tiistai 4. marraskuuta 2014
KUKA SAA PUHUA?
Sananvapautta pidetään itsestään selvänä, ja Suomessa sen katsotaan olevan hyvällä tolalla. Kenen ääni saa kuulua, sitä kysytään juuri TV1 keskustelussa? Keskustelijat puhuvat näytelmäkirjalilijoiden mahdollisuudesta tulla kuulluksi Suomessa, tuki Ruotsissa on paljon parempi.
Saamme puhua siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, virallista, vanhaa ja kulttuurin sävyttämää. Vuosisatoja sitten sai puhua vain kirkon näkemyksen mukaan, nykyisin on vallalla psykologian kumartaminen. Kuka tahansa tuntuu tietävän monia vaikeita ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, se on ajan henki ja sanavapauden ydin. Asioita mitätöidään ja tarinoita uusitaan. Eilen luin blogin, jossa joku uskollisesti julisti, kuinka masennuksesta voi selviytyä ajattelemalla, uskoen hyvään. Mieli kuitenkin kertoo ihmiselle pahan olon, se kertoo hänelle enemmän kuin uskomus. Syvä masennus on solutoiminnan häiriö aivoissa, silloin ajattelu ei toimi, ja muisti on satunnaisia reaktioita. Tarinoissa uskomukset heräävät henkiin ja asenteet linkittyvät ilmapiiriin yleiseksi viisaudeksi, mitä enemmän populistista näkemystä välitetään. Tiede on jumala, jonka kulttuuri muovaa mieleisekseen. Tieteessä poikkeavat putoaa pois tilastomatematiikan turvin. Kulttuurilla on taipumus tehdä katharsista, puhdistaa todellisuus ikävästä.
Itselleni kompastuskiveksi muodostui ihmiskuva. Se oli täysin erilainen kuin tiede selitti. Kirjoitin sen kirjaksi fiktiivisenä, saadakseni sen näkyviin ja kuuluviin. Mutta sitä ei hyväksytty, julkaisin sen itse. Koin, että asiani oli niin tärkeä, syrjityn ja kaltoin kohdellun osa, heikon näkemys elämästä, että minulle tulisi olla puheoikeus. Mutta ihmiskuva oli yleisesti ja tieteen piirissä keskiluokkaisen hyväosaisen kokemaa, erityisesti mieskulttuurin synnyttämää, vallan näkemyksen kuvausta. Siihen ei hyväksytty osattoman ja erilailla kokevan näkemystä. Ei naisen, jolla valtaa ei ole tai ei ole ollut.
Ihmiskäsitykseni on syntynyt kaltoin kohtelusta, jolloin ajattelua ja tunteita ei synny, on vain psykologinen puolustus hyökkäyksiä ja väkivaltaa kohtaan. Kaltoin kohdeltu näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä, sillä hän joutuu kieltämään tunteensa ja ajatuksensa, koska niistä rankaistaan. Osattomalla ei ole mielipideoikeutta eikä päätösvaltaa, muut sanelevat ennakkoluuloistaan käsin, usein joukkovoimalla. Osattomana ei ole eteenpäin pyrkivää ihmistä, mieli on reaktioita ympäristöön nähden, jotka on satunnaisia, pelottavia ja todellisista uhkista syntyneitä. Kun ympäristö rankaisee suurinpiirtein jokaisesta teosta, osattoman mieli alkaa toimimaan kuin varjo luoden pseudotodellisuutta. Se kehittää psykologisessa puolustuksessa korvaavan elämän, koska ei saa elää todellisuudessa. Minuutta ei siis ole, on oman mielikuvituksen avulla pysyvä varjo, mikä pitää hengissä. Itse turvauduin mielikuvituksessa ensirakkauden tuomiin hyvän olon kokemuksiin, kun raadollisuus sulki elämäni ja osallistumisoikeuden.
Miksi puhun niin vahvasti näistä oikeudettomista ihmisistä? Olen nähnyt ja kokenut, ettei kaikilla todellakaan ole mahdollisuutta vaikuttaa, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kun se jo tieteessäkin pidetään suljettuna, se on osattoman syrjintää rakenteellisesti. Mitä sanoo kristinusko tähän, eikö sen pitänyt olla heikompien puolella? Se kantaa opissaan ihmiskäsitystä, jossa ei ole tilaa heikoille. Jeesuksen sanoma on käännetty palvonnaksi, julistukseksi, eikä sanoman sisältöä enää ole.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti