi poissuljetuksi, sulkemiseen riittää yksi pieni virhe, ja minulla se oli väkivaltaan puuttuminen, ja siitä Suomessa ei saanut puhua.
Pelko jätti jälkensä, ja se alkoi romuttamaan muistia, hajottamaan mieltä ja lopulta mieli romahti. Tuo pelosta syntynyt mieli oli rosoinen ja särkyvä, satunaisesti muistava ja itsekäs, sen oli pakko tulla ulos. Siitä syntyi sisäsyntyisesti keskittymistä, mikä vei kehon liialliseen jännitteeseen, ja mikä purkaantui pakkotoiminnalla ja asioiden selittämisenä. Tuntui siltä, kuin sisälle olisi kasvanut palava pensas, joka roihusi tulta, ja jota oli sammutettava koko ajan väkinäisella puheella. Psyykestä syntynyt ihminen ikään kuin syntyi omansa kokoiseksi kuin ilmapalloa olisi täytetty sisältäpäin, syntyi toinen ihminen sisälle. Se toi esille valeseksuaalista kokemusta jännitteenä, mikä piti purkaa. Myöhemmin löysin rakkaudessa vapautuneen seksuaalisuuden.
Jo reilu kolmekymmentä vuotta sitten, kun rakkaus saapui elämääni sain takaisin luonnolliset aistimiset. Mieli, tuo pelosta syntynyt ja kauhukuvia synnyttävä, ei ollut normaalia. Ehkä Freudin seksuaaliteorian perusta olikin peloissa, joita 1800 luku toi lapsille. Ikävintähän on tietysti se, että pelon katsotaan kasvattavan. Jos se synnyttää mielen, joka vain tuhoaa ihmistä ja tuo siihen kauhun käytöstä, on se järjetöntä ja tuo tuomoita. On surullista, että Herran pelko tuokin kauhukakaroita ja itsekkyyttä, ja mikä on pakko purkaa, ettei mieli jännityisi liikaa, ja sen saisi hallintaan.
Raija
torstai 30. lokakuuta 2014
POSITIIVISUUS JA AUTTAMINEN
Kuuntelen juuri tässä MTV3 Studio 55 positiivisen psykologian ajatuksia. Siinä keskeisintä on luonteen vahvuus. Vahvuutta on; luovuus, oppimisen ilo, rohkeus, hmm meni liian nopeasti, ei kerennyt muistiin. Ne on muovautuvia ja niitä voi vahvistaa.
Katselen maailmaa paljon ympäristön vaikutuksesta, en usko niinkään yksilön kykyihin, mutta pidän niitä tärkeinä. On mahdottomia olosuhteita, joissa arvot voivat olla päälaillaan. Kun perusteena on ihmisen persoonallisuus, on siinä myös mielen ehdoilla toimimista. Ihminen ei tule tyytyväiseksi mielensä kokemuksista kuin itselleen, ihminen tarvitsee syvemmät arvot ohjenuorakseen, noustakseen ylös itsestään. Niitä on hyveet ja perusarvot. Perusarvoja ovat; hyvyys, kauneus ja totuus, joihin voidaan palauttaa kaikki muut arkiset arvot.
Jos lähdemme kulkemaan vain mielen kokemusten valossa, emme tule tyytyväiseksi, sillä totuus voi jäädä kovin taakse, mielen kokemukset on subjektiivisia.
Auttamisen lähtökohdaksi ei voi ottaa omia kokemuksia, vaikka mielekkyys on tärkeimpiä asioita ja huomioitava. Auttamisessa on kysyttävä peruskysymyksiä, elämisen oikeutta, ihmisarvoa, osallistumisoikeutta, itsensä toteuttamista, jonka jälkeen yksilö valitsee omia ratkaisuja ja säilyttää kokemuksensa itsellä. Auttamisen etiikkaa lukiessa luin "Auttamisen varjo", kirjan, jossa teolog. tohtori Martti Linqvist pohtii ongelmaa, jossa auttajan omat tarpeet on määrittämässä autettavan tarpeita.
Eräässä lapsiryhmässä oli erittäin allerginen lapsi. Jos hän sai kanamunaa, hän sai nopeasti anafylaktisen shokin, mikä johti nopeaan kuolemaan. Niinpä vahinko sitten tapahtui, annoimme vahingossa makkaraa, jossa oli munaa. Saimme nopeasti lapsen lääkäriin, ja hän sai lääkkeen ja pelastui, tuolloin ei ollut ensiapulääkettä vielä henkilökunnalla. Pyysin palaveria muutamaa päivää myöhemmin, että ennaltaehkäisystä olisi huolehdittu. Mutta minulle naurettiin, eikä suostuttu keskustelemaan koko asiasta, se halutiiin unohtaa. Onneksi keittiöhenkilökunta toi viikon päästä oman ehdotuksensa, lapselle laitettiin omat eväät lautaselle jo ennakkoon, ettei meidän tarvitsisi ollenkaan jakaa hänelle välipalaa muiden lasten ruokien kanssa.
