PUHEEN OPETTELUA JA LEIVÄNLAINAKASSI

Muutin joku vuosi sitten lapsuusajan maisemiini, ja tutustuin läheisemmin henkilöihin, jotka vaikuttivat elämässäni. En usko, että ihminen aukottomasti muistaa lapsuuden tapahtumia, siksi päätin ottaa ajan aikuisilta selvää. Vierailin usein kummitätini luona, joka nyt on jo poismennyt, mutta tavatessamme yli 80v. Hän kertoi minusta; Olit noin 5v kun tulit kylään (murteessamme vierailu), istahdit penkille tuvassa, etkä puhunut mitään. Hän kysyi, onko jotain asiaa, en ollut uskaltanut aukaista suutani, pitänyt vaan lujasti kiinni laukusta. Hetken kuluttua hän kysyy uudelleen, onko sinulla laukussa jotakin. Ja silloin  suuni aukesi, hieman vihaisena, ei ole, se on leivänlainakassi. Rehelliseksi opetetulla pikkutytöllä ei voi olla mitään salattavaa laukussa. Ja niin tuli äidin asia hoidettua, haettua naapurista leipää lainaksi.

Kotona olen saanut ilmaista itseäni melko vapaasti, siihen on kannustettu ja ihailtu, puututtu vain harvoin ja silloin se on ollut kiroilu, jota aikuiset kyllä itse harrastivat. Olen käynyt useita esiintymistaidon kursseja, mennyt teatteriin esiintymään, päästäkseni pois esiintymispelosta. Minua on paljon kehuttu, eilenkin sain halauksia ja kiitoksia päivän parhaasta puheesta yhden mielestä, piirikokouksessa. Mutta ennen puhetta oli esiintymispelko päällä kuin katujyrä, joka oli ympäröinyt minut tärinällään kymmenen sentin kerroksen verran. Silloin alkaa tuntua siltä, että katoan kokonaan minuudestani, sanani karkailevat, enkä saa hallintaani puhetta, jälkeenpäin en muista juurikaan mitään. Olin kirjoittanut sen valmiiksi, tehnyt esivalmistelut, hengitellyt jmv. Kuulijana oli arvovaltainen joukko puheenpitäjiä.

Onko minulla huono itsetunto? Kuinka tietoinen olen puheessani? Olen etsinyt tähän vastausta jo vuosikymmenet, eikä ammatti-ihmisetkään ole osanneet auttaa. Minulla on hyvä itsetunto, tiedän että puhun järkeviä, kunnioitettavia ja osaan kiinnittää huomion oleelliseen. Olen saanut paljon kiitosta.

Olen löytänyt vain yhden syyn. Joukkovoiman tuomat rankaisut kyläyhteisössä ja työpaikan valta. Näissä molemmissa on totuuden puhuminen ollut kiellettyä, ja olen kokenut sen rikoksena, minut on vaiettu kuoliaaksi, häpäisty, ettei heidän maineensa menisi. Kyläyhteisö on halunnut pitää yllä mainetta kunniallisuudesta, ja tuomita minut syntiseksi naiseksi, koska naiset on olleet aina syntisiä ja pahoja. Työyhteisö taas ei ole halunnut tunnustaa virheitään, hekin mainettaan suojellen, vaikka en ole syyttänyt heitä, vaan ymmärtänyt liian kireälle vedetyt työolot.

Minä en kykene kannattelemaan valheellista tarinaa. Mieleni menee kaaokseen. Kyläyhteisön valheellisuus rakentui moralismista naista kohtaan, työyhteisössä naiset suojelivat itseään ja mainettaan. Mutta ei näitä olisi tarvinnut suojella tai moralisoida, ei valhetta tarvitse suojella. Työssä olisi voitu tuoda epäkohdat esiin ja pyrkiä parantamaan asiat, työnkuva mahdollisti sen, se oli tavoite. Naisiin kohdistunut häpäiseminen oli kulttuurellista.

Mieli murjoi siis minuuteni melkein sydänkohtaukseen. Minuuteni, joka oli häpeällä kuristettu kuoliaaksi. Ongelma työpaikoilla ja kyläyhteisössä johti myös ympäristön ihmisten häpeään, ja siksi minut ulkoistettin pois läheisyydestä. Katsottiin, että aiheutan ahdistusta muille. En ole mikään järkkymätön totuudentorvi. Olen puuttunut viisi kertaa 30v. aikana tekoihin, jotka ovat vaarantaneet lapsen kehityksen päiväkodissa. En syytä ihmisiä moraalista, mitä heihin on juurrutettu uskonnon tai muiden valtaapitävien toimesta. Mutta vastustan kulttuuria, jossa uhrataan ihmisiä, kun ei haluta puhua totta. Salailu vie totuuden piiloon.

Olen siis opetellut puhumista jo reilu 60v. Enkä vieläkään osaa. Mieleeni on asetettu taakka, joka musertaa minut. Puheestani on tullut katkonaista. Minä en osaa kauniita tarinoita. Puhun kyllä myös kauniisti, ne ovat enimmäkseen tavoitteita, sitä mitä me ihmiset emme ole. Tiedän, ettei enää ole mahdollista saada mielen kauhua hallintaan, siksipä kirjoitan. Surullista on se, että sosiaalinen syrjintä on niin luvallista ja se sallitaan, koska epäluulolla vesitetään totuutta, se on sanaton sopimus yhteisöissä.

Raija