TOIVO JA TOIVOTTOMUUS

Elämässä pitää olla toivoa.Toivoa siitä, että voi elää ja ennakoida tulevaisuutta. Minun toiveeni oli ikäpolveni arvoihin pohjautuen rakkaus ja perhe. En osannut nuorena haaveilla kovinkaan suuria. Maailma näkyi pienenä pienessä maalaiskylässä. Tieto  koulussa oli kevyttä ja yksipuolista, ei todelliseen elämään liittyvää, ja taitaa se olla sitä vieläkin. Mitä apua minun elämässäni on ollut Napoleonin sotaretkistä, historiassa kuvataan  hallitsijoiden elämää.

Toivo ja hyväolo syntyi minulla ensirakkaussuhteesta, ja siinä vuorovaikutustaidoista. Me osasimme puhua toisillemme, ja se synnytti vahvan kokemuksen unelmakokemukseeni, sitä toivoi aina ihmissuhteissa. Mutta se oli harvinaista todellisessa maailmassa, ihmiset haalivat enemmän valtaa ja arvostelivat. Toisia ei kunnioitettu. Nämä kokemukseni on enimmäkseen työelämästä.

Arjessa toivo liittyy kuitenkin monilla rahaan. Onko sitä huomenna, pystynkö maksamaan vuokran, riittääkö ruokaan? Selittämättömiä tapauksia kuulee nuorilta, kuinka heidän perusturvansa riistetään monien sääntönormien puitteissa. Kun on satunnaisessa työssä, ei voi saada asumistukea, ei hakea kuukausittain, ja tulot lasketaan puolen vuoden ajalta takakäteen. Ensiasunnon saanut joutuu maksamaan opintolainaa, ostamaan kodin koneita, rahat on mennyt tarpeellisiin omaan elämään tarvittaviin hankintoihin, mutta niitä ei huomioida. Sänky, pesukone, ja vuodevaatteet on ihan normallia ihmisen käyttötavaroita, joita on hankittava.

Henkisessä elämässä toivo ja unelmat voivat olla jotain sellaista, mitä ei käytännössä voi saavuttaa. Unelma ja toivo, mikä on mahdoton ja epärealistinen, tuottaa pettymystä enemmän kuin realistinen. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää, että ihmiset on pahoja, ja vuorovaikutusta ei ole, ihmisen arvostamista ja kuulemista. Minun unelmani ovat aika lailla arkisia. Olisin halunnut lapsuudessa oppikouluun, mutta sitä ei kylällä ollut. Korjasin tilanteen kolmikymppisenä. Muistan yhden typerän hetken tuossa itsetutkiskelun vaiheessa. Olin kateellinen eräälle sokealle ystävälleni, hänelle koulutus oli valtion järjestämää.

Mutta tuo opiskelukin, jota sitten harrastin kymmenisen vuotta, loppujen lopuksi  mitätöitiin työpaikan arvojen vuoksi. Loppututkintoni tunteiden hallinnan oppimisessa ei tullut arvostetuksi, koska tunteita pidetään yleisesti heikon ihmisen merkkinä. Hyvä psykiatriopettajani opettikin, että ihmiset elävät harhoissa, joihin arviot perustuvat.

Raija