Mutta miksi minun ehdotustani ei kuunneltu. Tässä on juuri se tärkeä kysymys, arvostus. Kun olin loppuun palanut, minua pidettiin älyllisesti vajaana, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä älyn kanssa. Niinpä yli voitiin kävellä, koska arvoton esitti asian. Järkyttävintä oli tietenkin se, että lapsen kuolemakaan ei saanut henkilökuntaa pohtimaan asiaa, vaan riski otettiin ja asia salattiin. Vaikka olisimme mieleltämme kuinka positiivisia, ei se kanna ja tuota tyydytystä elämään. Totuus on se mikä kantaa, se mikä on todellisuutta, ei mieli. Mieli voi murtua liiallisesta negatiivisuudesta, mutta sen voi murtaa myös totuuden puute, ei niinkään sanat ja positiivisuus. Surukin, vaikka se on raskas, voi olla totuudessa vahvistaja, mutta valheellinen positiivisuus voi olla musertaja. Myös positiivisen psykologian arvot on hyveissä, joissa ihmisen persoonallisuus on kantavan totuuden tiellä.
Raija
tiistai 28. lokakuuta 2014
ARVOTTOMAT
Aamu oli niin positiivinen twiiteissä, että pohdin jo tämän kirjoituksen perumista, mutta Hannu Lauerman lausunnot perhesurmaajista narsisteina nosti aggressiotani siinä määrin, että päätin sittenkin kirjoittaa. Kuinka paljon Lauerma tiesi tästä perheestä, ja yksilöstä, joka teon teki, että se oikeuttaa tuomioon? En mitenkään puolusta tekoa, mutta asian yksinkertaistaminen narsismiin kertoo vain tunteettomasta arvioijasta, joka on elänyt keskiluokkaista hyväosaisen elämää, joka ei tiedä esim. kidutuksesta sitä, että se voi viedä epätoivoisiin tekoihin. Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan saaneet osallistumisen oikeutta, heiltä ei pyydetä anteeksi. On suorastaan karmivaa, kun anteeksipyyntö tehdään Jeesukselle, ja jätetään syytetty syyllisyyteen.
Yhteiskunnan, valtion ja yhteisöjen kollektiivinen mieli tuottaa rikosten vuoksi säännöllisesti uhreja, joiden elämästä tehdään helvettiä. He syrjäytyvät ja jäävät pois lopulta kokonaan yhteisöistä. Työpaikoilla näitä on mielenterveydestään järkkyneet, loppuunpalaneet, alkoholistit, suuttujat, siistijät, kouluttamattomat, pitkäaikaistyöttömät, harjoittelijat ja miten muutoin tahansa ryhmässä erilaiset. Yhteisö määrittelee ja leimaa näitä yksilöitä täysin mielivaltaisesti ja juorujen pohjalta, yksikin pieni virhe, ja he ovat arvottomia. Ulkopuoliset määrittelevät heidän elämänoikeutensa ja rajaavat valinnan vapautta.
Työpaikoilla on nk. demokratiaohje. Yhteisöllisten näkemysten oikeellisuutta pidetään niin pyhänä ja oikeana ettei siihen voi kajota, vaikka se olisi täysin joukkoharhaa. Kun joku yksilö jää vainon alle, yhteisoharha tuottaa mitä omalaatuisimpia näkemyksiä ja juoruja, joissa ei ole mitään perää. Vaino elää omaa elämäänsä ja muuttuu totuudeksi mielipidejohtajien voimasta. Kerran sain syytteen erään henkilön elämän tuhoamisesta, vaikka en ollut tuntenut tätä henkilöä laisinkaan tuhoutumisen aikoihin.
Työpaikoilla tämä demokraattinen malli johtaa työvaltamarkkinoihin, joissa poljetaan täysin ammattioikeudet maan rakoon. Ammattiin valmistuneet, jotka on hyväksytty koulutuksessa ja vihitty osaamisoikeuksiin, palautetaan työpaikan tapoihin, joissa ammattioikeudet voidaan polkea täysin maanrakoon. Yhteisön näkemykset voivat olla yhtä harhaisia kuin yksilön näkemykset. Hyviäkin käytäntöjä voi olla, työntekijät eivät ryhdy psykiatreiksi ja analysoi toisen ihmisen persoonallisuutta. Tällöin työpaikkademokratia on kehittynyt työnkuvasta käsin, eikä ihmisten mielet johda näkemyksiä.
Raija
maanantai 27. lokakuuta 2014
PELIHIMOA KASVATTAMALLA
Kasvatus on kaksiteräinen miekka. Se voi tuhota ja/tai antaa mahdollisuuden mielekkääseen elämään. Aikuisilla on valtava voima saada peloilla ja uhkilla lapsen mieli toimimaan odotusten mukaan, tekemään sitä mitä aikuiset pitää arvokkaana, ja mikä ei ole lapsen psyykkisen toiminnan kannalta hyvä. Pelihimossa mieleen on syntynyt kaksoissidos, jolloin yksilön halu ja tahto niiden kriittisen kehitysvaiheen ja hallinnan oppimisen kannalta on ehdollistettu ympäristön vaatimuksiin.
Tuhoavan kasvatuksen taustalla on näkemys ihmisen itsekkyydestä ja tahdon sekä halun hillittömästä ja yllykkeiden riivaamasta mielestä, jossa ihminen on omnipotenssi eli kaikkivoipainen. Kasvatuksella asetetaan niin ehdottomia rajoja, ettei yksilön normaali tahdon ja halun toteuttaminen onnistu. Alitajuntaan syntyy kaksoissidos, kielletty asia (kielletty hedelmä) suljetaan niin tiukasti torjuttuna alitajuntaan, että se alkaa ikään kuin vainota sisältä käsin. Kun kieltoja tapahtuu runsaasti, yksilö ei voi enää toimia omia tunteitaan kuunnellen ja toteuttaen, vaan ympäristö asettaa ehdot mitä saa tehdä ja mitä olla, vastoin lapsen normaalia kehitystarvetta yksilöitymisessä. Näistä syntyy myös orjuuttava omatunto, yliminä, mikä ei salli kokea ja tehdä normaalisti, vaan piinaa liialliseen syyllistymiseen. Normaalisti minässä syntyy jännite, mikä pitää vireyttä yllä, lapsi pyrkii omiin ihanteisiin ja realismi tuo rajoitteen, jolloin pyrkimys tasoittuu ja pikkuhiljaa rakentuu muistiin keinoja, jotka opettavat ongelmanratkaisua.
Kun ympäristö vaatii ja asettaa lasten kehitystä vastaamattomaan toimintaan, normeihin, sääntöihin ja rajoituksiin, lapsi oppii kieltäytymään ja normaalin jännitteen sijalle syntyy vahva kaksoisidos, jännite kiellettyn halun sekä tahdon poissulkemisena jää jännitteenä mieleen, eikä purkaudu toimintaan ja normaali halu pyrkii pintaan. Kun vapaus koittaa, tämä jännite alkaakin sisäisesti purkautua ulos ja moninkertaisesti hylätty halu/tahto tulvii voimalla ulos himona. Ihminen ei kykenekään hallitsemaan tätä, ja pelihimo tai muu halllitsematon himo ottaa ohjat ja vie yksilöä kuin pässiä narussa.
Himoja on monenlaisia, ja sanoilla voimme joutua erilaisiin väärinkäsityksiin. Itselleni intohimo tarkoittaa sitä, että into on merkityksessään palautettavissa innostukseen, kun taas esim. pelihimo on opittua, jossa toiminnan vääristynyt malli estää ihmisen normaalin innostuksen, ja syntyy pakkomielle. Vain osittain ihmisyyttä kehittävät toiminnot, kuten esim. pelkkä liikunta, pelkkä sanakieli, tunteiden kieltäminen, jatkuva jakaminen sosiaalisuudessa voi estää yksilöä kehittymästä itsensä toteuttamisen suhteen kokonaiseksi ihmiseksi, hän jää sivurooliin itsessään, läsnäolo ei onnistu enää itsessä, toiminnasta on tullut itsetarkoitusta, ollaan kuin vierailijana talossa.
Nythän siis kaikki kasvatusintoilijat nostavat sarvensa pystyyn ja ilmoittavat, ettenkö kannata rajojen asettamista. Kannatan toki, lapsen kehitystason mukaan, ja kohtuullisesti. Vastuullinen aikuinen valitsee lapsen ympäristöä siten, ettei se ole jatkuvaa kieltämistä vaan suojelee lapsen kehitystä kohti itsenäistyvää, kokevaa ja oppivaa yksilöä sopivissa rajoissa tarjontaa ja rajoja. Kielletty itse tuo enemmän ongelmia, kuin terve halun ja tahdon toteutus, joka toiminnan avulla kasvattaa ihmistä. Kasvattaminen tulisi olla kasvuun saattamista, sanoi kasvatusguru Hollo, niin myös äitini.
Raija